Olen ihan sekaisin, en enää tiedä mitä haluan elämältäni.

Olen 25v kahden lapsen kihloissa oleva äiti. Kävin läpi henkilökohtaisen kriisin noin 1,5 vuotta sitten ja olen siitä lähtien pohtinut eroa. Mies on minua vuoden vanhempi ja olemme olleet yhdessä siitä kun olin 17v. Minulla ei ole enää n. viiteen vuoteen ollut romanttisia tunteita miestäni kohtaan eikä siten myöskään seksihaluja (mies tietää tämän). Olen toistuvasti ihastunut muihin miehiin koko suhteemme aikana, ensimmäisen kerran jo alle vuoden seurustelun jälkeen eikä se aina ole jäänyt pelkkään ihastumiseen (tietää myös näistä). Nyt sitä ei juuri ole tapahtunut, ehkä siitä syystä ettei ole ollut mitään tilaisuuksiakaan ihastua kehenkään. En ole aiemmin seurustellut vakavasti ja usein ajattelen että "teen sitä ja tätä sitten kun olen taas vapaa". En siis koe olevani henkisesti sitoutunut tähän mieheen, lapsiini kyllä sitäkin enemmän.

Kerran hän jätti minut toisen takia mutta palasi nopeasti takaisin. Sen jälkeen vietimme "kuherruskuukauden". Olin silloin niin sokeasti rakastunut, että ihan roikuin miehessä, olin läheisriippuvainen. Halusin sitä mitä mieskin halusi --> lapsia. Halusiko mies lapsen kahlitakseen minut? Kuherruskuukauden päätyttyä ja arjen taas alkaessa haluni katosivat lopullisesti.

Tuo kriisi muutti minua todella paljon, kuten myös lasten saaminen. Koen nyt olevani lähempänä sitä ihmistä, joka todellisuudessa olen. Elämänarvoni ovat muuttuneet melko radikaalisti ja myöskin se, mitä haluan parisuhteelta. Mieheni ei näitä asioita voi tarjota. Jos nyt muutaman mainitsen niin, luottamus, vastuunottaminen perheestä (ja itsestä), kunnioitus, arvostus.

Nyt sitten se, etten tiedä mitä haluan elämältäni. Toisaalta haluaisin vakaan parisuhteen, perhe-elämää ja oman talon. Tiedän, etten tämän miehen kanssa voi edes harkita asuntolainaa, hän kun pitää huolen siitä, että taloudellinen tilanteemme on hyvin epävakaa. Miehen elämänarvot ja haaveet myös sotivat minun arvoja ja haaveita vastaan ja tuntuu, että monet noista ovat sellaisia, joista on vaikea tehdä kompromisseja. Toisaalta taas haluaisin olla vapaa ja elellä sitä arkea lasten kanssa, ilman huolta miehestä. Haluaisin tehdä mitä haluan, ilman että tarvitsee kenellekään tilittää ja kysellä lupia. Toisaalta haluaisin olla vapaa löytämään uuden miehen sitten joskus, miehen, joka on luottamuksen arvoinen ja osaa huolehtia itsestään. Minua myös ahdistaa ajatus siitä, että olisin loppuelämäni tämän nykyisen mieheni kanssa. Toisaalta taas en haluaisi rikkoa lasten perhettä. Olen ihan sekaisin.

Jos nyt eroaisin, en todellakaan etsisi uutta miestä pitkään aikaan enkä varsinkaan toisi ketään uutta lasten elämään. Haluaisin vain keskittyä lapsiin nyt. Hoidan heidät muutenkin lähes täysin yksin, ei se siitä paljoa muuttuisi, jos mies lähtisi. En edes usko rakastavani miestä oikeasti, jos kerran olen pystynyt pettämäänkin. Enää en sitä kyllä tekisi, olen sen verran aikuistunut. Saisi tuo mieskin aikuistua.

Tuntuu, että olen tehnyt tähänastisen elämäni pahimman virheen tässä. Ei olisi pitänyt jatkaa suhdetta sen jälkeen, kun mies minut jätti. Olin vain niin riippuvainen hänestä. Ja niin sokea, niin vietävissä. En tiedä mitä tehdä. Miehen kanssa on vaikea puhua, en tule kuulluksi eikä hän vastaa kirjeisiin. Hänen mielestään kaikki on hyvin tuota seksiä lukuunottamatta.

