OIKEASTI paha uhmaikä - miten jaksatte?

[cc]

Te äidit/isät joiden lapsilla on OIKEASTI kamala uhmaikä, miten ihmeessä jaksatte? Minusta tuntuu, että pää räjähtää oikeasti hyvin pian. Tätä on jatkunut jo 1,5 vuotta eikä loppua näy. (lapsi 2,5v.)

Joka asiasta tulee raivarit ja ne kestävät puolesta tunnista muutamaan tuntiin. Lapseen ei saa mitään kontaktia ja on kuin pirun riivaama. Mitä helvettiä tässä pitäisi tehdä? Antaa huutaa vaan?

 

[boboni]

Ootkohan sä mun naapuri No, kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Ehkä kannattaa kiinnittää huomiota niihin hyviin hetkiin. Ja mikäli kyseessä ei ole mikään erityislapsi, niin tuon ikäiselle voi hyvinkin jo alkaa selittää asioita. Ja ennakoidaennakoidaennakoida. Ei silti kuitenkaan saa sortua curlingiin. Voisit vaikka jutella lapsen kanssa, millainen hänen mielestään on kiva päivä: mitä silloin tapahtuu ja miten silloin käyttäydytään. Sitten voisitte kokeilla välillä viettää kivapäivää. Mikä kyllä todennäköisesti päättyy hirveään huutokohtaukseen aamuyhdeksältä, mutta kuitenkin. Minusta uhmaikäistä on hyvä opettaa siihen, että tunteet ovat arvokkaita mutta niiden näyttämistä voi oppia hallitsemaan. Ja että tässä yhteiskunnassa nyt vain on sellainen tapa, että hyvästä käytöksestä palkitaan.

 

[2vuotiaan äiti.]

Outoa että teidän lapsella on ollut uhmaikää jo 1-vuotiaasta. Kun nimitäin sanotaan että uhmaikä alkaa vasta 2-vuotiaana. Eli teillä on poikkeuksellisen tempperamenttinen tapaus. Meillä uhmaikää takana vasta muutama kuukausi. PÄäasia on muistaa että uhma kuuluu asiaan, ja se tulee kokea. MUTTA tärkeää on muistaa että itse pysyy kaikesta huolimatta rauhallisena - jos alkaa itse kirkua tilanne vain pahenee. Ei kannata edes ääntä korottaa. Minä olen kyllä lipsunut siihen että jossakin asioissa annan myös periksi, jotta huudolta vältytään. Eli siis jotta kauppareissu varmasti sujuu hyvin, pidän mukana aina joitain naksuja. Jos jokaiseen lapsen ehdottamaan juttuun sanoo EI, ei sekään mielestäni ole hyvä asia. Tärkeää on että lapsi saa paljon huomiota ja hellyyttä.

 

[Jep..]

mutta uhma on muuttanut hiukan muotoaan , eikö totta?
Näin ainakin meillä eli selvästi huomaa että lapsi kehittyy ja uudet kokeilut tulevat esiin?
Minä toimin näin.
huuto/raivokohtauksen aika : Otan syliin , usein liki tulkoon väkisin. Istun jalat ristissä lattialla ja kädet menevät turvavöiden tyyliin jalkojenvälistä niin että pidän omista nilkoista kiinni. Muksu on kuin turvaistuimessa, mutta minä olen se turvaistuin joka pitää paikoillaan.
hyräilen tai toistelen välillä -äiti rakastaa sinua, sinulla on pahamieli. Koitetaan rauhoittua. tms mantraa. ( se pitää minut järjissäni)
Jos minulta meinaa mennä hermo , jätän hänet hetkeksi itsekseen huutamaan.. ja käyn rauhoittamassa itseni toisessa huonessa esim. hengittelemällä syvään.
Kaupasta tms. tahto kohtauksen aikana , joko neuvotellaan tai poistutaan kaupasta.
Koskaan ei anneta periksi.
Turhaa mankumista ei huomioida , pitää pyytää nätisti.
Kiukuttelusta seuraa aresti , lyönnistä seuraa aresti tms. ja aina käydään arestin jälkeen asia läpi. Ja sovitaan&halataan.
Hyvin menneet kauppareissut , nukkumaan menot , kauppareissut - PALJON KEHUJA!!
Illalla ennen nukkumaan menoa käydään läpi asioita jotka ovat jääneet muksun mieleen. Usein huomaan kuinka lapsi on nähnyt asian eritavalla kuin minä.

