Olen ihan sekaisin, en enää tiedä mitä haluan elämältäni.

Hauskaa löytää omat viestinsä näin monen vuoden jälkeen.

Joskus ketjun aloittamisen jälkeen sain jonkun "burn outin", jonka seurauksena kävin psykologilla kymmenisen kertaa ja sain voimia lopullisen päätöksen tekemiseen. Miehen sain haluamaan eroa kieltäytymällä seksistä kokonaan ja erosimme lopulta syksyllä 2010. Muutimme lasten kanssa lähemmäs vanhempiani ja mikä helpotus se olikaan. Vihdoin uskalsin nukkua ovi auki enkä nähnyt enää painajaisia. Täytyy sanoa, että ero oli elämäni paras päätös! Miksen toteuttanut sitä aiemmin?! Nuoremmassa lapsessa alkoi näkyä ihan valtava muutos parempaan. Hän alkoi taas puhua ja nauraa. Silloin vasta huomasin miten hiljainen ja sulkeutunut hän oli ennen eroa ollut. Vanhempi lapsi aluksi kaipasi kovasti isäänsä, jota tapasivat pari kertaa kuukaudessa. Nykyään hän jo näkee itsekin millainen isä on ja valittaa samoista asioista, joista minäkin valitin (vaikka en ole niistä lasten kanssa puhunut). En ole koskaan haukkunut eksää lapsille enkä yrittänyt estää tapaamisia tai muutoin heikentää heidän suhdettaan. Päinvastoin, monesti lapset eivät olisi isälleen edes menneet ellen olisi pakottanut. Eksä ei ole muuttunut, mutta hän on mennyt naimisiin naisen kanssa, jonka tapasi kolme viikkoa eromme jälkeen. Välimme ovat ihan ok nykyään ja lapset pitävät kovasti äitipuolestaan.

Itse olen keskittynyt lapsiini ja uraani. Lapsistani ei tullut ongelmaisia nettipelaajia. En ole juossut miehissä enkä jättänyt lapsia yksin tai ties kenen hoitoon. Jotain satunnaisia tapailusuhteita on ollut, mutta tällä hetkellä ei ole ketään. Minulla ei ole aikaa seurustelulle enkä oikein sitä enää kaipaakaan. Minulla on omat (ja lasten) harrastukset, mielekäs työ ja iäkkäät vanhemmat, jotka tarvitsevat paljon apuani.

Olen tehnyt hirveän määrän henkistä työtä itseni kanssa. Olen opetellut nauttimaan yksin olosta, aiemmin en kestänyt sitä yhtään. Minulla on kuitenkin vielä työtä itsetunnon ja muihin luottamisen kanssa enkä uskalla päästää ihmisiä lähelle, siksi ajauduin tähän keskusteluun takaisin. Vieläkin välillä ahdistaa, kun ajattelen millainen suhteemme oli. En halua kokea sellaista enää koskaan!

 

Hauskaa löytää omat viestinsä näin monen vuoden jälkeen.

Joskus ketjun aloittamisen jälkeen sain jonkun "burn outin", jonka seurauksena kävin psykologilla kymmenisen kertaa ja sain voimia lopullisen päätöksen tekemiseen. Miehen sain haluamaan eroa kieltäytymällä seksistä kokonaan ja erosimme lopulta syksyllä 2010. Muutimme lasten kanssa lähemmäs vanhempiani ja mikä helpotus se olikaan. Vihdoin uskalsin nukkua ovi auki enkä nähnyt enää painajaisia. Täytyy sanoa, että ero oli elämäni paras päätös! Miksen toteuttanut sitä aiemmin?! Nuoremmassa lapsessa alkoi näkyä ihan valtava muutos parempaan. Hän alkoi taas puhua ja nauraa. Silloin vasta huomasin miten hiljainen ja sulkeutunut hän oli ennen eroa ollut. Vanhempi lapsi aluksi kaipasi kovasti isäänsä, jota tapasivat pari kertaa kuukaudessa. Nykyään hän jo näkee itsekin millainen isä on ja valittaa samoista asioista, joista minäkin valitin (vaikka en ole niistä lasten kanssa puhunut). En ole koskaan haukkunut eksää lapsille enkä yrittänyt estää tapaamisia tai muutoin heikentää heidän suhdettaan. Päinvastoin, monesti lapset eivät olisi isälleen edes menneet ellen olisi pakottanut. Eksä ei ole muuttunut, mutta hän on mennyt naimisiin naisen kanssa, jonka tapasi kolme viikkoa eromme jälkeen. Välimme ovat ihan ok nykyään ja lapset pitävät kovasti äitipuolestaan.

Itse olen keskittynyt lapsiini ja uraani. Lapsistani ei tullut ongelmaisia nettipelaajia. En ole juossut miehissä enkä jättänyt lapsia yksin tai ties kenen hoitoon. Jotain satunnaisia tapailusuhteita on ollut, mutta tällä hetkellä ei ole ketään. Minulla ei ole aikaa seurustelulle enkä oikein sitä enää kaipaakaan. Minulla on omat (ja lasten) harrastukset, mielekäs työ ja iäkkäät vanhemmat, jotka tarvitsevat paljon apuani.

Olen tehnyt hirveän määrän henkistä työtä itseni kanssa. Olen opetellut nauttimaan yksin olosta, aiemmin en kestänyt sitä yhtään. Minulla on kuitenkin vielä työtä itsetunnon ja muihin luottamisen kanssa enkä uskalla päästää ihmisiä lähelle, siksi ajauduin tähän keskusteluun takaisin. Vieläkin välillä ahdistaa, kun ajattelen millainen suhteemme oli. En halua kokea sellaista enää koskaan!

Onpa kiva lukea viestisi, olet todella tullut järkiisi! Luin aloitusviestisi ja ajattelin että tuossa taas nainen joka ei osaa lähteä luuserin luota pois. Olet todella kasvanut henkisesti ja kehittynyt viisaaksi naiseksi, onnea!

Olisinpa minäkin nuorena valinnut saman tien, mutta olen ollut niin nyhverö, että ihan hävettää ajatellakin, itse jäin roikkumaan huonoon mieheen.
Toivon onnea elämällesi ja ihailen sinua!

 

Näin se elämä kulkee, kun itse on ohjaksissa - niinhän sinulle jossakin aiemmin sinulle kerroin. Tarinasi on varmasti hyvin tuttu meille selviytyjille, sillä selviytyjiä me olemme, jotka uskallamme luottaa itseemme ja tehdä vaikeiltakin tuntuvia ratkaisuja.
Toivotan sinullekin hyvää elämää eteenpäin!

 

Vau, ihanaa! Mä olen lukenut näihin eroamiseen liittyviä juttuja parin vuoden aikana vaikka kuinka ja paljon ja tää oli paras juttu. Siis se että tulit monen vuoden jälkeen kertomaan kuulumiset! Tsemppas mua tosi paljon ja mulla on juuri samanlainen tilanne kun sulla oli.
Onnellista elämää!!