Toggle sidebar

Normaali yhteydenpito?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Ahistaa
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
A

Ahistaa

Vieras
Olemme neljääkymmentä lähestyvä erillään asuva seurusteleva pari. Seurustelua on takana vajaa vuosi. Molemmilla on lapsia, hän on viikonloppuisä ja minä lähihuoltaja.

Nyt mies on viikot toisella paikkakunnalla töissä. Mua on alkanut ahdistamaan hänen määrittelemänsä yhteydenpidon määrä. Aamulla pitää jommankumman soittaa ennen töitä, päivällä töihin tulee vähintään yksi tekstari (jos en vastaa, seuraa kyselyä; onko kiire yms.) usein montakin. Töiden jälkeen pitää taas heti soittaa ja usein vielä illan mittaan. Illalla vielä ennen nukkumaanmenoa vähintään puolen tunnin puhelu.

Olen pariin otteeseen yrittänyt esittää, että vähemmälläkin ehkä pärjäisi (ja jättänyt omalla "vuorollani" soittamatta), mutta parin hiljaisemman päivän jälkeen sama tahti jatkuu. Välillä hän saa minut tuntemaan, että olen aivan epänormaali ja kylmä ihminen, kun en ole kiinnostunut/ehdi pitää jatkuvasti yhteyttä.

Haluaisin hieman perspektiiviä siihen, miten usein muut erillään olevat "vanhat" parit pitävät yhteyttä.
 
En ole samanlaisessa elämäntilanteessa, mutta ymmärrän, että lasten kanssa aamulla ei ehdi puhelimessa juttelemaan, kun pitäisi ehtiä töihin ja saada lapset kouluun/päiväkotiin. Ja illalla, kun saa kaiken tehtyä ja lapset vihdoin nukkumaan, ei välttämättä joka päivä jaksa vielä puolta tuntia jaaritella puhelimessa. Toisaalta, jos ette viikolla näe, jonkunlainen yhteydenpito olisi varmasti mukavaa. Juttele asiasta miehelle. Tai kun hän soittaa, sano, että nyt on ruoka laitettava valmiiksi, soitellaan myöhemmin tai viimeistään huomenna.

Nuorempana joku alkava seurustelusuhden kaatui mulla siihe, että piti joka aamu ja sata kertaa päivässä soitella ja viestitellä. Tuntui, että kaveri haluaa "vartioida" minua.
 
Meillä on vastaavat raamit kuin teillä, tosin lapset ilmeisesti isompia kun kulkevat yläasteelle ja lukioihinsa omia aikojaan (ts. ei tarhahärdelliä aamulla) Soittelemme kyllä joka aamu ja kerran pari päivälläkin, vähän sen mukaan millaisia tapahtumia on ollut. Eikä iltaa ilman hyvän yön puhelua.
Tapa on alunperin miehen, mutta on tuntunut minusta hirmuisen hyvältä, puolin ja toisin toteutettuna. Eikä tuntunut koskaan "vartioinnilta", koska miehellä on aina ollut ns. asiaa eli ei ole tivannut missä olen ja mitä teen tai miksi en vastannut heti tms
Hän on yrittäjänä paljon tien päällä autossaan mistä on ilmeisen kiva soitella läheiselleen, minä taas konttorileidinä saatan olla kiinni palavereissa, mutta sen mukavampi rentoutua välillä kahvimukin ja pikapuhelun verran.
Olen ajatellut että meidän suhteelle tekee hyvää se arkinen läheisyys, että tulee jaettua päivän mietteet ja työpvän käänteet ihan kuten yhdessä asuva pari tekisi kotia tultuaan. Voisitko sinäkin ajatella miesystäväsi yhteydenpidosta niin?
 