On se huuto ihan yhtä helvettiä, mutta mistähän lie geeninsä saanut? ;D
Noh , kyllä se uhmaikä ohi menee ja tilalle tulee murrosikä... Otetaan siis harjoitteluna!

 

[Jep, lisää]

ai niin ... Käy kävelyllä tms kuntosalilla purkamassa paineitasi.
Oma aika auttaa jaksamaan.

 

[Anna82]

Meillä on ollut pojalla juuri tuollainen kamala 1-vuotiaana alkanut uhma. Uhmaaminen on ollut todella voimakasta ja poika on satuttanut itseään kohtausten aikana.

Uhmaaminen on helpottanut huomattavasti nyt reilu 2,5 vuotiaana, onneksi. Nykyään voi huomata uhman aaltoilevan luonteen - välillä uhmataan enemmän ja välillä vähän vähemmän. Silloin aiemmin se oli yhtä ja samaa uhmaa reilun vuoden.

Mitään apukeinoja en siihen pahimpaan aikaan löytänyt. Ennakoiminen ei auttanut, sillä raivarit tulivat sekunnissa. Jossain vaiheessa epäilin jotain käytöshäiriötä, mutta tuskin se sitä on. Poika on kuitenkin todella herttainen ja huomaavainen kaikkia muita lapsia kohtaan ja uhmaaminen on kohdistunut lähinnä minuun eli äitiin.

Voimia se vaatii todella paljon ja omaa aikaa kannattaa ottaa säännöllisesti! Tsemppiä paljon!

 

[muksukka]

Se 1 vuotiaan kiukuttelu ei ole varsinaista uhmaa, jota tässä tarkoitetaan 2-3 vuotiaan uhmaiällä. Tiedän sen, että omat lapsenikin ovat temperamenttisia ja aika herkästi tulistuvia, joten se 1 vuotiaan kiukuttelu on enemmän sitä, että on väsynyt, nälkä tai että turhautuu heti, jos ei jotakin osaa, vaikka haluaisi osata. Myös lelujen jakaminen tms. aiheuttaa heti raivarit.

Kannattaa heti aluksi tarkistaa se, että onhan teidän lapsella kunnollinen vakaa ja turvallinen rutiini arkena ja viikonloppuna? Jos tiedät, että kohta pitäisi syödä tai kohta pitäisi lähteä nukkumaan, niin lapsi on selkeästi alttiimpi ärtymään, jolloin aikuinen voi opettaa lasta tunnistamaan tunteita esim. "Onpa sulla jo kova nälkä, kun sua noin harmittaa. Ei kannata yhtään raivostua, vaan tulepa vaikka laittamaan jo lautasia pöytään, niin saadaan sulle heti ruokaa. Sillä tavalla se kiukkukin lähtee pois". Eli ajoissa ruokaa, ajoissa iltatoimille ja nukkumaan jne, koska sillä tavalla saa monta turhaa raivonpuuskaa pois.

Jos lapsi saa kauheita raivareita, niin se viittaisi siihen, että lapsi ei tunne rajojaan, vaan etsii niitä yhä uudestaan ja uudestaan. Onko teillä esimerkiksi isän ja sinun kesken erilaisia tapoja toimia? Esim. toinen antaa ennen ruokaa herkkuja ja toinen taas ei? Tai onko päivähoidossa ja kotona ihan eri rytmit?

Minä olen aika paljon antanut lasten vain huutaa uhmaraivoaan. Kun olo hellittää, syliin pääsee ja voidaan tehdä jotakin muuta kuin vain piehtaroida raivareissa. Oman kokemukseni mukaan meillä huudot ovat menneet nopeammin ohi yksin huutamalla kuin että väkisin pitäisin lasta sylissä.

Kun lapsi meinaa saada raivarin tai jos hän on jo sen saanut, niin lasta voi yrittää saada harhautettua sanomalla jotakin muuta esim. "Minä menen lukemaan satukirjaa ja sitten kun haluat, niin voit tulla kuuntelemaan" tai "Minä laitan DVD:n pyörimään sitten, kun lopetat itkemisen". Jos lapsi senkin jälkeen haluaa vielä huutaa, niin antaa hänen huutaa. Jos lapsi vaatii sitä satua tai DVD:tä, niin AIKUINEN MÄÄRÄÄ TAHDIN eli aikuinen sanoo, että ei laiteta, jos huudat, vaan sitten vasta, kun sinä et itke.

