Odottavan äidin ja puolison haasteet

[Ekaisukki]

Terve vaan kaikille!
Haluisin hiukan avautua ja luoda keskustelua raskausajasta, itselleni lapsi ois ensimmäinen, tyttöystävälle toinen.
Ollaan nyt rv 10 enkä tiedä miten tässä nyt olis, ollaan kyllä iloisia että saadaan vauva, mutta tyttöystävä on niin loppu henkisesti ja fyysisesti. Oksentelua aamulla, oksentelua päivällä, oksentelua välillä illalla, mahaan sattuu ja vihloo enkä tiiä miten auttaa, eikä mun kuulemma tartte auttaa tai panikoida jos toinen kouristelee sohvalla sikiöasennossa. Pahoinvointilääkkeitäkin lääkäriltä saatu mutta ei uskalla kokeilla vaikka lääkkeet halusikin. 24/7 äidillä on hermo kireenä, vuoronperään kiukuttelee lapselleen ja mulle, mistään ei voi keskustella kun muutaman lauseen vaihdon jälkeen se otetaan heti valituksena tai loukkauksena. Pitäisi kuulemma pitää itse tunteet kurissa ja tukea vaan läsnäololla, olla vähän niinkuin "autopilotilla", mutta se on vaikeaa kun on lapsi kelle pitää selittää tilanne että äidillä vähän hormonit heittelee ja miksi hän tiuskii kaikille. Aikasemmin tyttöystävä halusi paljon läheisyyttä ja pussailla, nyt ei halua, ei halua silittelyä eikä pusuja, tiedän että hormonit tekee kaikesta kivasta tukalaa, on kuuma ja kylmä, useimmiten kuuma eikä silloin tartte haaveilla läheisyydestä ja sanomalla mielipiteeni asiasta niin suututaan. Nukkuminen on vaikeaa mulle, ois kiva olla toisessa kiinni mutta heti torjutaan eikä sitä sitten paljon nukuta kun pohtii tulevaa. Kotityöt teen itse suurimmalta osin päivittäin töiden jälkeen tai vapaapäivänä ja sit tietty tyttöystävä silloin jos kykenee. Pahoinvointia oli viimeksi koko raskauden ajan, en tiiä sit miten siitä jaksoivat selvitä mutta nyt on tilanne aivan eri, asioita on paljon enemmän hoidettavana verrattuna mitä silloin oli, itse en halua verrata tätä raskausaikaa siihen edelliseen mutta hän vertaa. Tottakai autan ja teen mitä täytyy että kaikilla on helppo olla, vien lasta sinne tänne tonne ja käyn kaupassa ja teen ruuat ja jne mutta nyt alkaa olee raskasta. Unet jää lyhyeksi koko ajan, sit ihmetellään miksi oon välillä äkäinen tai väsyny, tuntuu ettei mua välillä huomata perheessä. Toivottavasti se on ohi menevää, mitä nyt raskausviikkoja opiskeltuna pitäs pahoinvointi ja muut ehkäpä helpottua. Kauhutarinoita kuullu että hormonit hämmentää kahta kauheemmin myöhemmin että sitä saa varautua. Kaikki tapahtunu tosi nopeesti ja yrittäny sopeutua tilanteeseen. Onkos kellään vastaavia kokemuksia tai vinkkejä? Oon lukenu paljon miten jossain vaiheessa tai koko raskausajan mies on kylmä tunteistaan, sellaiseksi en halua muuttua.

 

[trianneli]

Terve vaan kaikille!
Haluisin hiukan avautua ja luoda keskustelua raskausajasta, itselleni lapsi ois ensimmäinen, tyttöystävälle toinen.....

