Olen menettämässä tyttäreni! Siis ei ole kuolemassa, mutta

[ikävä toista]

hän ei enää ole lähelläni.
Meillä on ennen ollut tosi läheinen suhde, tyttöni (liki 2-v) on aina ollut miltei käden ulottuvilla ja on tullut jatkuvasti kesken leikkien syliini.

Olin pakosta poissa 3 yötä kotoa ja leikkauksen jäljiltä en saa nostella häntä pitkään aikaan. Sylissä hän saisi olla mielinmäärin.

Tyttöni on ollut aivan eri ihminen tuon sairaalassa olon jälkeen. Ei enää tule syliin, vaikka pyydän. Halaa hyvin harvakseltaan, hyvä jos pyynnöstä käy vähän kiehnäämässä.
Kauhea ikävä tuota pikkuista nuppua. :'(
Äskenkin nukahti isin kainaloon. Isin syliin haluaa ja kulkee isänsä perässä.

 

[Noppana]

Kyllä se siitä aivan varmasti. Anna tytölle aikaa toipua. Älä tyrkytä itseäsi, siitä on vain haittaa. Ole vain oma itsesi, ja saatavilla.

 

[mie]

Pöh, nyt ystävä hyvä jäitä hattuun ja järki peliin =) Ei sun tyttö ole minnekään menossa, se kasvaa ja oppii luottamaan muihinkin ihmisiin kuin äitiin ja hyvä niin.

Kasvaminen on toki "pitkän aikajanan eroprosessi" lapsesta. Ei lapsi koskaan palaa takaisin siihen rinnalle eikä yhtä riippuvaiseksi äidistä kun ikää tulee. Niin se vaan menee ja niin sen kuuluu mennä. Eihän lapsi muuten pärjää maailmassa jollei irrotaudu äiditä. Surullista se toki on joskus, mutta niinhän luonto on sen luonnut menevän.

 

[Piia]

meillä oli ihan sama juttu kun sain kuopuksen. Eli olin sairaalassa4vrk ja joka kerralla esikoinen 2v ei tullut mun lähellekään. Pelkäsi paikkaa ja tilannetta. Ja sitä ennen olin siis todella läheinen lapsen kanssa kun olin kotiäitinäkin. Sen sairaalassa oloaikana lapsesta tuli isänlapsi, joka ei minua suostunut edes halaamaan 2kuukauteen. En saanut nostaa syliin, en koskeakaan, tai alkoi huutaa. Eli isä syötti, hoiti perushommat, kun ei lapsi antanut mun koskeakaan, eikä tehdä mitään. Isä oli onneksi alkuaikoina paljon lomalla (isyyslomat kesälomat yms) ja sitten mummo meillä auttelemassa arkiaskareiden kanssa.

Usein nuo tenavat on kateellisia uudelle vauvalle, meillä ei, vaan kateus kohdistettiin vihana äitiin. 2kk päästä minäkin aloin inhota lastani koska hän oli niin kauhea minua kohtaan. Lapsi oli vaan ilkeä kiusankappale joka kohdisti täysillä 2vuotiaan uhmäiän minuun.
Uhmaikä meni ohi ja pikkuvauva kasvoi. Ja pikkuhiljaa tämä vihanpito väheni kummankin osalta. Noin 1,5vuoden kuluttua tilanne oli jälleen normaali ja lapsi oli taas yhtä kiintynyt minuun kuin isäänkin. Ja pikkuisen kuopuksen esimerkistä hän on jo innokas pusuttelija ja halailija. Eli isompi matkii aina kun pienikin niin tekee mulle. Ja sen jälkeen alkanut tehdä sitä myös oma-aloitteisesti, kun huomaa että sillä on hyvä vaikutus 'itiin ja siitä saa positiivista palautetta

 

[hmm]

Kun tuo nuorempi meillä synty, olin neljä päivää sairaalassa. Esikoinen oli sillon 2v ja isänsä kans oli kotona. Kun tulin kotiin oli niin isänsä tyttö, ei äiti kelvannu mihinkään. Ei tuota kovin kauaa kestäny.
Varmasti ollu sunkin tytöllä ikävä sua ja nyt kun sä oot kotona niin käyttäytyy sen takia noin. Kyllä sä oot sille yhtä tärkee ja rakas kuin ennenkin.

 

[mie]

...Niin ja ajettele nyt jos sinulle tapahtuisikin jotain, eikö olekin hyvä että lapsi on kiintynyt myös isäänsä? Elämästä kun ei koskaan tiedä.

Itse meinasin kuolla toisen lapsen synnytykseen ja sen jälkeen olen näitä asioita miettinyt paljon ja tullut siihe tulokseen että lapsella tosiaankin tarvitsee olla myös tukiverkosto ja muitakin läheisiä kuin vain se äiti.