Meillä on vastaavat raamit kuin teillä, tosin lapset ilmeisesti isompia kun kulkevat yläasteelle ja lukioihinsa omia aikojaan (ts. ei tarhahärdelliä aamulla) Soittelemme kyllä joka aamu ja kerran pari päivälläkin, vähän sen mukaan millaisia tapahtumia on ollut. Eikä iltaa ilman hyvän yön puhelua.
Tapa on alunperin miehen, mutta on tuntunut minusta hirmuisen hyvältä, puolin ja toisin toteutettuna. Eikä tuntunut koskaan "vartioinnilta", koska miehellä on aina ollut ns. asiaa eli ei ole tivannut missä olen ja mitä teen tai miksi en vastannut heti tms
Hän on yrittäjänä paljon tien päällä autossaan mistä on ilmeisen kiva soitella läheiselleen, minä taas konttorileidinä saatan olla kiinni palavereissa, mutta sen mukavampi rentoutua välillä kahvimukin ja pikapuhelun verran.
Olen ajatellut että meidän suhteelle tekee hyvää se arkinen läheisyys, että tulee jaettua päivän mietteet ja työpvän käänteet ihan kuten yhdessä asuva pari tekisi kotia tultuaan. Voisitko sinäkin ajatella miesystäväsi yhteydenpidosta niin?
 
Etäsuhde oli meilläkin, kyllä tuota pitkin päivää soittelua eikä se kyllä ahdistanut lainkaan... Yleensä mies soitteli, minä enneminkin tekstivesteilin... Ja aina ei ollut asiaa, muuta kun että ikävä :)
Jos haluaa elää "arkea" etäsuhteessa niin sillon minusta on luontevaa soitella ihan pienistäkin asioista.



 
Voisiko olla, ettet ole ihan täysillä suhteessa mukana, jos toisen soittelut ärsyttävät? Tai onko mies se, joka on suhteesta enemmän innoissaan kuin sinä? Vai haluatko pitää arkielämän erossa tästä miehestä? Tarkoitan, ettet haluakaan mitään yhteenmuuttoa tms. vaan mies on pientä "luxusta", jota voi tavata silloin, kun hektinen arki antaa myöden, mutta kaupassa käyntejä ja vessan siivousta et halua jakaa hänen kanssaan.
 
Ymmärrän ap:tä. Silloin kun yhteyden pidosta tulee velvollisuus, niin se ei olekaan enää hauskaa. Kun soittelulla on kaavat ja muodot, niin niiden toteuttaminen voi alkaa ahdistaa ja varsinkin silloin kun lipsuu tästä käytännöstä, niin tulee syyllinen olo ja heti kysytään vähän vaativaan sävyyn "miksi et soittanut"

Minusta asialla on monta puolta. Me olemme jokainen yksilöitä ja tarve jutella puhelimessa on erilainen. Myös kyky jutella muiden kiireiden vuoksi vaihtelee. Minä olen ap:n kanssa saman tyylinen, voin aivan hyvin jutella tunnin puhelimessa silloin tällöin, mutta velvollisuuspuhelut saavat minut näkemään punaista.

En siis osaa ap auttaa sinua, kuin että otan osaa.
Yksi mahdollisuus on, että suhde alkaa ahdistamaan muutenkin?
 
Läheisyyden ja yhteydenpidon määrä on erilainen eri ihmisillä. Varmastikin miesystäväsi kokee sinut tärkeänä, kun olet hänen ajatuksissaan koko ajan. Toisaalta mahtaako hän ihan täysin ymmärtää, kuinka rankkaa se on, jos lapset ovat kaikkina arkipäivinä sinun luonasi? Jos sinä olet äitinä 5 päivää viikosta ja hän on isänä 2 päivää viikosta, niin sinä et välttämättä saa yhtään hengähdystaukoja arkisin, jos ne pitää käyttää miehen kanssa viestittämiseen.

Joku kerta, kun olette yhdessä, niin sano miehelle, että on toisaalta ihanaa, että hän pitää yhteyttä puhelimitse, mutta olet niin nääntynyt lastenhoidosta, että voitaisiko hieman vähentää yhteydenpitoa arkisin. Kerro, mitä sinä ehdotat: esim. ennen nukkumaanmenoa 30 minuutin puhelun sijasta vain 10-15 minuuttia ja max 1 viesti/työpäivä jne.