Hei Ekaisukki! Todella ikävä kuulla teidän tilanteesta, mutta toisaalta hieno juttu, että otat asiat puheeksi (näin ainakin aluksi foorumilla) ja haet tukea. Olen itse odottava äiti ja minulla itselläni tuo alkuraskaus sujui ihan hyvin; ei ollut pahoinvointia, väsymystä kylläkin. Tietysti kaikki raskaudet ovat erilaisia. Nainen kaipaa miehen ymmärrystä hormonien muuttaessa mielialaa, mutta rajansa se on sinunkin kestävyydellä. Teet todella paljon jo nyt alkuvaiheessa. Kysymys herää, millainen suhde teillä oli ennen raskautta? Onko äidillä pahoinvoinnin lisäksi muita ikäviä oireita? Käykö hänkin töissä? Kivut ja inhottavat fyysiset tuntemukset toki kiristävät kenen tahansa pinnaa. Jos hän käy myös töissä, niin energia varmaan menee suurimmaksi osaksi siihen. Itse olin ainakin alkuraskauden aikana niin väsynyt, että ei jaksanut sormea nostaa. Pystyisittekö ulkoistamaan joitakin tehtäviä, kuten lapsenhoitoa, siivousta tai vaikka käydä ulkona syömässä? Sinun tilanteesi helpottamiseksi kannattaa yrittää puhua asiasta ajoissa. Olen naisena huomannut, että miesten on vaikea joskus ilmaista tunteitaan ja puhua. Silloin on vaikea auttaa, koska ajatuksia ei voi lukea. Voit puhua ihan kelle tahansa. Nyt avasit keskustelua täällä, ehkä voisit myös puhua kavereillesi, joilla on lapsia ja tietysti tyttöystävälle. Kertoisit hänelle suoraan, että koet, ettei sinua oteta huomioon etkä tule kuulluksi vaikka teet kaikkesi heidän eteensä. Ennen kuin asiat eskaloituvat, on hyvä yrittää puhua. Tai ellet kykene puhumaan suoraan tyttöystävälle, niin neuvolasta voisi myös saada apua. He osaavat myös ohjata paikallisiin perheen tuki palveluihin tarvittaessa, mistä voisi esim. saada lapsenhoito apua. Keskusteluyhteys on tärkeä osa parisuhdetta. Joskus itse pelkään "nostaa kissan pöydälle" ja puhua tunteistani suoraan, mutta olen huomannut, ettei niiden patoaminen ja panttaaminenkaan hyvä asia ole. Entisessä suhteessani traumatisoiduin jossain määrin, sillä mies suuttui heti, jos ihan varovasti yritin ottaa puheeksi minua vaivaavia asioita. Heti valitin ja loukkasin hänen tunteitaan. Eksäni oli narsisti, sitä en tajunnut silloin. Nykyinen mieheni kyllä kuuntelee minua, vaikka ei välttämättä osaisi kertoa aina omaa näkemystään - heti. Kuitenkin asioilla on tapana lähteä selviämään, kun ne aluksi otetaan puheeksi. Tosiaan, neuvolasta myös isä voi pyytää neuvoja ja olemme saaneet sieltä tukea ja neuvoja todella hyvin kaikenlaisissa pulmissa ja kysymyksissä. Toivottavasti tyttöystäväsi olo kohenee ja hän pystyy ottamaan myös sinut paremmin huomioon. Kaikilla miehillä ei tosiaan ole yhtä rankkaa, kuin sinulla, vaikka jonkun verran naisen hormoonitiloissa onkin kestämistä.

 

[Ekaisukki]