 

Oletko taloudellisesti tai muuten riippuvainen miehestäsi? Kuulostaa pahasti siltä, että teillä ei ole tulevaisuutta, joten miksi roikut hänessä? Nyt vain asuntohakemusta menemään, voittehan ensin katsella hieman, miltä elämä näyttää, kun asutte eri osoitteissa.

 

Oletko taloudellisesti tai muuten riippuvainen miehestäsi? Kuulostaa pahasti siltä, että teillä ei ole tulevaisuutta, joten miksi roikut hänessä? Nyt vain asuntohakemusta menemään, voittehan ensin katsella hieman, miltä elämä näyttää, kun asutte eri osoitteissa.

Pelkään sitä hyppyä tuntemattomaan. Pelkään kuinka lasten käy. Siksi vielä pähkäilen. Miehen pitää muuttaa, minä haluan jäädä tähän asuntoon taloudellisista syistä.

 

Tuttu helvetti on turvallisempi kuin tuntematon taivas.

Siksi sinä tuossa vielä roikut, vaikka olet päätöksesi selvästi jo tehnyt. Lähde etsimään sitä taivasta.

 

näitä, jotka kehottavat eroamaan; heillä ei ole mitään vastuuta sanomisistaan. he eivät tule auttamaan sinua uusissa ongelmissa. he eivät tule auttamaan sinun lapsiasi. he eivät anna sinulle uutta perhettä. he eivät tiedä sinun tulevaisuudestasi mitään. Silti he kehottavat sinua eroamaan.

Ihmiset ovat todella ajattelemattomia, kun heittävät ilmaan sanoja, jotka merkitsevät neljän ihmisen elämän mullistumista. Suomen köyhiä ovat yksiinhuoltajat. On aivan kaameeta kantaa lapsista vastuuta yksin. On inhottavaa olla vanhempi, jonka on päivästä toiseen mietittävä millä maksaa vuokran ja lapselle edes jonkinlaisen harrastuksen. Lapset on jätettävä keskenään, kun haet miestä, arvaa vain mitä lapset tekevät silloin. Kukaan ei takaa uutta perhettä; vapailla markkinoilla on aivan sekoja, jotka eivät osaa suhteessa ollakaan.

Älä tee elämäsi suurinta virhettä nyt, vaan kasvata lapsesi ensin turvallisessa perheessä.

 

Lapsille pahinta on tunnekylmä koti, ei yksinhuoltajuus.

 

Lapsille pahinta on tunnekylmä koti, ei yksinhuoltajuus.

Et ilmeisesti tiedä mikä on yksinhuoltajan kyky olla vanhempana kaikkien muiden ongelmien lisäksi. Aika ja voimat eivät yksinkertaisesti riitä lapsille. Tästä on aivan liikaa esimerkkejä.

 

Et ilmeisesti tiedä mikä on yksinhuoltajan kyky olla vanhempana kaikkien muiden ongelmien lisäksi. Aika ja voimat eivät yksinkertaisesti riitä lapsille. Tästä on aivan liikaa esimerkkejä.

Tuota noin, miten ap:stä automaattisesti tulisi yksinhuoltaja? Eikös lapsilla ole isä? Kait häneltä elatusmaksut saa? Ja kait lapset olisivat välillä isällään? Jos isä taas on sellainen, ettei edellä mainitut asiat toteudu, niin suosittelen myös lähtöä koko suhteesta. Tarkoitan sitä, että jos on todella lusmu, niin pitkän aikaa saa aikuistumista odottaa. Ap on minusta todella nuori, elämä edessä, jos näin voi sanoa. Minusta tuntuu, että ap on jo päätöksensä tehnyt, mutta toteutus pelottaa. Joku joskus sanoi, että tekemättömät asiat kaduttavat enemmän kuin tehdyt ja olen siinä samaa mieltä. Mutta ap:nä en hätäilisi, vaan miettisin käytännön asiat kunnolla läpi, ei kannata hätiköidä. Ja kyllä minä sen miehenkin kanssa puhuisin, istuttaisin alas ja kertoisin miltä tuntuu. Mielestäni hänelle pitäisi antaa mahdollisuus asioiden parantamiseen. Ilmeisesti luottamus on molemmin puolin kadonnut ja sen myötä kunnoitus. Ja läheisyyden tunne. Jos ei sitten mikään auta, niin turha ainakaan lasten takia on roikkua huonossa suhteessa. Se on itseasiassa niin väärin kuin voi olla, jos vanhemmilla ei mene hyvin, niin eipä lapset kaksista parisuhteen mallia saa ja aika iloton sellainen koti on.