Olisiko näistä asioista apua? Jos nämä keinot on jo koettu, niin kannattaisi lainata kirjastosta joku uhmaikää koskeva kirja ja lukea sitä ajatuksen kanssa, että mitä asioita voisi tehdä toisin. Varmasti myös googlettamalla löytyy uhmaikä, uhmakiukku yms. sanoilla lisää tietoa asiasta.

 

[Haastavaa on]

Meillä on myös hyvin temperamenttinen lapsi, joka täytti nyt kolme vuotta. En tiedä helpottaako tmä, mutta minusta uhma helpottuu kun lapsi kasvaa. Onko ap. lapsesi muutenkin herkkä? Minun on jotenkin helpompi ymmärtää lastani, koska olen itse superherkkä persoonaltani ja olen oivaltanut, että osa lapseni hurjasta temperamentista on selitettävissä sillä, että hän reagoi voimakkaasti tunteillaan kaikkeen.

Semmoiseen lapsen turhaan, ikävään käytökseen (potkut, lyönnit, pureminen) auttoi napakka "ei"-sana ja jäähy. Vieläkin jäähy on käytössä, ja se kyllä toimii. Poika on onneksi niin fiksu, ettei sinne vapaaehtoisesti halua.

Yksi hyvä konsti on huomata lapsi silloin kun hän on hyvällä päällä. Silloin annan huomiota. Luen kirjoja, leikin jne. Kun on kitinäpäivä, yritän puhumalla selvittää ja kannustaa lasta puhumaan tunteistaan.

Olisikohan suomalaisella kulttuurillammekin vaikutusta siihen, miksi temperemanttinen lapsi on harvinaisempi kuin semmoinen tasainen...Ulkomailla käydessä lapset "kuuluvat" paljon enemmän. Täällä kasvatetaan pienestä pitäen pysymään viilipyttynä. Ihan jeeshän sekin on, mutta minusta on tervettä että lapsi itkee ja ilmaisee tunteensa. Väkivaltaa en hyväksy edes pieniltä, mutta joskus tuntuu että olen ainoa äiti, jonka lapsesta kuuluu edes jotain ääntä.

 

[sipsipussi.]

Pieni lapsi joutuu opettelemaan paljon asioita. Alussa raivarit ovat suuria, kun lapsesta tuntuu kuin hän pakahtuisi siihen, jos ei saa juuri nyt tiettyä lelua tai ei saa juuri nyt lähteä ulos jne. Tunteiden hallinnan ohjaamisessa vanhemmalla on iso rooli. Vanhempi pystyy esimerkillään näyttämään, ettei kaikista asioista tarvitse huutaa ja raivota. Ei ole kiva kuunnella lapsen raivareita, mutta silti ei pidä lähteä mukaan lapsen huutamiseen, vaan pitää pysytellä sen kiukun yläpuolella.

Itse pysyttelin erossa lapsen raivareista siten, että otin huumoria mukaan. Lauloin tai loruilin jotakin juttuja. Joskus saatoin myös kiroilla englanniksi tai vaikka hyräillä, että: "I can't stand this, it is so irritating, I'd like to kick you out of the window...". Sillä tavalla siirsin sen pahan olon siihen hyräilyyn.

Kaikista pahimpina päivinä (esim. ulkona oli viikon ajan niin kova pakkanen, etten voinut viedä nuhaista lasta ulos) hyppelin hyppynarua lapsen mentyä päiväunille, kun oli pakko purkaa energiaa ja pahaa oloa johonkin fyysiseen. Harkitsin jopa nyrkkeilysäkin ostamista...

 

[ö k u li]

Tutulta kuulostaa .
Kaikki sympatiat sinnepäin =o) !

Kaikkea kokeiltiin mekin aikanaan , kun toinen kaksospojista
on erittäin temperamenttinen ja dominoiva, "pomoluonne".
Uhma alkoi 1-vuotiaana, helpotti hieman joskus 4- 5 vuoden
iässä alkaen uudestaan pahempana 6-vuotiaana.
Itseasiassa jo laitoksella tämä poika huusi vaativaa itkua, lähes karjui,
kun koitin suihkuun mennä ilman vauvoja.
Toinen poika oli ihan tyytyväinen vaikka olin hetken poissa,
vaikka kärsikin pahasta koliikista.
Nyt pojat on 10-vuotiaat ja eletään esimurkkuikäisen uhmiksen kanssa,
joak paiskoo raivona tavaroita ja huutaa kun esim.läksyt ei luonnistu.

