Nuoren terapia jä lääkitys, ei päätösvaltaa

[vierailija01]

Eli ite oon 13 ja oon käyttäny cipralex 10mg-15mg kohta 5 vuotta, jonka lisäks oon käyny 5 vuotta psykoterapiassa. Mulla meni 4 vuotta etten puhunu sille terapeutille mitään ja olin todella vaikeessa elämäntilanteessa, ja apu löyty luotettavasta ystävästä joka asuu toisella puolella suomee. Eli terapeutista ei ollut apua vaikeimmilla hetkillä, ja nyt kun käyn siellä ei oo mitään puhuttavaa. Ajattelin et jes, mulla on kesä taukoo ja saan olla rauhassa, mutta ei. Koko kesä siellä ravaamista. Lisäksi se on toisella paikkakunnalla 60km päässä joten matkaankii menee aikaa. Mulla menee vapaa aika koulu viikoilla eri terapioissa käyntiin (2 eri fysioterapiaa) joten kavereita en nää kun koulussa. Mulla ei jää paljoo aikaa läksyihin ku oon niin väsynyt kun pääsen terapioista kotiin että meen heti nukkumaan. Jossain vaiheessa yöllä herään enkä saa unta joten sillon teen läksyt paniikissa ja usein itkien. Kaikki sukulaiset painostaa kuinka mun pitäis saaha korotettua numeroita 9 ja 10.

Cipralexista ei oo muuta kun haittaa. Tuntuu että kaikki mitä tunnen ei oo aitoo, nukun todella huonosti jonka takia aamulla on vaikee herätä. Jos oon ottamatta lääkettä nii oon paljon ilosempi ja moni kyselee et mikä mulla on ku oon nii positiivinen. Sen jälkee ku oon ollu ottamatta lääkettä päivän pari nii ku otan uuelleen, nii parin runnin päästä löyän itteni usein peilin eestä haukkumassa omaa kroppaani ja naamaa. Lisäks oon agressiivinen ja älyttömän väsyny. Tuo ei vissiin oo normaalia?



Mutta joo, koska en koe kummastakaan olevan apua, oon koittanu sanoo hoito palvereissa et haluaisin pikkuhiljaa lopettaa niitä. Lääkkeen annostusta nostettiin viimekerralla vaikka ilmasin itteeni selvästi. Terapiasta eivät sanoneet mitään. Pitäskö mun saada vaikuttaa omiin asioihini? Palvereissa multa ei kysytä ku alussa et kuinka on menny ja siinä se. Jos koitan palverin aikana sanoo jotain nii sitä ei huomioida vaan yleesä puhutaan päälle. Pitäiskö mun saada sanottua jotain, vai eikö se kuulu mun oikeuksiin vielä tässä iässä? Saisinko täältä vähän apua miten pääsisin ilmasemaan itteeni ja mistä esim. tuo agressiivisuus ylempänä johtuu? Kiitos.

 

[niinpäniinjasilleen]

Minulle määrättiin kans joskus 13-14 vuotiaana toisella terapia- käynnillä masennuslääkkeet. Ei paljoo mietitty että voisko joku muukin keino auttaa, esimerkiksi huostaanotto (siitä muute väiteltii aika pitkään, ja sossutädit kysy multa että miten mulla menee kotona ja kun rupesin itkemään ja sanoin että no siinähän se niin tädit totes että "hyvä juttu! ei aihetta huostaanotolle"...Terveisiä vaan savoon pieneen kylään).
16 vuotiaaksi mennessä olin popsinu luoja ties kuinka montaa erillaista lääkettä, mutta aina löyty joku "haittavaikutus" ja lopetin kesken. 17- vuotiaana sanoin että en suostu syömään enää yhtään mitään sellaista, ja sanoin että haluan yksityiselle puolelle koska siellä sentään muistetaan aina potilaan nimi ilman papereista lunttaamista. Ja tadaa.. olen töissä käyvä, veroja maksava kansalainen.

Jokatapauksessa, mielestäni sun kannattais puhua vakavasti huoltajasi kanssa noista sivuvaikutuksista. Masennuslääkkeet aiheuttaa mahdollisesti aika paljon erilaisia sivuvaikutuksia, mitkä sitten on osa murrosikää ja mikä lääkkeen tuomaa vaikutusta. Mutta älä noin nuorella iällä ainakaan vielä lopeta kesken, koska tiedä vaikka pistävät sinut osastolle pakkolääkintään...
Keskustele asiasta esimerkiksi jonkun opettajan/terveydenhoitajan tms kanssa koulussa, tai pyydä päästä yksityisellä käymään.

 

[kelasta päivää]

Voisitko puhua sille terapeutillesi että et näe hyötyä terapiasta etkä halua siellä käydä. Toista ja toista.

Turha se on kalliita yhteiskunnan rahoja tuhlata tuommoiseen terapoimiseen.

 

[TiiBii]

Ehkä sun pitäisi antaa vuodeksi piutpaut niille yseille ja kympeille ja hoitaa itsesi kuntoon. Numeroita ehtii ansaita/korottaa sit myöhemminkin.

 

[vierailijanat]

Ei ne lääkärit kuuntele tai jos kuuntelevat, niin tekevät oman mielensä mukaan. Mun täysi-ikäiselle lapselle eivät lääkkeet sopineet. Kerroimme tämän perhepalaverissa kuten myös sen, ettei lääkkeeistä tuntunut olevan apua. Haittavaikutuksilla eikä täysi-ikäisen lapsen omalla mielipiteellä ei ollut mitään merkitystä, vaan lääkitys jatkui entisellään.

Meillä lapsi ratkaisi asian siten, että jätti lääkkeet ottamatta ja salasi sen meiltä. Mielestäni lapsi on voinut paremmin ilman lääkitystä.