Kuulostaa siltä, että tuo puhelumäärä on melkoinen. Ainakin itselleni riittäisi esimerkiksi tekstari tai pari päivän mittaan ja sitten ennen nukkumaanmenoa, kun lasten iltatouhut on ohi, niin sitten esim. puolen tunnin puhelu. Normaalina arkipäivänä on kuitenkin ne velvollisuudet kuten työ, kodinhoito ja lapset, jotka pitää hoitaa parisuhteesta huolimatta. On ihan hienoa, että parisuhdetta hoidetaan, mutta sen pitäisi tapahtua niin, että yhteydenpidon määrä sopii molemmille.

Yritä vain uudelleen sanoa, miten ja kuinka paljon haluat yhteydenpitoa ollessanne erillänne. Toivottavasti tuo miehen oman linjan vetäminen ei viittaa siihen, että hän ei arvosta ja kunnioita sinun tuntemuksiasi. Ex-mieheni kanssa suhde kaatui nimenomaan siihen, että hän teki aina niin kuin tahtoi ja minun mielipiteilläni tai haluamisillani ei ollut merkitystä. Hän vain jätti ne noteeraamatta.
 
Kiva saada muiden näkökulmaa asiaan. Olen tässä miettinyt, mikä niissä puheluissa välillä ahdistaa. Pahimmalta varmaan tuntuu se, että puhelua on vaikea saada loppumaan. Mies juttelisi vaikka kuinka kauan ja minä istun milloin työpaikan parkkipaikalla milloin kaupan edessä autossa ja yritän kauniisti sanoa, että pitäisi joutua. Mutta kauniisti sanominen ei auta, vaan joudun sanomaan jämäkästi heippa, ennenkuin saan puhelun päättymään.

Lisäksi puhelin soi usein kun olen harrastamassa tai kyläilemässä, eikä miehellä oikein riitä ymmärrystä, etten silloin halua jäädä jaarittelemaan hänen kanssaan, kun joku odottaa.

Toki haluan olla yhteydessä päivittäin, mutta kerran tai pari riittäisi minulle. Ja minulta kyllä kysytään joka kerta missä olen, mitä teen, mitä olen tehnyt ja mitä aion tehdä seuraavaksi. Jos en soita tiettyyn aikaan, saan puhelun tai tekstarin, jossa mies kysyy, miksen ole soittanut. En ole kuitenkaan kokenut tätä varsinaiseksi (mustasukkaiseksi) vartioinniksi, vaan vain kiinnostukseksi tekemisistäni.

Miisan kommentti siitä, että en haluaisi jakaa arkeani, ei mielestäni pidä paikkaansa. Kun mies on viikot samalla paikkakunnalla, vietämme aika tiiviisti aikaa yhdessä. Emme sentään siivoa vessoja yhdessä (kumpikin siivoaa omansa), mutta kaupassa käymme ja muuten teemme lähes kaiken yhdessä. Yhteenmuutosta emme ole puhuneet, sillä se vaatisi molemmilta muuttamista uuteen kotiin, jonne sopisimme kaikki.
 
Huih, kyllä minusta tuntuisi aika raskaalta, jos joutuisin joka päivä aamukiireiden keskellä soittamaan miesystävälle ja sitten vielä useamman kerran päivän/illan mittaan. Etenkin jos on töissä, lapsia, kotitöitä, harrastuksia, jne. niin ymmärrettävästi tuollainen puhelurumba alkaa ahdistaa. Itsekin olen ollut etäsuhteessa ja silloin puhelu illassa riitti hyvin. Itseasiassa oli ihana hetki soittaa illan kiireettömässä hetkessä ja rupatella kaikessa rauhassa.
 
Mulla hiukan sama ongelma kuin alkuperäisellä. Asumme eri paikkakunnilla, molemmilla lapsia (lähes aikusia). Minä teen selvästi pitempää työpäivää kuin mies, minulla on omia harratuksia ja omia kavereita (miehellä ei) ja teen kyllä kotihommiakin enemmän (käsitöitä ym.) kuin mies omassa kotonaan. Joskus ahdistaa kun tulee 5-6 tekstaria päivässä ja ellen vastaa, hetken päästä kysely, "huhuu, ootko siellä?" tms.

Aina en tosiaan kesken ruoan laiton tai kaupassakäynnin ala vastaamaan tekstareihin enkä aina edes kuule niitä. Joskus tuntuu turhalta vastata "mulla on ikävä sua" -viestiin kaksi kertaa päivän aikana.