Toinen poika on kilttiluonteinen ja taipuu helposti - ehkä liikaakin - muiden
tahtoon ja haluaa jakaa asiat.
Kolmas lapsemme onkin sitten jotain tältä väliltä,
aika tavallinen uhmineen ja kokeiluineen, tuntuu olevan ihan tavis,
samallalailla käyttäytyvä kuin naapuruston muutkin ipanat ;o)

Eli lapsiahan on kaikenlaisia, ja turhaan syyttelin itseäni ja omaa käytöstäni
tämän vaikean uhmiksen kanssa aikoinaan.
Oikeastaan kun pääsee siitä kynnyksestä yli , et "mikähän mussa on vikana, kun toi lapsi raivoo ?", niin asiat tuntuu jo valoisammilta.
Varsinkin ekan lapsen kanssa siinä on helposti itsensä kanssa pulassa.
Sille ei vaan aina voi mitään, mutta ihan kaikessa ei periksi voi antaa kuitenkaan,
ettei lapsesta tule ihan tyranni.
( Tällainenkin tapaus naapurissa asuu, helpompihan on antaa periksi - mutta
sitten saakin vanhemmat kärsiä, kun menevät lapsen pillin mukaan....)

En tiedä, oliko tästä mitään apua ap:lle,
mutta ainakin tiedät nyt, että on meitä muitakin.

 

[raivoisa kummipoika]

Tuli mieleeni tätä ketjua lukiessani, että 9-vuotias kummipoikani olisi varmaan monen mielestä tällainen "kauhukakara". Tuntuu, että hänellä ei ole seesteistä aikaa ollutkaan, vaan vauvasta asti on ollut helposti ärtyvä ja jatkuvasti viihdytystä haluava lapsi.

Tämä poika on erittäin iloinen ja nauravainen, mutta hänellä tunteet vaihtelevat laidasta laitaan eli leppyy helposti, mutta myös suuttuu helposti. Hänen kohdalla normaalista rytmistä kiinni pitäminen on edelleen tärkeää (esim. jos menee liian myöhään nukkumaan, niin herää silti ajoissa, jolloin seuraavana päivänä on koko päivän väsynyt ja kärttyinen).

Tällä pojalla uhmaikäisenä piti opettaa se, että tehdään asiat "kolmen varoituksen systeemillä". Esimerkiksi jos lähdettiin ulos, niin sanottiin, että 5 minuutin päästä lähdetään ulos, ala lopetella leikkejä. Sitten meni pari minuuttia ja sitten taas sanottiin, että vielä hetki ja sitten lähdetään. Lopullinen lähtö sitten tapahtui ajallaan, kun lapsi itse sai aikaa valmistautua uloslähtöön.

Samoin puistosta pois lähteminen oli sitä, että piti antaa lapselle aikaa lopettaa leikit (esim. laske vielä 5 laskua, niin sitten lähdetään jne).

Vielä nykyisinkin tämä lapsi vaatii sitä, että hän haluaa tietää asioista ja vaikuttaa itse niihin. Vanhemmilta vaaditaan kauheasti, että lapsi ei määrää asioista kotona, vaan aikuiset. Vieläkin on vääntöä asioista, vaikka lapsi ei edes ole vielä murrosiässä.

Lohdutuksen sanana kuitenkin se, että tuo poika on tosi älykäs, tunteikas jne, mutta on vain sellainen "etelämaalaisen temperamentilla" varustettu pakkaus.

 

[Anna82]

Meidän poika on todella temperamenttinen muutenkin ja tiedostan kyllä että se vaikuttaa paljonkin tähän luonteeseen ja uhmaikään.

Meillä ei mikään puhe tai huomion kiinnittäminen muuhun asiaan auta, kun kohtaus tulee. Huutoa jatkuu helposti 2-3h, joten siinä jää yleensä sitten syömiset tms. tekeminen mitä oltiin tekemässä.

Asiaa on tosi vaikea selittää, mutta ei meillä ainakaan ole mikään normaali konsti auttanut. Luojan kiitos sentään nämä kohtaukset on vähentyneet kun ikää on tullut, muuten olisimme tosi hukassa.

