Tai oikeammin naapurimme riesa. Tuossa vajaan kilometrin päässä asuu ekaluokkalainen poika, joka oli yhtenä päivänä ilmestynyt naapuriin, jossa on 5v tyttö. Oli esitellyt kyllä itsensä, vaikka naapureilla ei ollut hajuakaan missä poika asuu tms. Oli heti ensimmäisenä päivänä roikkunut siellä klo 11-19, tarjosivat ruokaa mutta poika ilmoitti kyllä pärjäävänsä. Kännykkäkin oli mukana, mutta ei kukaan kaivannut lasta tuona aikana.
Seuraavana aamuna (tämä siis oli viikonloppuna) poika ilmestyi taas aamupäivällä ja illalla viiden maissa, kun olimme sopineet naapurintytön tulevan meille pihalle leikkimään, poikakin tuli mukana. Ei muuten mitään, mutta leikit olivat aika rajuja, kaikenmaailman painiotteita kokeili tyttöihin. Sitten poika houkutteli naapurintytön naapuriin pelaamaan Pleikalla, ja lähtivät kesken kaiken. Ja naapurintytölle tuli kuulemma itku hetken päästä kun tajusi ettei enää ehdi meille leikkimään
Ja taas eilen oli poika ilmaantunut naapuriin iltapäivällä, marssi ihan itse sisälle kun ovikello ei toimi.
Minä tiedän kyllä missä talossa poika asuu ja tiedän äidinkin ulkonäöltä, vaikuttavat ulospäin ihan "kunnon perheeltä". Mutta ihmeelliseltä tuntuu että päästävät ekaluokkalaisen tuntikausiksi eivätkä tiedä missä lapsi on, eivät soita syömään jne. Vien lastani samalle koululle eskariin kuin missä poika on koulussa, ja olen yrittänyt katsella näkisinkö pojan äitiä saattamassa poikaa kouluun, voisin käydä juttelemassa. Mutta ei ole ainakaan vielä äitiä näkynyt. Tänään poika pääsi samaan aikaan koulusta kun hain esikoista, hän tuli naureskelemaan kuinka lapset istuvat "tuollaisissa istuimissa". Hän on kuulemma koululainen, ei tarvitse istuimia (eikä edes koroketta, kun kysyin. Eikä ole mikään pitkä poika).
Eipä kai siinä muuta kuin pitäisi naapureiden jämäkämmin käskeä poikaa välillä kotiin, he eivät vain ole niin sosiaalisia että menisivät saattelemaan pojan kotiin asti ja puhumaan vanhemmille. Täältä olen kyllä lukenut että tällaisiakin ongelmatilanteita voi tulla, mutta tuntuu se silti ihmeelliseltä kun sellainen osuu (ainakin melkein) omalle kohdalle. Kun en voisi kuvitella päästäväni omaa lastani vuoden päästä kulkemaan tuntikausiksi tietämättä missä hän on. Tai jos oma lapsi tulisi kotiin ja kertoisi olleensa koko päivän leikkimässä jollain kaverilla josta en ole kuullutkaan, kävisin ainakin tervehtimässä ja varmistamassa että kaverin koti on ok, ja kysymässä että voiko lapseni leikkiä siellä. Näköjään kaikki eivät ajattele näin.
Seuraavana aamuna (tämä siis oli viikonloppuna) poika ilmestyi taas aamupäivällä ja illalla viiden maissa, kun olimme sopineet naapurintytön tulevan meille pihalle leikkimään, poikakin tuli mukana. Ei muuten mitään, mutta leikit olivat aika rajuja, kaikenmaailman painiotteita kokeili tyttöihin. Sitten poika houkutteli naapurintytön naapuriin pelaamaan Pleikalla, ja lähtivät kesken kaiken. Ja naapurintytölle tuli kuulemma itku hetken päästä kun tajusi ettei enää ehdi meille leikkimään
Ja taas eilen oli poika ilmaantunut naapuriin iltapäivällä, marssi ihan itse sisälle kun ovikello ei toimi.
Minä tiedän kyllä missä talossa poika asuu ja tiedän äidinkin ulkonäöltä, vaikuttavat ulospäin ihan "kunnon perheeltä". Mutta ihmeelliseltä tuntuu että päästävät ekaluokkalaisen tuntikausiksi eivätkä tiedä missä lapsi on, eivät soita syömään jne. Vien lastani samalle koululle eskariin kuin missä poika on koulussa, ja olen yrittänyt katsella näkisinkö pojan äitiä saattamassa poikaa kouluun, voisin käydä juttelemassa. Mutta ei ole ainakaan vielä äitiä näkynyt. Tänään poika pääsi samaan aikaan koulusta kun hain esikoista, hän tuli naureskelemaan kuinka lapset istuvat "tuollaisissa istuimissa". Hän on kuulemma koululainen, ei tarvitse istuimia (eikä edes koroketta, kun kysyin. Eikä ole mikään pitkä poika).
Eipä kai siinä muuta kuin pitäisi naapureiden jämäkämmin käskeä poikaa välillä kotiin, he eivät vain ole niin sosiaalisia että menisivät saattelemaan pojan kotiin asti ja puhumaan vanhemmille. Täältä olen kyllä lukenut että tällaisiakin ongelmatilanteita voi tulla, mutta tuntuu se silti ihmeelliseltä kun sellainen osuu (ainakin melkein) omalle kohdalle. Kun en voisi kuvitella päästäväni omaa lastani vuoden päästä kulkemaan tuntikausiksi tietämättä missä hän on. Tai jos oma lapsi tulisi kotiin ja kertoisi olleensa koko päivän leikkimässä jollain kaverilla josta en ole kuullutkaan, kävisin ainakin tervehtimässä ja varmistamassa että kaverin koti on ok, ja kysymässä että voiko lapseni leikkiä siellä. Näköjään kaikki eivät ajattele näin.