S
Soleeni
Vieras
Aattelin kertoo teille yhden jutun, jota ei edes minun tai mieheni sukulaiset/perheet tiedä.
Tästä on nyt suunnilleen neljä vuotta kun menin yksityiselle, olimme yrittäneet vauvaa silloin noin vuoden. Mulla oli tosi epäsäännöllinen kierto ja lääkäri epäili PCO:ta. Muistaakseen söin ensin pari kiertoa clomeja pienellä annoksella ilman tulosta. Sitten lääkäri ehdotti että siirryttäisiin clomi+pistokset hoitoon. Ja määräsi kolme tablettia clomeja päivässä viis päivää ja sitten kaks ampullia menogonia lihakseen kolmen päivän ajan. Kävin sairaalassa pistätyttämässä menogonit.
Muutaman viikon päästä plussasin!!!
Sitten menin käymään samalla gynellä. Ultratessaan lääkäri katseli monitoria pitkään ja vihdoin tokaisi että tätä oli pelännytkin, täällä on kolme alkiota. Asia ei mennyt mulle tajuntaan siinä vaiheessa, hymyilin vaan typertyneenä. Autossa kotiin tuli itku, tuntemiset oli niin sekavat...
Lääkäri siirti mut äitiyspolille asiakkaaksi (hän oli siellä itse päivätöissä). Noin viikon päästä meninkin sinne ultraan ja kun lääkäri teki tutkimusta hän löysi kohdustani vielä yhden alkion. Eli odotin siis nelosia!! Voitte kuvitella että järkytys oli melkoinen...
Kaiken tämän lisäksi tuli hyperstimulaatio, jota raskaus pahensi. Siitä selvittiin onneksi pelkillä kovilla kivuilla, sairaalahoitoa en tarvinnut.
Raskautta seurattiin tarkasti, en edes muista kaikkia kertoja äitipolilla. Jollain kerralla kuitenkin todettiin että alkioista on elossa enää kolme ja toisella kerralla enää kaksi. Sitten taas tutkittiin ja lopulta kohdussa oli vain yksi pieni ihmisen taimi. Tää oli sekavaa aikaa, oli surua menetetuistä pikkuisista ja iloa siitä että yksi pieni sinnitteli. Ja tietysti suuri pelko siitä, että sekin menee kesken.
Sitten syksyllä -02 syntyi terve pieni poika, oma aarteemme!
Pakko oli purkaa tää juttu jollekkin, nää asiat on taas tullu pintaan kun olen käynyt hoidoissa taas. Toivomme toista pikkuista. Yritetty kolmisen vuotta jo, hoitoja nyt noin vuosi takana.
Emme siis ole kertoneet tästä jutusta edes omille vanhemmillemme tai sisaruksillemme, asia tuntui silloin niin raskaalta ja ihmeelliseltä. Ajattelimme kertovamme vähän myöhemmin, mutta sitten ei enää ollutkaan suurperhettä tulossa kerralla...
Tuli oikein romaani tosiaan..
Jos jollain on samansuuntaisia kokemuksia tai kommentteja niin kuulisin mielelläni!
Tästä on nyt suunnilleen neljä vuotta kun menin yksityiselle, olimme yrittäneet vauvaa silloin noin vuoden. Mulla oli tosi epäsäännöllinen kierto ja lääkäri epäili PCO:ta. Muistaakseen söin ensin pari kiertoa clomeja pienellä annoksella ilman tulosta. Sitten lääkäri ehdotti että siirryttäisiin clomi+pistokset hoitoon. Ja määräsi kolme tablettia clomeja päivässä viis päivää ja sitten kaks ampullia menogonia lihakseen kolmen päivän ajan. Kävin sairaalassa pistätyttämässä menogonit.
Muutaman viikon päästä plussasin!!!
Sitten menin käymään samalla gynellä. Ultratessaan lääkäri katseli monitoria pitkään ja vihdoin tokaisi että tätä oli pelännytkin, täällä on kolme alkiota. Asia ei mennyt mulle tajuntaan siinä vaiheessa, hymyilin vaan typertyneenä. Autossa kotiin tuli itku, tuntemiset oli niin sekavat...
Lääkäri siirti mut äitiyspolille asiakkaaksi (hän oli siellä itse päivätöissä). Noin viikon päästä meninkin sinne ultraan ja kun lääkäri teki tutkimusta hän löysi kohdustani vielä yhden alkion. Eli odotin siis nelosia!! Voitte kuvitella että järkytys oli melkoinen...
Kaiken tämän lisäksi tuli hyperstimulaatio, jota raskaus pahensi. Siitä selvittiin onneksi pelkillä kovilla kivuilla, sairaalahoitoa en tarvinnut.
Raskautta seurattiin tarkasti, en edes muista kaikkia kertoja äitipolilla. Jollain kerralla kuitenkin todettiin että alkioista on elossa enää kolme ja toisella kerralla enää kaksi. Sitten taas tutkittiin ja lopulta kohdussa oli vain yksi pieni ihmisen taimi. Tää oli sekavaa aikaa, oli surua menetetuistä pikkuisista ja iloa siitä että yksi pieni sinnitteli. Ja tietysti suuri pelko siitä, että sekin menee kesken.
Sitten syksyllä -02 syntyi terve pieni poika, oma aarteemme!
Pakko oli purkaa tää juttu jollekkin, nää asiat on taas tullu pintaan kun olen käynyt hoidoissa taas. Toivomme toista pikkuista. Yritetty kolmisen vuotta jo, hoitoja nyt noin vuosi takana.
Emme siis ole kertoneet tästä jutusta edes omille vanhemmillemme tai sisaruksillemme, asia tuntui silloin niin raskaalta ja ihmeelliseltä. Ajattelimme kertovamme vähän myöhemmin, mutta sitten ei enää ollutkaan suurperhettä tulossa kerralla...
Tuli oikein romaani tosiaan..
Jos jollain on samansuuntaisia kokemuksia tai kommentteja niin kuulisin mielelläni!