Nuorella paniikkihäiriö&raivokohtauksia, sijoitus?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja pas*amutsi
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
P

pas*amutsi

Vieras
Meidän perheessä on tultu siihen pisteeseen että tein viime viikolla itse ls-ilmoituksen. Syynä perheen 13-vuotias, jolla on ollut koko lapsuusikänsä erilaisia käytös- ja ahdistushäiriöitä. Mm. virtsaamisongelmia, raivokohtauksia, erilaisia pelkoja ym. 4 vuotta sitten sain vihdoin tytön psykologisiin testeihin ja sitä myötä alkoi psykoterapia 2 krt/vko. Sitä on nyt käynyt säännöllisesti tuon 4 vuotta.

Siinä sivussa on tutkittu lastenpolin kautta somaattisia oireita, mm. huonoa oloa, joka on usein vaikuttanut tytön syömiseen pahimmillaan useita viikkoja. Paino on laskenut paljon ja mitään ei ole voinut syödä eikä juoda, hädin tuskin sen verran että on pysynyt tolpillaan. Koulusta on ollut poissaoloja tuon huonon olon takia, jota tyttö ei ole osannut sen tarkemmin kuvailla. Välillä oireettomia kausia, mutta silloin sitten noita muita ongelmia, mm. taantuvaa käytöstä, jatkuvaa pahantuulisuutta, ilkeilyä, empatiakyvyn puutetta ym ym. Tyttö siis tutkittiin ihan päästä varpaisiin, magneettikuvia ja aivosähkökäyriä ja refluksilääkekokeiluja myöden. Laktoosi-intoleranssi oli ainoa mitä löytyi.

Kunnes sitten alkoivat nuo huonon olon kohtaukset olla jokapäiväisiä ja kehittyivät paniikkikohtauksiksi. Samalla keskeytyi koulunkäynti ihan kokonaan, ei vain pystynyt. Kaverisuhteet kärsivät todella paljon ja se tottakai sai tuon ikäisen nuoren erittäin pahalle mielelle. Tilanne invalidisoi koko perheen, jouduin itse jäädä sairaslomalle, koska tyttöä ei voinut jättää hetkeksikään yksin. Nukkuikin vieressäni, yksin pelkäsi liikaa. Tilanne oli ravitsemuksellisesti ja kohtausten lukumäärän takia niin paha että koitti 3kk:n kriisijakso osastolla. Selvisi että huono olo oli paniikkihäiriötä ja kohtaukset laukaisi emetofobia, eli voimakas oksentamisen pelko. Oksentamisen pelon tiesin, siihen liittyvästä fobiasta en ollut kuullutkaan. Kun olo koheni vähän, tyttö jatkoi koulua sairaalakoulussa.

Kesän alussa tyttö kotiutettiin ja samalla todettiin että osastohoito ei ole tuottanut toivottuja tuloksia, psykoterapiaa jatketaan. Ravitsemusterapeutti suositteli säännöllistä ravitsemusterapiaa välttämiskäyttäytymisen vuoksi. Se todettiin todella vaikeaksi äitiyslomien yms yms syiden vuoksi ja unohdettiin kokonaan. Suositeltiin ottamaan lastensuojeluun yhteyttä, jotta kotiin saataisiin enemmän apua arjen tilanteisiin, koska tyttö oli jäämässä kesäksi kotiin pikkusiskon kanssa ja itse olin päivät töissä. Nuorempi sisko täyttää 10, eli minkäänlaista lastenhoitoahan ei ollut saatavissa. Soitin tutulle sosiaalityöntekijälle, joka harmitteli ettei osastolta oltu otettu aiemmin yhteyttä, koska niin nopeassa aikataulussa lastensuojelu ei kykene toimimaan. Asia jätettiin siihen, en tehnyt ilmoitusta. Kesä pärjättiin kohtuu hyvin, pikkusisko oli paljon mummoloissa ja tyttö itse myös lomaili isänsä luona aika paljon. Suunnitelman mukaan tyttö aloittaisi normaaliyläkoulussa syksyllä ja tilannetta katsottaisi uudestaan koulun alettua.