Teen niin, että laitan puhelimen välillä äänettömälle (työpalavereidenkin ajaksi ja se saattaa unohtua) enkä suinkaan ota sitä mukaani lenkille tai kauppaan. Olen tämän myös miehelle sanonut; en ole niin puhelimen orja että kuljen sen kanssa koko ajan. Jos hän loukkaantuu, en voi mitään mutta en aio rupatella puhelimessa kun en ehdi ja jaksa.
 
Minua henk.koht alkaisi noin taaja yhteydenpito kyllä ahdistaa aika äkkiä ja tuntisin, että toinen kyttää ja vartioi tekemisiäni eikä luota minuun. Itse elin etäsuhteessa viisi vuotta ja soiteltiin n. kerran päivässä. Viikonloput ja lomat vietettiin yhdessä. Nyt ollaan sitten päivittäin... : D
Ihmiset silti on erilaisia. Toiset vaan tarvitsevat enemmän tilaa ja toiset taas haluavat tietää jokaisen hiiskahduksen. Tietysti ihanteellista olisi, jos molemmat olisivat tässä suhteessa samanlaisia.
 
Minusta tuo ap:n tilanne kuulostaa kyllä mustasukkaiselta vartioinnilta. Miehellä pitää lisäksi olla runsaasti aikaa, koska joutaa noin paljon pulisemaan.

Kerrot jämäkästi, että sinulla ei ole aikaa eikä rauhaa kiinnittyä puhelimeen niin pitkiksi ajoiksi, etkä aina voi vastatakaan. Kerrot, että työssä ei ole lupa pulista puhelimessa, kotona et aina milläään jouda. Kerrot myös, että tykkäät ja kaipaat ihan niinkuin ennenkin, mikään ei ole sen suhteen muuttunut, ei ole muita miehiä mielessä eikä ajatustakaan sinne päin. Sanot, että hänen pitää pystyä luottamaan sinuun ilman kontrolloimista, sillä se tuntuu ahdistavalta.

Ei näissä asioissa tepsi muu kuin puhuminen. Jos sekään ei auta, tietääpähän kumppani ainakin sen, että miksi puhelimesi on jatkuvasti äänettömällä.
 
Kyllä yhteydenpitohalu lähtee yleensä tunnetasolta, eikä tarpeesta kontrolloida toisen tekemisiä. Olen nelikymppinen mies ja olen nyt ollut avioliitossa vaimoni kanssa kolme vuotta. Seurustelun alkuaikoina ja rakastumisen huumassa soiteltiin ja tekstailtiin toisillemme kymmeniä kertoja päivässä. Parhaimpaan aikaan puhuttiin jopa 2-3 tuntia päivässä puhelimessa, vaikka ei ollut yhtään mitään varsinaista asiaa.

Nykyään olen edelleenkin yhtä rakastunut ja haluaisin pitää vaimooni yhteyttä useita kertoja päivässä. Haluaisi vaan kuulla toisen äänen ja jutella niitä näitä. Vaimolla taas alkuhuuma on mennyt ohi ja hänelle riittäisi yhteydenotto ehkä kerran päivässä. Pakkohan se on hyväksyä, vaikka itse riudunkin sen vuoksi jatkuvassa ikävässä. Haluaisi jakaa toisen kanssa päivän tapahtumia ja kuulla niitä samoja mukavia sanoja kuin suhteen alkuaikoina. Huoh. Pieni murhe tuo onneksi on kaiken hyvän rinnalla. Mutta mistä sitten juontaa juurensa se väittämä, että naiset ovat tunteellisempi sukupuoli. Täyttä potaskaa :). Monilla muillakin tuntemillani pariskunnilla naiset valittavat miehen tunteilusta ja hempeilystä.
 