Edelleen poika on paljon vaikeampi kun "normaali" temperamenttinen lapsi, mutta tarkoilla rutiineilla pysytään jotenkin aisoissa.

 

[meillä ainakin 1v osaa jo uhmata!]

No, ei nyt tasan 1v ihan, mutta esikoinen kyllä aloitti varsinaiset uhmailut 1,5v ihan täysin. Siis "puukkaa"=purkkaa manguttiin kaapin oven edessä, ja kun sanoi, että nyt ei oteta, vaan vasta ruuan jälkeen, seurasi lattialle heittäytyminen ja huutokohtaus. Kyllä se musta ihan uhmaa oli Siitä se lähti, kunnollinen uhmaaminen, ja kahden kuukauden kuluttua heittäydyttiin milloin mihinkin mm. rappuset kerrostalossa sai aina kantaa lapsen sätkivänä ylös, ellei halunnut huudattaa tuntia käytävässä (mikä ei ehkä naapureiden kannalta ole paras vaihtoehto).
Nyt lapsi on pian kolme, ja uhma on SELVÄSTI helpottanut jo! Toisilla kuulemma vasta alkaa tässä iässä? Kai se on yksilöllistä. Uhma on myös muuttunut sellaiseksi sanalliseksi, osaa sanoa, että en tahdo/halua eikä välttämättä vain huuda. Jotenkin on musta helpompaa näin.

Kuopus on nyt 1v2kk, ja "hermostuu" kovin, jos lelu viedään/ ei pääsekään keinumaan/ ei saakaan jotain herkkua. En vielä varsinaisesti pidä uhmana, mutta selvästi osaa tämäkin lapsi jo näin ajoissa ilmaista oman tahtonsa. Ja sitähän se uhmakin sitten pohjimmiltaan on. Mm. jos haluaisi keinumaan pihalle, kun tullaan vaikkapa kaupasta, järjestää tämä pieni jo pienet itkupotkukohtaukset, kun viedäänkin sisälle...

Paras apu on tosiaan usein lahjonta esim. rusinoilla jo etukäteen. Siis ei vasta huudon alettua, vaan vaikeiksi tiedetyissä tilanteissa voi jo ennakoida ja houkutella herkuilla. Joskus tosiaan annan minäkin vain huutaa, sillä omat hermot kyllä menevät, ja silloin on itse parempi olla vaikka toisessa huoneessa... myönnän joskus alentuneeni lapsen tasolle minäkin väsynä kinaamaan
Meillä järjestelmällisyys, periksiantamattomuus yms. eivät myöskään ole täysin auttaneet, sillä noita on aina noudatettu, mutta kovapäinen esikoinen takoi kyllä päätänsä seinään kymmeniäkymmeniä kertoja aina vaan uudelleen samojen asioiden kanssa. Ökuli: on juurikin samanlainen "jo laitoksella antoi itsensä kuulua" -yksilö

Onneksi meillä huutokohtaukset eivät nyt paljon puolta tuntia kauempaa ole kestäneet, vaan siinä on päästy helpolla. En nyt ainakaan muista koskaan tuntia huutaneen. Mutta toisaalta huutoa on sitten aika tiuhaan toisinaan.

 

[Anna82]

Lisään vielä edelliseen kirjoitukseeni, että meilläkin se uhmaaminen oli samanlaista jo silloin 1-vuotiaana, joten siitä päättelin sen olevan uhmaa. Samanlaisia tuntien raivareita joka vastoinkäymisesta, kuin vanhempanakin. Joillakin se vaan alkaa aiemmin.

Nykyään, kun poika puhuu, suurin osa raivareista vältetään sillä että hän sanoo mitä haluaa.

 

[kasvattaja]

Asiat sanotaan niin kuin ne on. Takaraivo määrä yrittää määrätä niin ei muuta kun perkele raja kuntoon. enne vedettiin perkele nahkavyöllä pitkin persettä nykyään syödään pullaa ja hilloa annetaan kakaran vaikka hyppiä seinille. Kun isä tai äiti sano ei niin se on perkele ei!!!

 

[vierailija]

Joo.. kyllä on rento juhannus kaukainen asia taaperon kanssa. Itkupotkuraivaria, lisää raivaria ja lisää.

 

[vierailija]

Tämä on tosi vanha ketju, mutta vastaan silti. Ilman kuulosuojaimia en kestäisi uhmaikäisen raivareita.