Niin sanotut ystävät...

["vieras"]

Olen alkanut kyllästyä pariin "ystävään", joilta tulee nykyään jatkuvasti neuvoja miten minun pitäisi asiat tehdä ja elämääni elää. Eräskin yksinelävä kaverini aloittaa aina pitkän litanian kiireistään minut nähdessään, eikä anna minkäänlaista suunvuoroa. Hän tietää hyvin että minulla on rankka elämänvaihe kahden pienen lapsen ja vaativan työn kanssa. Tämä ystävä ei vaan halua kuunnella, vaan alkaa välittömästi paasata, miten vaikeaa hänen arkensa on ja aina on kiire jne. Sama ihminen myös selittää kovaan ääneen, miten meidän olisi pitänyt häät ja ristiäiset oikeasti järjestää (ilmeisesti teimme väärin) tai minkälaisessa talossa lapsiperheiden pitäisi oikeasti asua (ottaa esille yhteisen tuttumme ja kehuu maasta taivaisiin tämän valintoja, ja korostaa aina kaikkea mitä tämä tuttu on tehnyt erilailla kuin minä).

En kohta jaksa tätä ihmistä enää. Mutta esiintyy kuitenkin kuin haluaisi olla ystäväni, joten en oikein tiedä miten toimia hänen kanssaan.

 

["Blue cat"]

Sano sille suorat sanat. Ehkä hän arvostelee sua tietämättään, ja silloinhan se loppuu kun asiasta mainitset. Jos hän arvostelee tarkoituksella, hän ei ole arvoisesi. Ystävät eivät arvostele.

 

[Pikkuinen Jättiläinen]

Ota välimatkaa. Ei aina tarvitse välejä laittaa kokonaan poikki vaan voi ottaa vähän etäisyyttä. Jos oikeasti on ystävyyttä niin pienen tauonkin jälkeen olette vielä väleissä ja ehkä se vähän herättää tätä kaveriakin kyselemään sinulta että mitä sinullekin kuuluu.

 

[Pikkuinen Jättiläinen]

Niin joo, tuo arvosteleminen vielä.. Jos koet että arvostelee, esim. kehumalla teidän tuttavan valintoja niin kysy suoraan että onko sitä mieltä että sinä olet sitten tehnyt väärin? Jos väittää vastaan niin kerro että sinua nämä jutut häiritsee koska koet hänen arvostelevan aina sinun valintoja.

 

["ttt"]

Ei kuulosta mukavalta ystävältä. Minulla tilanne on lähes päinvastainen: aiemmin, kun olin lapseton, perheellinen ystäväni valitti aina ja koko ajan lapsiensa aiheuttamasta kiireestä ja arjen raskaudesta, mutta sitten, kun sain itse lapsia, loppui se jankutus. Nyt on sitten alkanut jankuttaa, kuinka nimenomaan HÄNEN lapsensa ovat maailman raskaimpia ja herkimpiä ja vaativimpia ja kaikkien muiden arki on helpompaa. Itseä alkaa jo huolettaa, miten hän selviää lastensa kanssa ja seuraavaksi otan yhteyttä sos.toimistoon, mikäli tuo jatkuu. Pakkohan hänen on saada apua arkeensa.

Jaaaaa, empä taida enää vastata hänen puhelinsoittoihinsa...

 

["kummi"]

Niinpä niin.. Itse tahtomattani lapsettomana olen yrittänyt parhaani mukaan kannustaa ystäväpiirini uusia vanhempia, mutta yleensä kannustukseni ja jostain lukemani vinkit tyrmätään heti, sillä enhän minä mitään tiedä.. No en tietenkään tiedäkkään, koska omia lapsia ei ole. Yritän kuitenkin parhaani mukaan osallistua keskusteluun, joka tuoreilla vanhemmilla keskittyy lapseen.
Pikkuhiljaa vaan alkaa jutut loppumaan, kun minä en uskalla enää sanoa mitään lapsiin tai niiden hoitamiseen liittyvää, etten vain sano väärin tai kuulosta siltä että yrittäisin neuvoa.
Lapsettoman pitää siis noudattaa sääntöjä:
- puhu ystäväsi kanssa, mistä hän puhuu, mutta vastaile neutraalisti/älä sano mielipiteitäsi
- käy säännöllisesti kutsumatta, sinun pitäisi tietää, milloin ystäväsi niin haluaa
- kahlitse lemmikkisi ystävän ja hänen vauvansa vierailun ajaksi, kiltitkin lemmikkisi muuttuvat tuoreen vanhemman silmissä potkittaviksi hirviöiksi.
- ole käytettävissä aina kun ystäväsi soittaa tarvitakseen apua
- älä odota saavasi ystävältäsi apua, sillä hän ei vauvan vuoksi pysty auttamaan.

Miten siis käy ystävyyden ellei myös tuore vanhempi avaa katsettaan muuhun maailmaan? Ymmärrän hyvin, että lapsi on maailman ihanin aarre, mutta valitettava tosiasia on se, että muu maailmakin on olemassa. Miten kauan, se riippuu vanhemmasta itsestään.