Uusi suhde minullakin on, aivan syötävän ihana mies mulle. Aluksi oli ihana kun kerrankin elämässäni on mies joka todella välittää ja osoittaa sen monin tavoin, soittaa usen, tekstailee, pitää huolta. Miksi siis tämä ahdistus välillä, sitä olen miettinyt. Ehkä se on itsenäisyys johon totuin yksin ollessa tai se, että en entiseltä saanut edes hyvän huomenen toivotusta saatikka muuta huomiota juuri koskaan (ei paha mies, vaan mies joka ei ottanut vastaan eikä antanut hellyyttä ja huomiota).
Tässä minä nyt taivastelen tunteitani, ennen itkin hellyyden ja huomion perään ja nyt kun sitä on yltäkylläisesti tarjolla en osaa ottaa sitä vastaan vaan hämmennyn ja ahdistun. Olen pohtinut asiaa viimeaikoina ja päätin että otan kaiken yltäkylläisyyden vastaan mitä saan ja annan takaisin niin paljon kuin minulla hellyyttä on antaa, nautin tästä hetkestä, onnesta minkä vihdoin löysin elämääni. Pyrin pitämään itsenäisyyteni, ystäväni ja harrastukseni tasapainossa uuden seurustelusuhteeni rinnalla mutta se ahdistus välillä ihmetyttää.
 
Ihan sama juttu mulla kuin onnesta sekaisin olevalla. Tuntuu jotenkin kummalta, että kun vihdoin saa sitä huomiota ja rakkautta, kuitenkin tulee ahdistava olo ja kaipaa omaa itsenäisyyttä/yksityisyyttä/mitä lie. Se on kovin hämmentävä tunne ja joskus tuleekin tiuskittua, vaikka onkin ihan kiva, että mies soittaa. Itse olen ajatellut asian niin, että tilanne on totaalisesti muuttunut, että ottaa oman aikansa, ennen kuin tottuu nykyiseen, joten pitää vaan tiedostaa ongelma ja antaa ajan kulua.
 
Ymmärrän ahdistuksesi. Tuo tuntuu aivan liialta määrältä, vaikka olisi kuinka rakastunut. Minä ainakin tarvitsen enemmän tilaa ympärilleni enkä suostuisi moiseen. Puhelimen pitää olla renki eikä isäntä. Tuosta tulee mieleen päiväkirjan pito. Kuinka kivaa onkaan lukea mukavia juttuja päiväkirjasta, mutta kuinka tylsää sinne on kirjoittaa joka päivä, jos päivä on ns. ollut ihan tavallinen ilman mitään mainittavaa tai niin vauhdikas, että ei päivän päätteeksi jaksa kirjoittaa kirjaan mitään.

Selitä miehelle, että soittamisten pitäisi olla vähemmän kaavamaisia. Ei siis mitään tiettyjä aikoja jolloin soittaa ja tietyn pituisia puheluita.

Miten muuten hänen kohdallaan käy, kun soitat ja hän on esim. kylässä? Puhuuko hän kuitenkin sinun kanssasi puolen tunnin puhelun sieltä? Vai onko niin, että hänellä ei ikään kuin ole elämää ilman sinua eli aina soittaessasi hän on valmiina puhumaan vaikka kuinka kauan? Jos näin on, se on aika huolestuttavaa.

En ikinä viihtyisi kuvailemassasi suhteessa, jossa kontrolli pelaa noin pahasti. Kertomasi puhelut tuntuvat minusta enemmän mustasukkaisuudelta kuin rakkaudelta, joten en yhtään ihmettele ahdistustasi.
 
Meillä on niin, että vaikka asutaan yhdessä niin molemmilla on töissä semmoinen keskustelupalvelu päällä (tehdään molemmat päätteellä töitä) ja pidetään reaaliaikaista yhteydenpitoa. Välillä ahdistaa, pakko myöntää, varsinkin jos menee vaikka tunti ettei yksinkertaisesti ehdi kirjoittamaan tai vastaamaan johonkin kysymykseen niin tulee sanomista. Palavereissakin ja koulussa oppintunnilla pitää olla känny lähellä, että kerran tunnissa ainakin kuuluu viestiä pistää. Minä olen muutenkin aika 'puhelinkammoinen' niin on tässä ollut aika paljon totuttelemista... mutta ei kuulemma ole kyttäämistä vaan kiinnostusta.
 