Koulu alkoi, viikko meni hyvin ja sitten alkoi taas alamäki. Tyttö myös alkoi itse voimakkaasti vastustaa terapiaa ja kaikkia muitakin apuja, mitä esim. koulun puolesta järjestettiin. Ei tykännyt terkkarista, ei tykännyt erityisopettajasta, kuraattori ei tajunnut mitään jne. Oma ope oli aina menossa, koulu oli outo ja iso ja kaikki tapahtui niin nopeasti. Lounas jäi kokonaan, ei vain pystynyt eikä ollut aikaa niin paljon kuin tyttö olisi tarvinut. Ja vaikka nälkä olisi ollutkin, niin sitten jättivät luokkakaverit yksin, koska siinä kesti niin kauan eli lopulta syöminen jäi kokonaan. Alkoi olla todella paljon poissaoloja, aamulla huono olo. Soitin osastolääkärille, kiireellinen soittopyyntö.

Raivokohtaukset alkoivat toistumaan. 2 viikkoa sitten äkäili aamulla minulle ensin aikansa (lukkari hukassa, väärät vaatteet), yritin neuvoa ottamaan kaikki kirjat mukaan ja jättämään turhat koululle kaappiin. Ei kelvannut, lukkarin hukkuminen oli ongelma. Äkäili äkäili äkäili. Ei totellut kun pyysin käyttäytymään kunnolla, istui sängylle mököttämään eikä suostunut lähtemään kouluun. Tein kuten normaalisti teen silloin kun sääntöjä ei noudateta, aloin ottamaan etuoikeuksia pois. Läppäri pois, ei reaktiota. Ei vastannut kysymyksiin, ei suostunut kertomaan mikä on oikeasti vialla. Herkut pois, ei reaktiota. Lompakko pois (oli juuri saanut edeltävänä päivänä kuukausirahan). Silloin hyökkäsi kimppuuni ja alkoi potkia, hakata ja purra. Itse yritin suojautua iskuilta, koitin saada tytöstä otteen, kuten pienempänä sain ettei päässyt satuttamaan itseään tai muita. En onnistunut (olemme yhtä pitkiä). Samalla yritin koko ajan saada rauhoittumaan, hoin "rauhoitu!". Hakkaamista ja potkimista jatkui n. 10-15 min, kunnes löi niin kovaa minua päähän että ilmeisesti itse säikähti joko lyöntiä tai sitä että sanoin "nyt lopeta ennenkuin saan aivotärähdyksen". Aivotärähdyksessähän ihminen saattaa oksentaa. Meni huoneeseensa, minä keräsin itseni ja lähdin kouluun.

Iltapäivällä soitin lastensuojeluun ja tein ilmoituksen. Syynä tytön väkivaltaisuus ja se että vastustaa terapiaa ja kaikkia muitakin apuja joita on järjestetty ja se että minulla ei ole keinoja saada tyttöä käymään koulua. Kerroin että olin soittanut jo osastolle, mutta sieltä ei ollut vastattu soittopyyntööni, mutta tilanne on nyt niin paha että en enää jaksa. Haluan turvallisen kodin siskolle, itselleni ja tytölle ja haluan apua tytölle, mutta en osaa sitä yksin antaa. Enkä enää jaksa. Tämä raivokohtaus kulutti loppuun kaiken. Tajusin että jos vielä pitkään jatketaan näin että minä olen ainoa joka tässä jotain yrittää, niin annan mielummin lapsen huostaan kuin jatkan sitä helvettiä. Ja päätin että jos sijoitus nousee vaihtoehdoksi niin aion olla 100% sen puolesta. En vain jaksa tapella ja haluan kotiin rauhan ja jonkun tajuamaan että tytöllä on muutakin ongelmaa ja tarvitsee muutakin apua kuin yksistään psykoterapian. Ennenkuin minäkin alan vihata häntä.

