Olen niiin kateellinen ihmisille.....

[kade]

Minä myönnän olevani megakateellinen ihmisille jotka uskaltaa muuttaa elämäänsä.
Uskaltaa ottaa "sen" askeleen että kokeilisi onko onnellisempi siinä mistä aina haaveilee.
Uskaltaa siis muuttaa uraa, kotipaikkakuntaa tms.

Itse junnaan ja junnaan samassa työssä, samassa kaupungissa, samoissa piireissä päivästä toiseen- viikosta toiseen- kuukaudesta toiseen- vuodesta toiseen...
Aina haaveillen, netistä koulutuksia katsellen, taloja katsellen, lueskellen elämän muutos tarinoita.

Toisaalta olenpa koittanut "tyytyä" osaani, olla onnellinen näin. Vaan kai minussa on jonkin pohjimmainen vika kun en osaa.
Rakastan toki miestäni ja perhettäni, ja olen superonnellinen heistä.
Muu onkin sitten.. no vähemmän onnellista.

Ja "parasta" on että mieskin voisi esim. muuttaa, vaan itse sitten keksin kuitenkin jonkun syyn miksi ei voidakaan muuttaa.. outoa?!?
Milloin on esikoisen koulu ja kaverit joista en halua häntä irrottaa, milloin on talo "liian" kaukana.. Milloin mitäkin.

Täysin turha avaus, sainpa purkaa kun äsken taas Annasta luin viiskymppisen elämän muutoksesta vihreänä kateudesta..

 

[vinkula]

Ei tällainen jatkuva muutoksenhalu ja usein myös sille antautuminenkaan mitään herkkua ole. Välillä huonot valinnat läsähtää päin kasvoja hyvinkin pian. Minä olen kateellinen ihmisille, jotka pystyvät olemaan perustyytyväisiä elämäänsä ilman jatkuvia elämänsä ylösalaskääntämisiä.

 

["vieras"]

Olen itse ehtinyt muuttaa jo nuoresta iästä huolimattani paikkakuntaa ja uraakin. Voin kertoa että piti käydä maailman äärissä toteamassa ettei ole minun juttuni. Minä kaipaan pohjimmiltani sitä vakituisuutta ja "tylsyyttä". Eli itse en ainakaan onnelliseksi tullut. Saattaa kuullostaa nuo muiden jutut hienolta, mutta olet varmaan kuullut sanonnan; kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää! Jos olet epävarma niin anna olla. Toiset haluavat vaihtaa maisemaa ja kaikkea muutakin säännöllisesti, mutta kaikille se ei sovi.

Itse aion olla onnellinen täällä lapsuuteni paikkakunnalla ja samoissa töissä, samassa talossakin jopa. Uskon että pysyvyys tuo lapsillemmekin vain hyvää.

 

[alkuperäinen]

Ei tällainen jatkuva muutoksenhalu ja usein myös sille antautuminenkaan mitään herkkua ole. Välillä huonot valinnat läsähtää päin kasvoja hyvinkin pian. Minä olen kateellinen ihmisille, jotka pystyvät olemaan perustyytyväisiä elämäänsä ilman jatkuvia elämänsä ylösalaskääntämisiä.

Niin, voisinhan itsekin kääntää kateuteni juuri tuohon.

Huoh.. Onko 35-kriisiä olemassa? Onko tää vain sitä?

Paljon olen miettinyt sitäkin johtuuko tämä oma siitä että omassa lapsuudessa muutimme tosi usein, en ollut yläastetta ennen samalla luokalla kahta vuotta kauempaa, muutimme usein ja pitkiä matkoja..
Totuinko jo silloin siis "liikaan" muutokseen??

Meneekö ohi vai haikailenko kokoajan?

 

[no joo]

voihan se olla, että olet tuolloin kehittynyt juurettomaksi sieluksi, ja nyt ahdistaa ja pelottaa kilpaa.

mikä siinä lapsuudessa sitten oli hyvää ja huonoa? haluaisitko omalle lapselle samanlaisen vai paikallisen nuoruuden?

ja mitkä on ne asiat, jotka elämässäsi ovat huonosti?

 

[alkuperäinen]

voihan se olla, että olet tuolloin kehittynyt juurettomaksi sieluksi, ja nyt ahdistaa ja pelottaa kilpaa.

mikä siinä lapsuudessa sitten oli hyvää ja huonoa? haluaisitko omalle lapselle samanlaisen vai paikallisen nuoruuden?

ja mitkä on ne asiat, jotka elämässäsi ovat huonosti?

Lapsuudessa oli oikeastaan hyvää montakin asiaa, mä näen asiat silleen että kun en paremmastakaan tiennyt olin onnellinen..
Huonoa oli kyllä just se että aina kun sai kavereita piti lähteä, jne..

Omilleni en missään nimessä haluaisi moista, kuten sanottu silloin oli ok kun ei tiennyt/tajunnut ettei kaikki muuta kahden vuoden välein..


Elämässä ei oikeastaan huonosti ole kai mikään. Työ v*tuttaa, en saa siitä enää oikeastaan mitään irti, hyvän palkan mutten juuri muuta. Ja työkaveritkin on ihan ykkösiä joten siksi en "voi kuvitella vaihtavani" voihan muualla olla paskemmat työkaverit...
Eli sekään ei oikeasti kai ole muuta kuin omassa päässä etten tykkää enää työstä.
(rivien välistä siis elämässä huonosti on oma pää ja työ.. )

Tai sitten vaan pitäis ottaa ja mennä lataamoon hetkeksi miettimään elämää suurempia asioita..
Välillä oikeasti mietin pitäiskö kääntyä vaikka seurakunnan puoleen josko sieltä löytyisi rauha, vaan kun en tähänkään asti ole uskonut..

Life is hard, when you make it hard..

 

["Piika-äiti"]

Eikö tuo epämääräinen tyytymättömyys ole niihin elämänmuutoksiin johtavan kriisin ensioire?

Muutos voi olla monenlainen: asennemuutos, uusi harrastus, uskoontulo, uusi mies, uusi ammatti, jonkin henkiseksi elämäksi sanotun voimakas alku (tämä tuntuu olevan nykyään trendikästä), muutto uuteen kotiin tai entisen remontointi...

 

[alkuperäinen]

[QUOTE="Piika-äiti";25919877]Eikö tuo epämääräinen tyytymättömyys ole niihin elämänmuutoksiin johtavan kriisin ensioire?

Muutos voi olla monenlainen: asennemuutos, uusi harrastus, uskoontulo, uusi mies, uusi ammatti, jonkin henkiseksi elämäksi sanotun voimakas alku (tämä tuntuu olevan nykyään trendikästä), muutto uuteen kotiin tai entisen remontointi...[/QUOTE]

Niinhän se voi olla..

Toisaalta tämäkin on jo vähän helpottanut muutoksen tuskaan kun on saanut ajatuksia pois päästään pyörimästä. Siis ehkä pitäis varata aika jollekin terapeutille (vaikken niihinkään tahdo uskoa, pidän kaikkia lähinnä dr.philiin verrattavina.. ).

Ehkä koitan mennä nukkumaan hyvissä ajoin ja taas huomenna olen parempi ihminen..