 

Suomen köyhiä ovat yksiinhuoltajat. On aivan kaameeta kantaa lapsista vastuuta yksin. On inhottavaa olla vanhempi, jonka on päivästä toiseen mietittävä millä maksaa vuokran ja lapselle edes jonkinlaisen harrastuksen. Lapset on jätettävä keskenään, kun haet miestä, arvaa vain mitä lapset tekevät silloin. Kukaan ei takaa uutta perhettä; vapailla markkinoilla on aivan sekoja, jotka eivät osaa suhteessa ollakaan.

Älä tee elämäsi suurinta virhettä nyt, vaan kasvata lapsesi ensin turvallisessa perheessä.

Tähän haluan vastata, että taidat ajatella melko mustavalkoisesti. Ensinnäkin, me olemme jo nyt köyhiä. Olen laskeskellut, että saisin yksin (tukien kanssa) saman verran tuloja kuin saamme nyt yhteensä. Siitä kun vähennetään kuluttajien määrä neljästä kolmeen, niin luulisi pärjäävän jopa paremmin. Ja miksi lapset olisi jätettävä keskenään, jos haen miestä? Minulla on hyvä tukiverkosto ja kuten joku muukin sanoi, lapsilla on myös isä. Enkä ole uutta perhettä hakemassakaan, minulla on jo perhe.

Nähty on kirjoitti: "Et ilmeisesti tiedä mikä on yksinhuoltajan kyky olla vanhempana kaikkien muiden ongelmien lisäksi. Aika ja voimat eivät yksinkertaisesti riitä lapsille. Tästä on aivan liikaa esimerkkejä."

Minulla tuntuu olevan nyt jo nuo ongelmat. Sen lisäksi on vielä omat ongelmat (läheisriippuvuus ja siitä toipuminen) sekä mies- ja parisuhdeonglemat. Kun tuosta poistettaisiin kaksi, minulla jäisi itseasiassa enemmän voimia keskittyä lapsiin. Ei tarvitsisi enää murehtia parisuhdetta. On jo kauan tuntunut siltä, ettei aika ja voimat riitä parisuhteelle, kun joutuu jokatapauksessa huolehtimaan kaikesta yksin.

LT kirjoitti: "Ja kyllä minä sen miehenkin kanssa puhuisin, istuttaisin alas ja kertoisin miltä tuntuu. Mielestäni hänelle pitäisi antaa mahdollisuus asioiden parantamiseen. Ilmeisesti luottamus on molemmin puolin kadonnut ja sen myötä kunnoitus. Ja läheisyyden tunne. Jos ei sitten mikään auta, niin turha ainakaan lasten takia on roikkua huonossa suhteessa. Se on itseasiassa niin väärin kuin voi olla, jos vanhemmilla ei mene hyvin, niin eipä lapset kaksista parisuhteen mallia saa ja aika iloton sellainen koti on."

Mahdollisuuksia miehelle on annettu useita, liian useita. Juuri mitään muutosta ei ole tapahtunut. En usko, että hän haluaa edes muuttua. Kirjoitin noin vuosi sitten sitten hänelle kirjeen, jossa kerroin kaikki tunteeni ja ehdotin asumuseroa. Vastasi vain rakastavansa minua yli kaiken ja tekevänsä mitä tahansa muuta paitsi muuttaisi pois. Vastaus minulla tähän oli, mutta eipä ole toteutunut tähän päivään mennessä. Tilanne ei itseasiassa ole parantunut yhtään.

Luottamus tosiaan on osin poissa, molemmin puolin, ja kunnioitus myös, sekin molemmin puolin. Mies osoittaa tämän kävelemällä ylitseni ja minä taas halveksunnalla. Läheisyyttä ei ole. Mies joskus yrittää, mutta se tuntuu minusta epämiellyttävältä. Pakkopullaseksiä on silloin tällöin, miehen toiveesta. Koen velvollisuudekseni suostua siihen vaikka se inhottavalta tuntuukin. En todellakaan haluaisi lapsilleni tälläistä parisuhteen tai äidin/isän mallia.