Nyt kun kaikki on jo tehty, haluankin kysyä palstalaisilta, mitä minun olisi pitänyt tehdä? Onko sijoituksesta ollut jollekin hyötyä?
 
Pahaa tekee ajatella että hylkäät lapsen.
Mutta ehkä kyse ei oo siitä että hylkäät hänet vaan varmasti ajattelet hänenkin parastaan. Mutta ei ne varmaan ekana ehdota sijoitusta vaan muita tukitoimia.

Kouluun pakottaminen on vähän kaksipiippumen juttu. Kyllähän masentunut ja ahdistunut aikuinenkin saa sauraslomaa eikä sitä kukaan paheksu. Miksei sairas lapsi voisi jäädä koulusta pois. Kuulostaa vähän siltä että hänelle ois nyt muut jutut olennaisempia kuin se koulu. Niinku esim syöminen ja pelkojen hallitseminen.
 
[QUOTE="Vieras";28980978]Kouluun pakottaminen on vähän kaksipiippumen juttu. Kyllähän masentunut ja ahdistunut aikuinenkin saa sauraslomaa eikä sitä kukaan paheksu. Miksei sairas lapsi voisi jäädä koulusta pois. Kuulostaa vähän siltä että hänelle ois nyt muut jutut olennaisempia kuin se koulu. Niinku esim syöminen ja pelkojen hallitseminen.[/QUOTE]

Samaa mieltä. Mutta missä se sairas lapsi sitten olisi päivät? Kotona yksin? Syöminen on niin hankalaa päivittäin, että siksi juuri en ymmärrä miksi ravitsemusterapeutin suositus ohitettiin. Pelkojen hallintaan ei ole tähänkään asti keksitty mitään, puhutaan psykoterapiasta vain. Kyllä, se on pitkä tie ja varmasti auttaakin, mutta tämän hetken tilanne ei anna myöden odottaa parhaimmillaan vielä vuosia että tyttö pystyy elämään normaalia elämää. Ja samalla me kaikki muutkin. En tiedä mitä pitäisi vaatia...

En ole hylännyt lasta, sijoitus ei ole hylkääminen. Huostaanottokaan ei ole hylkääminen. Kumpikaan ei tunnu hyvältä, mutta on myönnettävä milloin on tullut seinä vastaan.
 
Miksi koko perheen pitäisi kärsiä henkisesti sairaan lapsen takia? Eikö sisarella olisi oikeutta normaaliin lapsuuteen? Kyllä tuollainen ongelmatapaus tarvitsee ihan ammattihoitoa. Kenenkään ei tarvitse alistua kotiväkivaltaan!
 
  • Tykkää
Reactions: Tepadj
Onko lapsellasi todettu jonkinlaista neurologista ongelmaa? Onko koskaan, ehkä ennen kouluikää, epäilty esim. aspergeria tai adhd:ta tai mitään muuta poikkeavuutta? Minusta näin mielenterveyshoitajan näkökulmasta katsottuna tuo kaikki viittaa siihen, että jotain on jäänyt huomaamatta tai diagnosoimatta jo aikaisemmin lapsuudessa. Monella nuorella, joka äityy oireilemaan noin monimuotoisesti, kyse on jostain jo kauan sitten alkaneesta. Jos ei diagnosoimattomista oireista niin tapahtumista, jotka ovat saaneet asiat kytemään ja räjähtämään lopulta käsiin. Minusta tuntuu, että nyt siellä tehdään diagnoosia oireista, muttei etsitä sitä alkulähdettä, ja kaiken tuon ahdistuksen ja murheen alkusyy on juuri se tärkein asia lapsen eheytymisen kannalta.