 

[x]

Taidatkohan nyt itse vähän suurennella asiaa? On ihan luonnollista, että välillä lapsille kelpaa paremmin äiti ja välillä paremmin isä. Nyt on tullut isän vuoro, mutta se ei todellakaan tarkoita sitä että lapsesi olisi jotenkin hylännyt sinut. Poissaolosi oli toki tytölle outo tilanne, mutta hän selviytyy siitä. Ihan niinkuin sinäkin. Ja tulette ihan varmasti olemaan läheisiä jatkossakin.

 

[ww]

meil oli sama tilanne kesällä, olin sairaalassa sektion jälkeen kipeänä ja meiltä kuoli vauva niin meni 3päivää etten pystynyt tapaamaan 3vtä esikoista. anna aikaa ja pyydä ohimennen välilllä syliin, kyllä se ohi menee. hän on järkyttynyt kun yhtäkkiä hävisit ja nyt ei uskalla olla lähellä. meilläkin huomioi muut ja mua ei alkuun edes katsonut. mene vaikka vierelle lähelle lepäämään. kyllä välit palautuu..

 

[v]

Lapsi osoittaa nyt mieltään kun "hylkäsit" hänet, niin lapsi varmaankin on asian kokenut. Pian se taas muuttuu.

 

[poikia3]

Musta lapset käyttäytyvät juuri noin, kun tärkeä äiti on ollut poissa. Menee hetki, ennen kuin taas käytös palaa samaksi.

 

[älä hätäile]

kyllä se menee ohi!
kuten huomaat, meillä monilla samanlaisi kokemuksia. Itsellä oli myös. Poika oli 2.5v kun jouduin vatsan alueen leikkaukseen. olin sairaalassa viikon ja toipuminenkin kesti viikkoja, en voinut nostella tai kunnolla pitää sylissä. lapsi arasteli minua kun kotiuduin ja kun en voinut hänen kanssaan riehua tms. Oli kovin isissä ja mummossa kiinni ja minulla oli suru. Mutta olin ainakin läsnä ja suhde palautui ihan normiksi kun tervehdyin

 

[viiraska]

Olin äskettäin synnyttämässä ja vajaa 2-vuotias poika ihastui sillä aikaa isäänsä. Minusta se on hauskaa, söpöä ynnä kätevää sillä mm. kakkavaippojen pesu vaatii toistakymmenkiloisen nostelua, mitä näin alkuun välttelen. Mutta minulla on vauva, joten on helppo tuntea etten ole menettänyt.

Lapsi ei "hylkää", vaan käsittelee omaa hylätyksi tulemisen tunnettaan tai pelkoaan osaamallaan tavalla. On hyvä, että hänellä on isä hoivaamassa, joten hän ei todella tullut hylätyksi kun olit poissa ja toipilaana.

Tuosta että lapsi kiukuttelee kun äiti palaa, pitäisi puhua enemmän, jotta äidit osaisivat henkisesti valmistautua siihen, että usein kun palaa kotiin, lapsi purkaa ikäväänsä kiukuttelulla kun taas äiti haluaisi purkaa sitä sylittelyllä-

 

[kielletty]

Meidän tuolloin 1v2kk vanha esikoispoika oli isin ja mummin kanssa kotona kun olin kuopuksen kanssa synnärillä. Meni pari päivää siinä alkuhämmennyksen keskellä, olo oli kuin oltaisiin oltu myrskyn silmässä ja - eikös poika sitten pari päivää kotiintulemisen jälkeen keksinyt että "hetkinen, missäs sitä ollaan oltu viimeiset kaksi päivää?! |O

Otettiin siinä sitten ihan kunnolla yhteen, poika nipisteli ja läpsi ja huusi ja otin ihan asiakseni ottaa koko viharyöppy niskaani. Sen jälkeen tilanne rauhoittui, lapsi jäi syliin ja paijattavaksi, eikä asiaan tarvinnut enää palata.

Se on ihan luonnollista että lapsi reagoi äidin poissaoloon. Tai pikemminkin niin että minusta olisi luonnotonta jos lapsi ei reagoisi.

 

[Piia]

hyvä pointti viiraska, asiasta pitäisi puhua enemmän esim neuvolassa että lapsi saattaa kiukutella kovastikin. Lapsi kun voi olla hyvin pitkävihaista sorttia tai sellaista joka loukkaantuu syvästi. Kuten meillä oli. Olin todella masentunut tästä syystä, ja neuvola laittoi sen vain synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi. No joo, ehkä, en tiedä mutta olin todella alamaissa kun rakastamani lapsi (koko elämäni keskipiste) alkoikin muutamassa päivässä karttaa minua kuin ruttoa ja vihasi minua koko pikku sielullaan. En tiennyt kuinka olisi pitänyt käyttäytyä ja ehdin jo katua koko pikkukakkosen hankintaa. Kun jos en olisi synnyttänyt, niin välimme olisivat pysyneet hyvinä. En vieläkään ole unohtanut tätä vaikka siitä on jo yli4v, eli olen itsekin aika herkästi loukkaantuvaa sorttia. Silloin olin varma että ei tämä tilanne ikinä enää voi muuttuaa hyväksi.