Jos olette yrittäneet saada lasta nukahtamaan omassa sängyssään, mutta melkein aina luovuttaneet ja ottaneet viereen, niin minusta kannattaisi pitää vähän taukoa pinnasängystä. Hän siis ilmeisesti nukkuu vieressäsi vähintään yhtä hyvin kuin omassa sängyssään? Tilannetta voisi siis rauhoittaa nukkumalla suosiolla jonkin aikaa yhdessä. Sitten voisi ruveta tekemään omasta sängystä mukavaa paikkaa, eli miettiä sen sisustusta, ja lueskella ja puuhailla kivoja ja rauhallisia asioita niin että lapsi on sängyssään. Jos hänellä on jonkinlaista luottolelua tai riepua niin sellaisen merkitystä kannattaa korostaa pitämällä sitä mukana hellittelyhetkinä. Jos ei, sellaisen voisi yrittää löytää hänelle.
Kun sitten päätätte, että lapsen pitäisi nukahtaa omassa sängyssään, tästä päätöksestä pitäisi pystyä pitämään kiinni. Jos hän tietää pääsevänsä tunnin tai kahden kuluttua äidin viereen, miksi hän rauhoittuisi sen nopeammin? Lasta voi silitellä, taputella peppua, keinutella kyljestä, pitää kiinni kädestä, hänelle voi laulella ja kertoa satuja, mikä ikinä vain saa hänet rauhoittumaan, mutta häntä ei pidä nostaa sängystä pois ellei hän huuda itseään niin täydelliseen paniikkiin ettei muuta vaihtoehtoa ole, ja silloinkin hänet pitää laskea takaisin sänkyynsä nukahtamaan. Häntä voi jopa heijailla käsivarsillaan uneen, jos se tuntuu auttavan, kunhan hän on nukahtaessaan omassa sängyssään eikä äidin vartaloa vasten.
Voi myös vain luovuttaa kokonaan ja odottaa, että tilanne helpottaa itsestään. Niinkin voi käydä.
Unikoulutukseen ei ole mitään yhtä ainoaa oikeaa kaavaa, mitä tulisi seurata, vaan sitä voi itse miettiä millaiseksi tilanteen haluaa kehittyvän, ja miten pienin askelin haluaa tavoitteeseensa kulkea. Mitä pienempiä muutoksia, sitä helpompia ne ovat lapselle, mutta sitä kauemmin maaliin saakka pääseminen kestää.