Moro Trianneli.
Nyt onkin pari pv näyttäny paremmalta, on ottanu minut hyvin huomioon ja on hyvä fiilis, oksentelu himmannu ja hyvin hoitanu asioita kotona, ehkäpä se nyt helpottui samantien kun laitto tänne vähä viestii. En tiiä sitten minkälainen myrsky tulisi kotiin jos se tämän keskustelun näkisi. Pinna menee kyllä sillä heti poikki jos joku asia töksähtää, mutta se muuttuu tosi nopeesti sitten kiltiksi kun pitäs jotain tehdä hänen eteen. Kyllä mä sen pompottelun kestän ja teen kaiken mukisematta, mutta hänen tyyli asioihin vaihtelee, mistään jutuista ei pidetä kiinni eli mielihalut vaihtelee aivan koko ajan niinkuin mitä haluaisi tehdä tai miten asiat kotona hoidetaan. Lapsen kanssa on rankkaa, tuntuu että mennää koko ajan lapsen ehdoilla, sitä taistellaa kotona lapsen ja äidin välillä mitä kukakin haluaa ja sitten asiasta vaan päätetään ja ilmoitetaan keskustelematta minun kanssa. Sitten kun sanon mielipiteeni, asiani miten itse haluaisin niin siitä otetaan heti hermoo jos oonkin eri mieltä. Aina saan kuulla kunniani jos kysyn miksi. Minun näkökulmaa ymmärretä tähän tilanteeseen, omaa vapaa-aikaa ei ole juurikaan ja jos senkin ottaa esille niin alkaa hormoonit puhumaan puolestaan. Ja sitten voisin vastailla noihin kyssäreihin. Ennen raskautta suhteen alussa totuteltiin tähän tilanteeseen että oon uusi mies perheessä, kaikki meni suht helposti ja asiat eteni helposti eteenpäin, eipä ollut juurikaan ongelmia, minut hyväksyttiin ja minä hyväksyin tilanteen missä asemassa olen. Perhettä olen halunnut ja nyt sen sain, olen tyytyväinen. Raskaus tulikin yllättäen, vaikka vielä vähän aikaan oltaisi voitu odottaa mutta en valita, oon asiasta tosi onnellinen ja halusin muutenkin että saataisiin yhteinen lapsi. Eipä ole muita oireita oikeen kun se pahoinvointi, väsymys ja mielialavaihtelut. Nyt pitemmän aikaan opiskellu ja ollut töissä samaan aikaan, melko nopeesti töistä ei tullut mitään pahoinvointien ja väsymyksen takia, joten otti loparit ja nyt viettää aikaa vaan kotona. Lapsi käy välillä yökylässä sukulaisilla, siivoukset vähän hankala ulkoistaa kun eipä sitä rahaakaan hirveesti ole, kerran kun kämpän siivoaa niin seuraavana päivänä se onkin jo taas täys kaaos. Ulkona ollaan käyty syömässä joo aina silloin kun on aikaa. Kyllä näistä jutuista uskallan hänen kanssaan keskustella mutta ne jää tosi lyhyeksi ja asiat jää vaan auki koska hän suuttuu eikä halua sittenkään enään keskustella aiheesta, kohta sitä pelkään ottaa niitä esille koska se näen sen turhaksi. Ennen raskautta asioista oli tosi helppo puhua ja molemmille tuli helpottunu olo että keskusteltiin asiat selväksi. Neuvolassa sitten voisi tietty jutella ja kysyä vinkkejä mutta jotenkin saanu sellaisen kuvan ettei hän tykkää ottaa sielläkään asiaa puheeksi. En tiedä sitten jos itse ottaa yhteyttä, ilman tyttöystävää tai jotain, ei sekään kannattavaa ole kun tiedän jo valmiiksi että siitä tulee hirvee show. Kavereiden kanssa ollaan juteltu, enemmänkin vaan purkanu oloa. Kiitoksia paljon kun vastasit.

 

[kettuperhe]

Kannattaa kokeilla myös B6 vitamiinia ja sellaisia pahoinvointirannnekkeita. Molempia saa apteekista. Itsellä ne oli pelastus tässä raskaudessa. Kannattaa myös puhua asiasta neuvolassa. Niillä voi olla vinkkejä myös asiaan. Se väsymys voi olla kyllä todella jäätävä alussa.

 

[Ekaisukki]

Tervee kettuperhe
Joo siis ekassa varhaisultrassa mikä tehtiin yksityisellä niin sieltä saatiin vuokrata ranneke niin päätettiin viikko testata, eihän siitä tullu mitään ei auttanu joten luovuttiin siitä, sitten kokeiltiin niitä pahoinvointilääkkeitä. Vitamiinit muuten jos ne pysyis sisällä ku tuntuu että kaikki vitamiininapit pitää oksentaa ulos. Kohta ois pitempi neuvolakäynti ja varhaisultra. Sen pari päivää näytti hyvältä kunnes taas lähti pahoinvointi käsistä ja armoton väsymys, itsellä ollu rankka työputki ja aivan poikki, nyt pitkät vapaat enkä meinaa herätä luurin herätyksiin millään, nyt tän pari päivää nukkunu pommiin ja vieny lapsen "myöhässä" eskariin.