Kannattaa myös miettiä sitä, pitäisikö teidän kaikkien astua askel etäämmälle. Olisiko syytä hengähtää ja rauhoittua, ottaa uudenlainen näkökulma, josta asiat ehkä näyttäytyvät rehellisemmässä valossa kuin nyt. Olet joka tapauksessa toiminut aivan oikein. Yksin olisit mahdottoman edessä ja palaisit itsekin loppuun. Nyt on hetki höllätä otetta ja nähdä nuori yksilönä, jolla on omat (suuret) murheensa, joiden selvittämisessä sinun tehtäväsi on tukea ja auttaa. Sitä kautta sinulla on myös mahdollisuus solmia uudenlainen suhde tyttäreesi. Helppoa se ei ole, mutta onnistuu kyllä, kunhan molemmat osapuolet ovat vastaanottavaisia ja hyväksyvät toisensa. Muista, että tyttäresi ei ole sinun ongelmasi, vaan sinun tyttärelläsi on ongelma.
 
Tekee pahaa miten vaikea lapsellasi on olla. Minunkin lapsella ollut pakko-oireita 2-vuotiaasta alkaen, hän on kiukkuinen ja erittäin tarvitseva ja voisin kuvitella että jotain samaa. Haluan sanoa että yritä jaksaa halata häntä ja sanoa usein, että Kyllä te yhdessä selviätte mistä vain. Toiseksi ravitseva oikea luonnonmukainen ravinto voi edistää niin kehon kuin mielenkin terveyttä. Voisiko olla vaikka omia eväitä, oikeanlaisia rasvoja, siemeniä, keitettyjä juureksia, kotimaisia hedelmiä eväinä. Ja hänen kaltaisellaan turvallisuuden tunne on tärkeintä, tee kaikkesi sen eteen. Turvallisuuden tunne voi parantaa hänet, ja sen edellytys on että sinä jaksat. Tarvitset tukea jaksamiseesi kyllä myös, mutta kokonaan pois sijoittaminenkin tuntuu rajulta. Toisaalta se voi olla ratkaisu jaksamiseen, mutta voisitko silti olla hänelle läheinen ja että hän kokisi itsekin niin, vaikka hän olisi sijoitettu? Sydäntä raastaa, on raskaita kokemuksia sinulla ja perheellänne. Toivon todella paljon jaksamista ja että hyviä hetkiä
 
Onko lapsellasi todettu jonkinlaista neurologista ongelmaa? Onko koskaan, ehkä ennen kouluikää, epäilty esim. aspergeria tai adhd:ta tai mitään muuta poikkeavuutta? Minusta näin mielenterveyshoitajan näkökulmasta katsottuna tuo kaikki viittaa siihen, että jotain on jäänyt huomaamatta tai diagnosoimatta jo aikaisemmin lapsuudessa.

Diagnoosi paniikkihäiriön lisäksi on lapsuuden pelko- ja ahdistushäiriö sekä sekamuotoinen tunne-elämän ja käyttäytymisen häiriö.
Asperger on terapeutin mukaan poissuljettu.
Itse olen myös sitä mieltä että on jotain mitä ei ole huomattu, jotka aiheuttavat monet käytökseen vaikuttavat oireet. Esim. pettymyksien kestäminen on todella heikkoa. Kun leikkii, leikkii mieluiten yksin koska muiden kanssa leikkiessä joutuisi sopeutumaan myös muiden toiveisiin joka on vaikeaa. Usein ihan mahdotonta. Ei kestä tilannetta jossa jostain asiasta käytetään väärää sanaa, esim. pikkusisko sanoo telvisio vaikka se on televisio. Suuttuu. Saattaa itse käyttää kuitenkin omia sanoja, tai käyttää väärää sanaa väärässä yhteydessä ja sitten suuttuu jos ei ymmärretä. Vaikka huomaisikin erehdyksensä. Ei siis ota vastuuta virheistä ollenkaan eikä niitä myönnä. Jos vahingossakin satuttaa toista, ei pyydä anteeksi jos ei kukaan käske, jos silloinkaan. Ei siis tunnu tuntevan empatiaa toisen kivusta tai pahasta mielestä, tai ainakin todella harvoin. Jos aamulla on kiire lähteä, niin jostain syystä 10:stä piposta juuri se hukassa oleva 11:sta pipo olisi se jolla lähtö onnistuisi. Tällaisessa tilanteessa ei kykene minkäänlaiseen kompromissiin ja menee täysin lukkoon.

