P
pas*amutsi
Vieras
Meidän perheessä on tultu siihen pisteeseen että tein viime viikolla itse ls-ilmoituksen. Syynä perheen 13-vuotias, jolla on ollut koko lapsuusikänsä erilaisia käytös- ja ahdistushäiriöitä. Mm. virtsaamisongelmia, raivokohtauksia, erilaisia pelkoja ym. 4 vuotta sitten sain vihdoin tytön psykologisiin testeihin ja sitä myötä alkoi psykoterapia 2 krt/vko. Sitä on nyt käynyt säännöllisesti tuon 4 vuotta.
Siinä sivussa on tutkittu lastenpolin kautta somaattisia oireita, mm. huonoa oloa, joka on usein vaikuttanut tytön syömiseen pahimmillaan useita viikkoja. Paino on laskenut paljon ja mitään ei ole voinut syödä eikä juoda, hädin tuskin sen verran että on pysynyt tolpillaan. Koulusta on ollut poissaoloja tuon huonon olon takia, jota tyttö ei ole osannut sen tarkemmin kuvailla. Välillä oireettomia kausia, mutta silloin sitten noita muita ongelmia, mm. taantuvaa käytöstä, jatkuvaa pahantuulisuutta, ilkeilyä, empatiakyvyn puutetta ym ym. Tyttö siis tutkittiin ihan päästä varpaisiin, magneettikuvia ja aivosähkökäyriä ja refluksilääkekokeiluja myöden. Laktoosi-intoleranssi oli ainoa mitä löytyi.
Kunnes sitten alkoivat nuo huonon olon kohtaukset olla jokapäiväisiä ja kehittyivät paniikkikohtauksiksi. Samalla keskeytyi koulunkäynti ihan kokonaan, ei vain pystynyt. Kaverisuhteet kärsivät todella paljon ja se tottakai sai tuon ikäisen nuoren erittäin pahalle mielelle. Tilanne invalidisoi koko perheen, jouduin itse jäädä sairaslomalle, koska tyttöä ei voinut jättää hetkeksikään yksin. Nukkuikin vieressäni, yksin pelkäsi liikaa. Tilanne oli ravitsemuksellisesti ja kohtausten lukumäärän takia niin paha että koitti 3kk:n kriisijakso osastolla. Selvisi että huono olo oli paniikkihäiriötä ja kohtaukset laukaisi emetofobia, eli voimakas oksentamisen pelko. Oksentamisen pelon tiesin, siihen liittyvästä fobiasta en ollut kuullutkaan. Kun olo koheni vähän, tyttö jatkoi koulua sairaalakoulussa.
Kesän alussa tyttö kotiutettiin ja samalla todettiin että osastohoito ei ole tuottanut toivottuja tuloksia, psykoterapiaa jatketaan. Ravitsemusterapeutti suositteli säännöllistä ravitsemusterapiaa välttämiskäyttäytymisen vuoksi. Se todettiin todella vaikeaksi äitiyslomien yms yms syiden vuoksi ja unohdettiin kokonaan. Suositeltiin ottamaan lastensuojeluun yhteyttä, jotta kotiin saataisiin enemmän apua arjen tilanteisiin, koska tyttö oli jäämässä kesäksi kotiin pikkusiskon kanssa ja itse olin päivät töissä. Nuorempi sisko täyttää 10, eli minkäänlaista lastenhoitoahan ei ollut saatavissa. Soitin tutulle sosiaalityöntekijälle, joka harmitteli ettei osastolta oltu otettu aiemmin yhteyttä, koska niin nopeassa aikataulussa lastensuojelu ei kykene toimimaan. Asia jätettiin siihen, en tehnyt ilmoitusta. Kesä pärjättiin kohtuu hyvin, pikkusisko oli paljon mummoloissa ja tyttö itse myös lomaili isänsä luona aika paljon. Suunnitelman mukaan tyttö aloittaisi normaaliyläkoulussa syksyllä ja tilannetta katsottaisi uudestaan koulun alettua.