 

[Ekaisukki]

Ja sitten kyl pelottaa ottaa asioita esille neuvolassa, voin jo kuvitella jos aukasen suuni siellä että mitä siitä seuraa. Ehkä en ole sisäistänyt kokonaan tätä että hän on raskaana ja että musta tulee isä ja kaikkee, tilanne muutenki on uusi enkä osaa auttaa kaikilla tavoin miten pitäis, ainakin siltä musta tuntuu.

 

[rust]

Mä itse kärsin hyperemeesistä rv 6-16, jolloin makasin vaan sohvalla yrittäen välillä syödä jotain, vaikka sen lopulta oksensinkin ulos. Tuo oli rankkaa aikaa paitsi minulle, myös miehelleni. Mies yritti alkuun väkisin tehdä ”kunnon” ruokaa, mutta mulla tuli paha olo jo siitä hajusta. Mies-raukka joutui tekemään kotona kaiken: siivoamaan, käymään kaupassa, kokkaamaan. Hän itsekin laihtui huomattavasti, koska lopulta lopetti kokkaamisenkin koska minä oksensin jo ruoan hajusta. Hän eli voileivillä. Hän yritti kysyä multa, että mitä mä mahdollisesti saisin syötyä, ja joka päivä hän raahasi kaupasta jotain mulle, mikä sitten jäikin syömättä. Turkkilainen jogurtti oli jossain kohtaa ainoa ruoka, jonka sain alas. Hänelle oli rankkaa se, että mä tuskin kärsimyksessäni edes puhuin hänelle, ja jos puhuin, se oli pyyntö tehdä jotain mun vuokseni. Eli kovin yksipuolista oli meidän suhde silloin. Hän myös päätyi nukkumaan eri huoneeseen, että minä saisin nukuttua (kärsin myös unettomuudesta n. 4 vkoa, nukuin 2-4h yössä). Se teki välillemme vaan isomman kuilun. Juurikaan minkäänlaista läheisyyttä ei välillämme ollut, koska mulla vaan oli niin paha olo koko ajan. Sitten vihdoin pääsin sairaalaan tiputukseen ja sain toimivat pahoinvointilääkkeet ja elämä alkoi helpottaa. Mies päätti avautua tuntemuksistaan ja ymmärsin häntä oikein hyvin. Hän oli aika loppu jo siinä vaiheessa. Viimeistään sitten kun pahoinvointini loppui rv:llä 16, alkoi suhteemme taas parantua ja nyt ollaan läheisempiä kuin koskaan (rv 28). Ei olla edes riidelty tuon alun jälkeen kertaakaan.

Nyt tiedetään, millainen mun alkuraskauteni on. Vähän hirvittää jo valmiiksi mahdollinen seuraava raskaus, mutta toivon, että pystymme pitämään parisuhdetta yllä siitä huolimatta.

Eli jos jotain neuvoja voin yrittää kertoa, niin puhu hänelle tuntemuksistasi, mutta samalla yritä ymmärtää, kuinka hirveä olo hänellä on koko ajan. Eihän se oikeuta tietenkään tuollaiseen käytökseen, mutta ei se myöskään ole helppoa. Meille tämä on ensimmäinen vauva, en voi edes kuvitella millaista se olisi jo yhden lapsen kanssa. Tyttöystävällesi sanoisin, että syö niitä pahoinvointilääkkeitä! Ne auttaa edes hetkeksi, että saa jotain ravinteita. Me ollaan jo rv:llä 28 ja ihan terve vauva tuolla mahassa kasvaa lääkkeistä huolimatta, hyvän kokoinenkin, vaikka mun syömiset alkuun olikin retuperällä. Toivon, että teilläkin pahoinvointi loppuu ja saat vanhan tyttöystäväsi takaisin. Tsemppiä!