Käyttäytyy siis usein kuin pilalle lellitty tai sellainen lapsi jolle ei ole opetettu käytöstapoja, vaikka todellisuus on ihan toinen. Yhtäkään riita en ole jättänyt puolitiehen, enkä ole antanut mitä on halunnut, vain siksi että sillä tilanne helpottaisi. Olen kasvattanut normaalin johdonmukaisella tavalla, joka on kyllä toiminut pikkusiskon kohdalla ilman ongelmaa.

Kiitos vastauksista, laittakaa vain ajatuksianne. Helpottaa lukea eri näkökulmia, tuo lisää perspektiiviä asioihin.
 
Joo vielä leikkii, ei enää usein mutta sanotaan kerran viikossa. Lähinnä nykyään laittaa esim. heppatallin pystyyn, tekee kaikille omat karsinat ja sinne kaikki tarvikkeet. Tai nukkekotileikit, erilaisia sisustuksia ja tarinoita asukkaista. Vähemmän enää sitä rooleihin eläytymistä. On todella vilkas mielikuvitus ja aina elänyt vahvasti mielikuvituksensa kanssa. Terapiassa ei enää ilmeisesti järjestä leikkejä, siellä on siirrytty lähinnä puhumiseen tai pelaamiseen. Ennen leikkivät aina lääkärileikkejä tai tyttö järjesti näitä nukkekotileikkejä.
 
Siis.. Lapsesi on masentunut, ahdistunut ja peloissaan niin päätät heittää hänet uuteen ympäristöön, uuteen perheeseen, pois viimeisinkien tuttujen seurasta?

SELVÄ.



Täysin LOOGISTA...




















mit vit.
 
Mielenkiintoista miten reagoidaan kun on väsynyt 13v pahoinpitelyyn, tilanne olisi eri jos lyöjä olisi 33v...

Osasi on raskas ja raskasta myös pienemmälle sisarukselle. Hienoa että haet apua, otat vastaan myös apua ja tiedät oman jaksamisen rajat koska kaikkea ei tarvitse sietää edes äitiyden nimissä.
 
Itselläni on pakko-oireinen häiriö, jonka syyksi muistan jossain esitetyn mm. hylätyksi tulemisen pelkoa.
On jotenkin kamala ajatella että jos häiriön taustalla olisi joku tuollainen, niin "hoidoksi" vanhemmat hylkäisivät. Ei kelpaa omana vähän vajavaisena itsenään, vaan pannaan pois tieltä. Vaikka kuinka perustelisi hoidolla, niin pelkäisin että saattaa pahentaa asioita, kun eihän niihin lapsen alitajuisiin tunteisiin selityksillä vaikuteta.
Jännä ajatus sitten että oman perheen pitää saada olla turvassa ja rauhassa kuten joku esitti, mutta ei ajatella niitä sijoituspaikan muiden lasten rauhaa ja turvallisuutta.
Onpa hirveän inhottava tilanne.
Ja vähän kauhistuttaa että omassa lapsessa tuntuu olevan paljon samaa, mutta koulusta on vielä selvitty ja raivaritkin ovat vitun ämmää ja sellaista, mutta päälle ei ole käynyt.
Nyt on alkanut näyttää että jotain paniikinomaista jännitystä tuntuu olevan usein, ja sosiaalisesti on jotenkin ulalla ja joutui jo luokkakaverien kanssa riitaan ja tuli haukutuksi.
 
Minusta ap. ei hylkää lastaan vaan on etsinyt tälle apua jo kauan ja ajautunut umpikujaan, jossa on pakko tehdä raskaita päätöksiä.