En syytä pelkästään miestäni tästä tilanteesta. Hän on mitä on ja minun on joko hyväksyttävä se tai sitten ei. Ennen hyväksyin, enää en. Toista ihmistä kun ei voi muuttaa. Itse olen pahentanut tilannetta vetäytymällä entistä enemmän, olen luovuttanut ja olen katkera. Ehkä nyt ainoa syy, miksi olen tässä vielä, on se, etten halua loukata miestä (vaikka toki loukkaan häntä vetäytymällä läheisyydestä) ja toinen on ehkä se, että pelkään, ettei hän lähde. Että hän saa taas minun pääni käännettyä. Kamala kun kirjoitan pitkästi. Kiitos jo teille, jotka vastasitte. Kirjoitelkaan vaan lisää.

 

Hei,
Olen alle 30v eronnut nainen. 17v tapasin miehen, menimme naimisiin ja saimme neljä lasta, jossain vaiheessa mies alkoi juosta vieraissa, pitkään olin asiasta tietämätön.
Minä hoidin kodin, kävin töissä, hoidin lapset ja mies kävi kotona vain passattavana, miehen rahan käyttö oli todella holtitonta, minun vastuullani oli laskujen maksu ym, mutta usein tilanne oli laskujen maksu päivänä se että tilit oli mies tyhjentänyt. Meillä meni suhteessa todella huonosti pitkään, en kuitenkaan halunnut erota vaan yritin pitää avioliiton kasassa hinnalla millä hyvänsä, koko ajan tunsin syyllisyyttä siitä etten ollut riittävän hyvä vaimo.

Tilanne muuttui kun sain tietää miehen kaksoiselämästä, minä aloin rimpuilla irti avioliitosta, tuli päivä jolloin kaikki oli selvää, ero oli ainut ratkaisu.

Nyt elän lasten kanssa yksin, lapset tapaavat isäänsä silloin kun isää sattuu huvittamaan. Rahallisesti pärjään hyvin, vuorotyötä teen. Henkisesti voin paremmin kuin koskaan, iso taakka on pudonnut harteiltani ja olen lasteni kanssa onnellinen.

Sitä kadun että en lähtenyt aijemmin, liian pitkään yritin ja liian pitkään ajattelin että minun on oltava tässä avioliitossa lasten takia. Pelkäsin aivan turhaan eroamista.

En kannusta eroamaan mutta mieti tarkkaan tuhlaatko elämäsi tuossa suhteessa? Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi väärän ihmisen kanssa ja lastesi hyvinvoinnin lisäksi sinun pitää ajatella myös itseäsi.
Pitää uskaltaa elää, pitää uskaltaa tehdä niitä kipeitäkin valintoja elämässä jotta voisi olla onnellinen.
Voimia sinulle!!

 

Kun lapsetkin on tehty, pitäisi tehdä kaikkensa tilanteen eteen. Menkää parisuhdeterapiaan.

 

Aivan selvästi olet tehnyt päätöksesi. Mutta älä perustele sitä sillä, että lapset eivät saisi huonoa mallia parisuhteesta, se on typerintä millä ihminen voi eroaan perustella. Eivät lapset mitään parisuhdemallia hae, he hakevat kotia.

Toiseksi, aivan selvästi sinä itse provosoit tilannetta tekemällä sen vaikeaksi, koska itsekkäästi ajattelet vain omia tuntemuksiasi.

Avioliitto ei ole kahden itsekkään ihmisen liitto, vaan siinä avainsana on tahdon. Sinä et tahdo, et halua toimia liiton eteen, et edes halua yrittää. Jos yrittäisit, niin se alkaisi antamalla anteeksi.

 

Adalmiina. Olet kovin tutunoloisessa tilanteessa. Samanlaisessa ahdistuneessa ja kaiken kuorman yksin kantavassa, kuten minä aikoinani. Jahkasin itseni kanssa eromietteissä 10 vuotta tasan, ennenkuin toteutin asian. Enkä ole sekuntiakaan katunut. Se jos mikä, oli viisas teko.