Minulla omakohtaista kokemusta tuollaisesta ja minä kutsuisin sitä puhelinterroriksi. Olimme ystävättäreni kanssa viikonlopun mökilläni ja hänellä melko uusi onni. Mies oli työtehtävissä. Siis jos olimme juuri syömässä ja hän kertoi sen miehelle, niin tämä jatkoi puhelua ainakin puoli tuntia. Saunan lauteltakin piti lähteä vastaamaan ja taas puoli tuntia, yöllä puhelin soi ainakin kaksi kertaa. Minusta epähienoa junttimaista käytöstä mieheltä. Kun hänelle tuli jokin työtehtävä, puhelin vain kiinni naps.
Alkuperäisen kannattaisi nyt selittää tilanne ja samalla painottaa, että ei ole kysymys rakkauden hiipumisesta.
ps. oli kiva huomata että on muitakin miehiä, luulin että tuo ystäväni mies on ainoa lajiaan.
 
Kyllä tuo minustakin puhelinterroria lähentelee... 3-4 puhelua päivässä ja tekstarit päälle! Ettei vain miesystäväsi olisi korostuneen mustasukkainen? Miten vain, mutta jos ja kun koet yhteydenpidon liian tiiviiksi, olisi teidän sovittava kohtuullinen kompromissi. Minusta soitto päivässäkin on jo aika paljon, eikä se toteudukaan meidän parivuotisessa etäsuhteessamme. Ole varuillasi. äläkä anna liikaa periksi!
 
Minulla oli aikaisemmin lyhyt suhde ja siinä mies soitteli vähintään 5 kertaa päivässä ja tekstarit päälle. Aamulla piti laittaa herätyskello soimaan aikaisemmin kun tiesin, että hän soittaa aamulla ja siinä menee aikaa. En aina vastannut puhelimeen kun en jaksanut, niin parin minuutin päästä puhelin soi taas ja varmaan olisi soittanut koko ajan jos en olisi vastannut. Minä koin sen hyvin ahdistavana ja vahtimisena. Yritin kyllä sanoa, että ei tarviis näin usein soitella, mutta eipä tuottanut tulosta. Se suhde sitten loppukin lyhyeen.
Tällä hetkellä olen vuoden verran ollut etäsuhteessa ja varmaan silloin alussa soiteltiin/tekstailtiin enempi. Tavataan viikonloppuisin ja viikolla tekstaillaan ja soitellaan, ei edes välttämättä joka päivä. Ja minusta tämä toimii nyt erittäin hyvin.
 
Tuntuupa hyvältä lukea kommenttejannne, kiitos niistä. Monet epäilevät miehen olevan mustasukkainen, mutta itse en koe hänen yhteydenpitoaan mustasukkaisuudeksi. Uskoisin tunnistavani mustasukkaisuuden siihen törmätessäni ja mies ei ole koskaan yhdessä ollessamme osoittanut mustasukkaisuutta; ei kyllä ole ollut aihettakaan.

Mies osaa kyllä itse sanoa, kun ei ehdi jutella kanssani (esim. juuri kyläillessä tai kun työjutut vievät huomion). Mutta silloinkin vastaa tekstareihini yleensä välittömästi.

Ymmärrän hyvin, että hänellä on vieraalla paikkakunnalla reilusti enemmän ylimääräistä aikaa kuin minulla, joten senkin takia tunnen huonoa omaatuntoa, kun rajoitan yhteydenpitoa. Tämä nykyinen 3 puhelua ja pari tekstaria päivässä on siis jo kompromissi. Joskus sain 7 tekstaria päivän aikana ja puhelimessa töiden jälkeen huomautuksen, kun en ollut ehtinyt kaikkiin vastata. Silloin puhuimme mun työpäivän kulusta ja siitä, etten pysty töissä keskittymään yhteydenpitoon.

Ala-asteikäisen lapseni takia joudun raahaamaan puhelinta mukanani, jos olen esim. lenkillä. Kun olemme lapsen kanssa yhteisissä harrastuksissa/menoissa, puhelin ei yleensä ole mukana. Mies yleensä tietää, missä olen ja mitä teen ja myös sen, kulkeeko puhelin mukana vai ei.
 