Koulu alkoi, viikko meni hyvin ja sitten alkoi taas alamäki. Tyttö myös alkoi itse voimakkaasti vastustaa terapiaa ja kaikkia muitakin apuja, mitä esim. koulun puolesta järjestettiin. Ei tykännyt terkkarista, ei tykännyt erityisopettajasta, kuraattori ei tajunnut mitään jne. Oma ope oli aina menossa, koulu oli outo ja iso ja kaikki tapahtui niin nopeasti. Lounas jäi kokonaan, ei vain pystynyt eikä ollut aikaa niin paljon kuin tyttö olisi tarvinut. Ja vaikka nälkä olisi ollutkin, niin sitten jättivät luokkakaverit yksin, koska siinä kesti niin kauan eli lopulta syöminen jäi kokonaan. Alkoi olla todella paljon poissaoloja, aamulla huono olo. Soitin osastolääkärille, kiireellinen soittopyyntö.
Raivokohtaukset alkoivat toistumaan. 2 viikkoa sitten äkäili aamulla minulle ensin aikansa (lukkari hukassa, väärät vaatteet), yritin neuvoa ottamaan kaikki kirjat mukaan ja jättämään turhat koululle kaappiin. Ei kelvannut, lukkarin hukkuminen oli ongelma. Äkäili äkäili äkäili. Ei totellut kun pyysin käyttäytymään kunnolla, istui sängylle mököttämään eikä suostunut lähtemään kouluun. Tein kuten normaalisti teen silloin kun sääntöjä ei noudateta, aloin ottamaan etuoikeuksia pois. Läppäri pois, ei reaktiota. Ei vastannut kysymyksiin, ei suostunut kertomaan mikä on oikeasti vialla. Herkut pois, ei reaktiota. Lompakko pois (oli juuri saanut edeltävänä päivänä kuukausirahan). Silloin hyökkäsi kimppuuni ja alkoi potkia, hakata ja purra. Itse yritin suojautua iskuilta, koitin saada tytöstä otteen, kuten pienempänä sain ettei päässyt satuttamaan itseään tai muita. En onnistunut (olemme yhtä pitkiä). Samalla yritin koko ajan saada rauhoittumaan, hoin "rauhoitu!". Hakkaamista ja potkimista jatkui n. 10-15 min, kunnes löi niin kovaa minua päähän että ilmeisesti itse säikähti joko lyöntiä tai sitä että sanoin "nyt lopeta ennenkuin saan aivotärähdyksen". Aivotärähdyksessähän ihminen saattaa oksentaa. Meni huoneeseensa, minä keräsin itseni ja lähdin kouluun.
Iltapäivällä soitin lastensuojeluun ja tein ilmoituksen. Syynä tytön väkivaltaisuus ja se että vastustaa terapiaa ja kaikkia muitakin apuja joita on järjestetty ja se että minulla ei ole keinoja saada tyttöä käymään koulua. Kerroin että olin soittanut jo osastolle, mutta sieltä ei ollut vastattu soittopyyntööni, mutta tilanne on nyt niin paha että en enää jaksa. Haluan turvallisen kodin siskolle, itselleni ja tytölle ja haluan apua tytölle, mutta en osaa sitä yksin antaa. Enkä enää jaksa. Tämä raivokohtaus kulutti loppuun kaiken. Tajusin että jos vielä pitkään jatketaan näin että minä olen ainoa joka tässä jotain yrittää, niin annan mielummin lapsen huostaan kuin jatkan sitä helvettiä. Ja päätin että jos sijoitus nousee vaihtoehdoksi niin aion olla 100% sen puolesta. En vain jaksa tapella ja haluan kotiin rauhan ja jonkun tajuamaan että tytöllä on muutakin ongelmaa ja tarvitsee muutakin apua kuin yksistään psykoterapian. Ennenkuin minäkin alan vihata häntä.
Nyt kun kaikki on jo tehty, haluankin kysyä palstalaisilta, mitä minun olisi pitänyt tehdä? Onko sijoituksesta ollut jollekin hyötyä?
Siinä sivussa on tutkittu lastenpolin kautta somaattisia oireita, mm. huonoa oloa, joka on usein vaikuttanut tytön syömiseen pahimmillaan useita viikkoja. Paino on laskenut paljon ja mitään ei ole voinut syödä eikä juoda, hädin tuskin sen verran että on pysynyt tolpillaan. Koulusta on ollut poissaoloja tuon huonon olon takia, jota tyttö ei ole osannut sen tarkemmin kuvailla. Välillä oireettomia kausia, mutta silloin sitten noita muita ongelmia, mm. taantuvaa käytöstä, jatkuvaa pahantuulisuutta, ilkeilyä, empatiakyvyn puutetta ym ym. Tyttö siis tutkittiin ihan päästä varpaisiin, magneettikuvia ja aivosähkökäyriä ja refluksilääkekokeiluja myöden. Laktoosi-intoleranssi oli ainoa mitä löytyi.
Kunnes sitten alkoivat nuo huonon olon kohtaukset olla jokapäiväisiä ja kehittyivät paniikkikohtauksiksi. Samalla keskeytyi koulunkäynti ihan kokonaan, ei vain pystynyt. Kaverisuhteet kärsivät todella paljon ja se tottakai sai tuon ikäisen nuoren erittäin pahalle mielelle. Tilanne invalidisoi koko perheen, jouduin itse jäädä sairaslomalle, koska tyttöä ei voinut jättää hetkeksikään yksin. Nukkuikin vieressäni, yksin pelkäsi liikaa. Tilanne oli ravitsemuksellisesti ja kohtausten lukumäärän takia niin paha että koitti 3kk:n kriisijakso osastolla. Selvisi että huono olo oli paniikkihäiriötä ja kohtaukset laukaisi emetofobia, eli voimakas oksentamisen pelko. Oksentamisen pelon tiesin, siihen liittyvästä fobiasta en ollut kuullutkaan. Kun olo koheni vähän, tyttö jatkoi koulua sairaalakoulussa.
Kesän alussa tyttö kotiutettiin ja samalla todettiin että osastohoito ei ole tuottanut toivottuja tuloksia, psykoterapiaa jatketaan. Ravitsemusterapeutti suositteli säännöllistä ravitsemusterapiaa välttämiskäyttäytymisen vuoksi. Se todettiin todella vaikeaksi äitiyslomien yms yms syiden vuoksi ja unohdettiin kokonaan. Suositeltiin ottamaan lastensuojeluun yhteyttä, jotta kotiin saataisiin enemmän apua arjen tilanteisiin, koska tyttö oli jäämässä kesäksi kotiin pikkusiskon kanssa ja itse olin päivät töissä. Nuorempi sisko täyttää 10, eli minkäänlaista lastenhoitoahan ei ollut saatavissa. Soitin tutulle sosiaalityöntekijälle, joka harmitteli ettei osastolta oltu otettu aiemmin yhteyttä, koska niin nopeassa aikataulussa lastensuojelu ei kykene toimimaan. Asia jätettiin siihen, en tehnyt ilmoitusta. Kesä pärjättiin kohtuu hyvin, pikkusisko oli paljon mummoloissa ja tyttö itse myös lomaili isänsä luona aika paljon. Suunnitelman mukaan tyttö aloittaisi normaaliyläkoulussa syksyllä ja tilannetta katsottaisi uudestaan koulun alettua.
Koulu alkoi, viikko meni hyvin ja sitten alkoi taas alamäki. Tyttö myös alkoi itse voimakkaasti vastustaa terapiaa ja kaikkia muitakin apuja, mitä esim. koulun puolesta järjestettiin. Ei tykännyt terkkarista, ei tykännyt erityisopettajasta, kuraattori ei tajunnut mitään jne. Oma ope oli aina menossa, koulu oli outo ja iso ja kaikki tapahtui niin nopeasti. Lounas jäi kokonaan, ei vain pystynyt eikä ollut aikaa niin paljon kuin tyttö olisi tarvinut. Ja vaikka nälkä olisi ollutkin, niin sitten jättivät luokkakaverit yksin, koska siinä kesti niin kauan eli lopulta syöminen jäi kokonaan. Alkoi olla todella paljon poissaoloja, aamulla huono olo. Soitin osastolääkärille, kiireellinen soittopyyntö.
Raivokohtaukset alkoivat toistumaan. 2 viikkoa sitten äkäili aamulla minulle ensin aikansa (lukkari hukassa, väärät vaatteet), yritin neuvoa ottamaan kaikki kirjat mukaan ja jättämään turhat koululle kaappiin. Ei kelvannut, lukkarin hukkuminen oli ongelma. Äkäili äkäili äkäili. Ei totellut kun pyysin käyttäytymään kunnolla, istui sängylle mököttämään eikä suostunut lähtemään kouluun. Tein kuten normaalisti teen silloin kun sääntöjä ei noudateta, aloin ottamaan etuoikeuksia pois. Läppäri pois, ei reaktiota. Ei vastannut kysymyksiin, ei suostunut kertomaan mikä on oikeasti vialla. Herkut pois, ei reaktiota. Lompakko pois (oli juuri saanut edeltävänä päivänä kuukausirahan). Silloin hyökkäsi kimppuuni ja alkoi potkia, hakata ja purra. Itse yritin suojautua iskuilta, koitin saada tytöstä otteen, kuten pienempänä sain ettei päässyt satuttamaan itseään tai muita. En onnistunut (olemme yhtä pitkiä). Samalla yritin koko ajan saada rauhoittumaan, hoin "rauhoitu!". Hakkaamista ja potkimista jatkui n. 10-15 min, kunnes löi niin kovaa minua päähän että ilmeisesti itse säikähti joko lyöntiä tai sitä että sanoin "nyt lopeta ennenkuin saan aivotärähdyksen". Aivotärähdyksessähän ihminen saattaa oksentaa. Meni huoneeseensa, minä keräsin itseni ja lähdin kouluun.
Iltapäivällä soitin lastensuojeluun ja tein ilmoituksen. Syynä tytön väkivaltaisuus ja se että vastustaa terapiaa ja kaikkia muitakin apuja joita on järjestetty ja se että minulla ei ole keinoja saada tyttöä käymään koulua. Kerroin että olin soittanut jo osastolle, mutta sieltä ei ollut vastattu soittopyyntööni, mutta tilanne on nyt niin paha että en enää jaksa. Haluan turvallisen kodin siskolle, itselleni ja tytölle ja haluan apua tytölle, mutta en osaa sitä yksin antaa. Enkä enää jaksa. Tämä raivokohtaus kulutti loppuun kaiken. Tajusin että jos vielä pitkään jatketaan näin että minä olen ainoa joka tässä jotain yrittää, niin annan mielummin lapsen huostaan kuin jatkan sitä helvettiä. Ja päätin että jos sijoitus nousee vaihtoehdoksi niin aion olla 100% sen puolesta. En vain jaksa tapella ja haluan kotiin rauhan ja jonkun tajuamaan että tytöllä on muutakin ongelmaa ja tarvitsee muutakin apua kuin yksistään psykoterapian. Ennenkuin minäkin alan vihata häntä.
Nyt kun kaikki on jo tehty, haluankin kysyä palstalaisilta, mitä minun olisi pitänyt tehdä? Onko sijoituksesta ollut jollekin hyötyä?