Jos toiseen ei voi luottaa missään asiassa, hän on suurin ja ongelmallisin lapsi koko joukossa, ei ole pohjaa parisuhteelle. Ei ole mitään, mistä saada voimia.

Olet mietiskellyt asiat jo hyvin selkeiksi. Todennut tosiasiat ja senkin, millaista elämänne eron jälkeen olisi. Se on hyvin todellisuutta vastaava.

Sinun vastuullasi ei ole aikuisen miehen elämä, ei se, miten hän eron jälkeen selviää. Usko pois, aluksi hän yrittää kaikin keinoin tulla osaksi perhettä, suurin lupauksia, joita on ihan turha kuvitella sen enemmän toteutuviski, kuin tähänkään asti. Tuttuja minulle ovat vannomiset ja rakkaudenvalat, ihan kuten sinä ne kerrot.

Sinulla ei ole mitään pelättävää. Selviät todellakin yksin paremmin, kuin nyt. Olet itse ohjaksissa. Ihan hirveästi löytyy voimavaroja kantavien asioiden hoitamiseen ja uuteen, kun suurin energiasyöppö jää pois.

Sinä tiedät, koska olet kypsä sen lukon vaihtamiseen. Sen vain tietää sitten. Toivon, jotta et uhraa omaa ja lastesi mahdollisuutta tasapainoiseen elämään liian kauan - et yhtä kauan, kuin minä. Äläkä ota sitä miestä takaisin enää, vaikka hän miten rukoilee. Sen taidon he osaavat.

 

Ei tuo hyvältä vaikuta.Helppoa ei ole yksinhuoltajanakaan.Teillä molemilla on tod.näköisesti ollut niin paljon säätöjä että ero on paras ratkaisu.Sääli, Voisitte nyt vielä yrittää laittaa kissan pöydälle ja käydä terapiassa..
VOIMIA ei ole helppoa !!!

 

Joudut kasvattamaan lapsesi istuttamalla heidät tietokoneen viereen ja nettipelaajina he eivät saa minkäänlaista otetta omaan elämäänsä ja sitten elät loppuelämäsi mahdollisesti maksaessasi heidän sotkujaan. Ehdottaisin ilman muuta eroa, jos ei olisi lapsia.

 

Joudut kasvattamaan lapsesi istuttamalla heidät tietokoneen viereen ja nettipelaajina he eivät saa minkäänlaista otetta omaan elämäänsä ja sitten elät loppuelämäsi mahdollisesti maksaessasi heidän sotkujaan. Ehdottaisin ilman muuta eroa, jos ei olisi lapsia.

Anteeksi, en ehdi kirjoittaa pidempään, mutta aika paksu väite tämä. Miksi heistä tuollaisia tulisi, jos olisin yh? Tuon he oppivat ihan isältään, jos tähän suhteeseen jään.

 

Heippa.

Pakko sanoa sinulle jotain. Tuntematon pelottaa hirveästi, mutta tilanteesi kuulostaa siltä, että se on sen arvoista. Jos sinulla on hyvä tukiverkosto ja saat apua lastenhoidossa, kuulostat siltä, että pärjäät varmasti. Lapsetkin varmasti ymmärtävät ratkaisun joku päivä, turvallisuus ja hyvä olo on kulisseja tärkeämpää. Rohkeutta sinulle, päivä päivältä se helpottaa ja huomaat selviäväsi.

En (luojan kiitos) voi asettua asemaasia, lapsia minulla ei ole. Mutta olin 18vuotiaasta asti suhteessa, josta erosin keväällä. Luulin, että olisimme aina yhdessä, vaikka oli asioita, jotka eivät todellakaan toimineet. Olen pian 24 vuotias. Elämä on ihanaa, olen tajunnut, että suhteen jatkuminen olisi ollut valtava virhe ja oisin joku päivä elänyt sinun nykyistä elämääsi. Eri oli valtavan vaikea, mutta...nyt alan pikku hiljaa olemaan onnellinen. Teillä on lapsien kanssa vielä elämä edessä, haloo, olet vasta 25. Pärjäät ihan varmasti!! Jakselemisia

 

Kun lapsetkin on tehty, pitäisi tehdä kaikkensa tilanteen eteen. Menkää parisuhdeterapiaan.

Kallista hupia on .. käsitin että ap ei rahoissa kylve.