"Tämä nykyinen 3 puhelua ja pari tekstaria päivässä on siis jo kompromissi. Joskus sain 7 tekstaria päivän aikana ja puhelimessa töiden jälkeen huomautuksen, kun en ollut ehtinyt kaikkiin vastata."

Aika paljon on kompromissikin. Tuo vain osoittaa sen, että miehellä on joutilasta aikaa ja sinulla ei. Pystyn täysin kuvittelemaan päiväsi ja miten se kuormittaa sinua ilman miehen puheluitakin. Olet siis aika tyytyväinen elämääsi. Jos päiväsi täyttyy vielä, niin se alkaa ahdistamaan, koska sinunkin voimasi ovat rajalliset. Minusta tuo on ok, jos tilanteeseen on tulossa muutosta, eli yhteydenpitonne helpottuu, joko mies muuttaa luoksesi tai mies alkaa ymmärtämään, että sinä et katoa, vaikka ette soittaisi koko päivänä.
Niin tyhmältä kuin tämä kuulostaakin, luulen, että sähköpostiviestittely sopisi sinulle paremmin. Silloin voisit vastata miehen viestiin silloin kuin juuri sinulle sopii parhaiten. Eihän se korvaa puhumista, mutta se olisi ajankäytöllisesti paras. Toinen hyvä apuväline on nappikuuloke puhelimeen.

 
Voi myös kertoa tässä asiassa valkoisen valheen esimerkiksi niin, että pomo huomautti tekstaamisesta/omista puheluista työaikana. Tai ainahan voi vedota päänsärkyyn...

Ne päivät, jotka ovat oikein kiireisiä lasten harrastusten vuoksi voisi olla sellaisia, jolloin SINÄ pidät yhteyttä eikä hän. Tällöin sinä voisit määritellä, milloin otat yhteyttä.

Yksi keino on myös se, että vastaat tekstareihin lyhyesti esim. OK tai soitan illalla. Kerro miehelle, että lyhyet viestit eivät tarkoita, etteikö mies voisi kertoa kuulumisistaan, jos hän niin haluaa, mutta että sinulla ei ole työpäivän aikana mahdollisuutta kuin pikaisesti ruokatunnilta laittaa yksi tekstari tms.

Yritä vain pitää siitä kiinni, että sinä välität ja tykkäät hänestä yhä, mutta sinä itse et kaipaa niin paljon yhteydenpitoa arkisin.

Minulla ja poikaystävälläni on taas se ongelma, että hän ei ota ikinä yhteyttä, kun olen lasteni kanssa ja hän on asunnollaan. Hän kylläkin ilahtuu aina, kun minä otan yhteyttä. Olisin tosi ilahtunut, jos hän edes kerran päivässä ottaisi yhteyttä. Ongelma voi siis olla toisinkinpäin:/
 
Minä olen naimisissa ja yhdessä asutaan. Silti tekstailemme miehen kanssa useasti päivässä. Usein toinen hoitaa jotain perheen yhteistä asiaa ja tekstarilla sitten infoaa toista. Ja kun toinen hakee lapsen päiväkodista, on sovittu, että toiselle laitetaan viesti, onko kaikki ok. Toinen haluaa kuulla, miten päivä on mennyt. MUTTA... Tähän ei liity mitään pakkoa. Välillä on sellaisia päiviä töissä, että ei yksinkertaisesti pysty heti vastaamaan, palaverejä, vieraita, kiirettä... Kumpiin tietää, että jos toiselta ei tule vastausta, hän on kiireinen, eikä sitä mitenkään ihmetellä tai vaadita selityksiä.

Ap:n tilanne todella kuulosta siltä, että miehellä ei vieraalla paikkakunnalla ole oikein tekemistä eikä ystäviä eikä omaa elämää, joten hänellä olisi aikaa puhua puhelimessa ja hän saattaa olla siellä jopa vähän yksinäinen. Ap:llä taas on lapset, arjen pyörittäminen, työt harrastukset, ystävät... Siihen ei mahdu enää yhtä paljon puheluita. Teidän pitäisi keskenänne puhua asiasta ja päästä johonkin kumpaakin tyydyttävään ratkaisuun.
 

Osallistu arvontaan ja voita trendikäs lampaantalja!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa