No siinä mielessä joo, että jos joku mulle puhuu vaikeasta tilanteestaan, en ala moralisoida tai tuputtaa positiivista ajattelua. Kahdenkeskisessä keskustelussa paras on ennemmin kysellä kysymyksiä (siis ihan oikeita kysymyksiä, ei kysymyksen muotoon väännettyjä ohjeita tai väitteitä) ja osoittaa ymmärtävänsä toisen tunteet. Siis oikeasti vain kuunnella. Joskus, jos on ollut tai on samassa tilanteessa, jotkin erittäin konkreettiset ohjeet voivat auttaa. Siis tyyliin masentuneelle hyvän psykiatrin nimi tai rahapulassa painivalle vinkkejä, mistä voisi saada apua. Sellainen opettaminen, että "ajattele näin ja näin" ja oivallusten pakottaminen toiselle ei auta mitään.
Yleensä ottaen olen kypsynyt pikkuisen enemmän siihen suuntaan, että osaan iloita iloitsevan ja surra surevan kanssa. Siis kokea jotain noista tunteista, enkä vain ymmärtää niitä älyllisellä tasolla. Mulla on paljon kasvamista edessä tuossa suhteessa.