Ja auttaako se .. omassa tilanteessamme ei, ainoa muutos oli että köyhdyimme 1300 euroa. Jos joku on sika niin se on, vaikka voissa paistaisi.

 

Kallista hupia on .. käsitin että ap ei rahoissa kylve.

Ja auttaako se .. omassa tilanteessamme ei, ainoa muutos oli että köyhdyimme 1300 euroa. Jos joku on sika niin se on, vaikka voissa paistaisi.

Jep kallista on, mekin ex:n kanssa käytiin vuoden päivät, alkuun kerran viikossa ja sitten kerran kuukaudessa. Meille ei mitään hyötyä kyseisestä ollut :/.... Joku tietysti voi siitä avun saada, mutta meillä tilanne oli se että ex vain valehteli minulle ja terapeutille joten kalliita valheita oli.

 

Jep kallista on, mekin ex:n kanssa käytiin vuoden päivät, alkuun kerran viikossa ja sitten kerran kuukaudessa. Meille ei mitään hyötyä kyseisestä ollut :/.... Joku tietysti voi siitä avun saada, mutta meillä tilanne oli se että ex vain valehteli minulle ja terapeutille joten kalliita valheita oli.

Niin.. en tiedä, joku kai voi saada avun terapeutilta, mutta millaisissa tilanteissta? Parin täytyy kai olla hiukan yksinkertainen ettei itse saa ongelmiaan ratkottua mutta kuitenkin niin että ulkopuolinen keksii. Esim. Mies ei tee koskaan kotitöitä koska jo 20-luvullakaan hänen suvussaan miehet ei akkojen hommiin koskenutkaan. Noh, nyt terapeutti kertoo että näillä vuosikymmenillä miehetkin osallistuu ruoanlaittoon, siivoukseen ja lastenhoitoon. Sitten parilla syttyy iloinen valo päähän, että ahaa! Tämäpä hyvä neuvo, kiitos noudatammepa tätä ja parisuhde kukkii taas.

Mutta muuten, jos on kyllästymstä, pettämistä, ja muuta, ei yksi terapeutti ihmisiä muuta. Kokemusta on.

 

Tässä on tullut hyviä pointteja esille. Joku kirjoitti, että avioliitto on tahdon asia. Kyllä näin on. Me emme ole naimisissa mutta siltikin tahtoni on poissa. Olen pitkään tahtonut, odottanut, yrittänyt muuttaa asioita. Olen muuttanut omaa käytöstäni, tuloksetta. Enää en tahdo yrittää.

En usko terapiastakaan olevan apua. Mielestäni tässä on ihmisen persoonasta kyse eikä sitä mikään terapia muuta, kuten joku tuossa sanoikin. Miksi oikeastaan pitäisikään muuttaa itseään, mahdollisesti jopa kadottaa oma itsensä, toisen ihmisen takia? Jos mieheni haluaa kerran olla tuollainen, onko minulla oikeutta vaatia häntä muuttumaan? Mies kerran itse sanoi minulle, että: "Tällainen olen, ota tai jätä.".

Olen nyt entistä enemmän pohtinut tätä tilannetta. Emme varsinaisesti juuri riitele, mutta sellainen molemminpuolinen tiuskiminen on huomattavasti lisääntynyt. Mies varsinkin ärähtelee helposti, jos en puolikkaasta sanasta tajua mitä hän tarkoittaa. Olen nyt myös huomannut ettei mieheni(kään) koske minuun muulloin kuin seksin toivossa ja silloinkin vain seksuaalisille alueille. Kun minulla on kuukautiset, mies ei koske ollenkaan. Enkä kyllä minäkään koske häneen. Silti kaipaan kamalasti miehistä huomiota, miehen rakkautta. Sitä ei mieheni juuri koskaan ole antanut. Kuitenkin meillä on ihan hauskaa yhdessä. Tajusin äskettäin, että ei tuo hauskuus mitään erikoista ole, puhun samalla tavalla kenelle tahansa ystävälle. Ei meidän parisuhde eroa ystävyyssuhteesta enää millään tavalla. Mies tyydyttää itsensä minua käyttäen, koska se tuntuu paremmalta kuin oma käsi. Ei hän minua enää halua. Taidanpa tehdä lopullisen päätöksen joulun jälkeen. Luen mielelläni vielä lisää kommentteja.