Onko lapsella ollut turvallinen lapsuus? Onko hoitamaton trauma yhtenä vaikuttajana täysin poissuljettu ajatus? Tällaiset jutut voivat olla niin monen asian summa, ettei niitä välttämättä voi millään yksittäisellä asialla selittää, joskus asiat eivät selviä koskaan. Toisiinsa vaikuttavia tekijöitä voi olla niin paljon, että yhden tekijän poissulkeminen ei välttämättä ratkaise ongelmaa, vaikka arviossa osuttaisiinkin ihan oikeaan.
 
Mielenkiintoista miten reagoidaan kun on väsynyt 13v pahoinpitelyyn, tilanne olisi eri jos lyöjä olisi 33v...

Osasi on raskas ja raskasta myös pienemmälle sisarukselle. Hienoa että haet apua, otat vastaan myös apua ja tiedät oman jaksamisen rajat koska kaikkea ei tarvitse sietää edes äitiyden nimissä.

Tätä mietin joka kerta kun kohtaan tilanteen, missä lapsi käyttäytyy täysin järjen vastaisesti, satuttaa toisia tai on suorastaan paha. Mitä kaikkea täytyy kestää, koska on lapsen äiti? Tai mitä kaikkea täytyy (esim. pikkusiskon) kestää, koska lapsi itse ei ole selvästi kunnossa? Vaikka syytä käytökselle ei ole löytynyt, saatikka apua mistään mitä on yritetty.
Aina olen anteeksi antanut, pyytänyt anteeksi omaa osallisuuttani ja aina yrittänyt sisällyttää purkukeskusteluun opetuksen jota molemmat voivat tulevaisuudessa käyttää ja sitoutuvat käyttämään. Kunnes tilanne unohtuu ja sama meno jatkuu, tulee seuraava kerta. Taas annetaan ja pyydetään anteeksi, lapsi katuu rumaa käytöstään, myöntää että asiasta on sovittu ennenkin, mutta ei pysty selittää miksi taas satutti toisia.

Viimeisimmästä väkivallasta ei ole mustelmat vielä parantuneet, päähän tullut kuhmu kyllä laski muutamassa päivässä. En pysty tuntemaan läheisyyttä lapsen kanssa. Olen antanut anteeksi, en koe olevani vihainen hänelle, koska tiedostan täysin että lapsi on sairas ja jotain on jäänyt huomaamatta. Mutta pelkään että jos emme nyt saa PIAN jotain todella konkreettista apua tilanteeseen, joka siis selvästi on johtanut emetofobian ja paniikkihäiriön syntymiseen, alan kohdistaa vihani lapseen. Koska hän ei tunnu välittävän meistä, läheisistään. Siitä huolimatta, että me olemme ainoat, jotka olemme pysyneet kaikesta huolimatta hänen rinnallaan. Pikkusiskolla toki ei ole valinnan mahdollisuuttakaan, hän kun ei muusta tiedäkään.

Lapsuuden traumoja hoidetaan terapiassa, niitä _on saattanut_ syntyä isäpuolen epäreilusta ja epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, joista edes minä en ole kaikista tietoinen. Heidän suhteensa oli niin ongelmallinen, että se oli myös lopulta avioeron syy. Terapeutti ei kuitenkaan pidä sitä ainoana syynä, eivätkä tilanteet olleet käsittääkseni erityisen traumaattisia. Vaan kyse on yhteisvaikutuksesta sen kanssa että kyseessä on myös erityisen herkkäaistinen lapsi. Genettisen perimän vaikutusta ei sitäkään ole poissuljettu, koska tytön isä on myös saanut vastaavia raivokohtauksia ja onkin lopulta käynyt peruskoulun loppuun erityisryhmässä. Erotuksena se, että tytöllä ei ole mitään oppimisvaikeuksia koulussa, vaikeuksia on ainoastaan sosiaalisissa taidoissa.
 

Yhteistyössä