 

Ajatuksesi suoraan miehelle, myös eroajatukset. Voisitte sitten keskustella, etkä vain hautoisi omia ajatuksiasi.

 

Olet jo viisi vuotta kärvistellyt tilanteessa. Mihinkäs se siitä muuttuisi -ei ainakaan paremmaksi. Monen ihmisen elämä muuttuu rikkaammaksi ja onnellisemmaksi eron jälkeen. Onnellinen äiti on myös lapsilleen parempi äiti. Isän oma valinta on, haluaako hän olla hyvä isä ja ottaa myös vastuun lapsistaan. Jos ei halua, niin mitäpä se hänestä kertoo?

Mieti kaikki käytännönasiat valmiiksi. Kysy, jos ystäväsi voi olla tukihenkilönäsi. Sillä vaikka itse eroa haluaisi, ei se silti ole helppo nakki, kun takana on paljon yhteistä historiaa. Jos ja kun teet lopullisen päätöksen, niin kerro se myös miehellesi, ettei asia tule ihan puskista, kuten eräälle ystävälleni kävi. Hänen vaimonsa ilmoitti erosta vasta kun oli hoitanut kaikki asiat ja muutti seuraavana päivänä. Aika raukkamaista.

Itse mietin aikoinani eroa noin vuoden. Lopullisen eron ajoitin mahdollisimman hyvään aikaan lasten kannalta. Meillä se oli kesä. Mitään en ole erossani katunut, sitä olisin, jos olisin miettinyt eroa kauemmin.

"älä usko" kirjoitti:"Mutta älä perustele sitä sillä, että lapset eivät saisi huonoa mallia parisuhteesta, se on typerintä millä ihminen voi eroaan perustella. Eivät lapset mitään parisuhdemallia hae, he hakevat kotia."

No, joopa joo. Tämä oli ehkä typerintä tekstiä pitkään aikaan. Siinäpä vasta hyvä koti, kun vanhemmat kyräilevät eivätkä kunnioita ja arvosta toisiaan. Elä siinä sitten huoleton lapsuus.

 

Kylläpä tämä tarinasi kuulostaa tutulta! Juuri noin siinä käy, kun tärkein kunnioitus toista kohtaan loppuu. Sehän on suhteen peruspilari, sitä ilman ei voi onnistua. Sijalle tulee vain sietäminen ja tuokin mitä kerroit, seksi oman puolison kanssa inhottaa.

Kun itse tietää, että on yrittänyt, ei erosta tule edes syyllinen olo. Ei juuri suruakaan, sillä sitä surutyötä on tehnyt hyvin pitkään ennen tähän päätymistä. Itselleni tapahtui siten, että kun konkreetttinen päätös oli tehty ja toimenpiteet toteuttamiseksi aloitettu, tunsin, kuinka henki kulki helpommin. Sanan mukaisesti. Hartiat olivat kevyemmät ja mieli vapaampi, minusta tuli paljon iloisempi. Se vaikutti niin moneen asiaan, jotta muutkin huomasivat. Sanoivat minun nuortuneen ja piristyneen vuosia. Nukuin rauhallisia ja hyviä yöunia pitkästä aikaa. Lapsenikin olivat rennompia, söimme paremmin, rahat riittivät paremmin.

Ei ero ole aina tappio, se voi olla voittokin.

 

Ajatuksesi suoraan miehelle, myös eroajatukset. Voisitte sitten keskustella, etkä vain hautoisi omia ajatuksiasi.

"Puolustaudun" tähän nyt sanomalla, ettei mieheni kanssa voi keskustella niinkuin aikuiset. Hän ei suostu ottamaan sanomaa vastaan. Aina häipyy tilanteesta joko surullisena tai vihaisena. Sitten tulee takaisin niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan tai alkaa syyllistää ja minulle tulee huono omatunto ja tarve lohduttaa häntä, jolloin suljen taas ne omat tunteeni pois.

Minulla ei ole hajuakaan miehen mielenliikkeistä, ei aavistustakaan mitä hän ajattelee minusta tai parisuhteestamme. Ei hän kerro muusta kuin seksinpuutteesta. Voisin kuvitella, että hänen mielestään parisuhde = seksielämä, ilman toista ei ole toista.