Olen selvinnyt yksin vauvani kuolemasta!

[Sillä lailla..]

Sen enempiä yksityiskohtia kertomatta, kerkesin tutustua vauvaamme ja hoitaa häntä vain 10 päivän ajan. Toivoa nyt ei juurikaan ollut ensimmäisten päivien jälkeen, olin sokissa mutta hoitajat saivat suostuteltua hoitamaan lasta itse.
Mies oli aivan yhtä romuna kuin minäkin. Pääasiassa minä kuitenkin hoidin vauvaa ja mies oli kotona muiden lasten kanssa (toki kävi päivittäin sairaalassa).
Kukaan sukulaisista ei tullut katsomaan vauvaa yhteisen sopimuksen takia. En tiedä oliko virhe vai ei, mutta kaikki tapahtui kuitenkin aika nopeasti.

Lapsen kuoleman jälkeen anoppi pimahti. Ja mies on joutunut häntä hoitamaan. Miehen mielestä lapsen kuolema aiheutti kaiken, vaikkei anoppi koskaan ole meidän lapsista kummemmin välittänyt. Näemme n.kerran kuussa.
Kyyditykset sairaalaan, käytännön asiat, kaikki mies on hoitanut. Anoppi jätti kaikki laskunsa maksamatta, menetti työpaikkansa. Mies alkoi selvitellä laskuja.
Minä hoidin koti-asiat ja lapset ja koetin surra siinä sivussa. En päässyt myöskään terapeutille, tosin en tiedä olisiko siitä niin apua edes ollut. Suru on surtava.
Ja oli kyllä omatkin laskut maksamatta, vi¤ut minä niistä jaksanut enää välittää. Sairaalasta tuli rapsakat hoitomaksut sekä minun että vauvan osalta.

Jäin yksin suruni kanssa.

Olen helevetin KATKERA siitä, että MINÄ, lapsen äiti,ja lapsen pääasiallinen hoitaja, jäin taka-alalle, kun anoppi hyysätään vaikkei hän koskaan lasta edes nähnyt.

Aikaa nyt jo kulunut. Katkeruudesta en meinaa päästä. Olen varmaan itsekäs ,mutta minkäs tunteilleen mahtaa.

 

[hmph]

Halaus sinulle! SUlla on edelleen asia käsittelemättä, niin suosittelisin hakeutumaan ammattiauttajan juttusille asian käsittelemiseksi

 

["miemie"]

Kurja tilanne. Teille kaikille - paitsi sille anopille. Sinä olet jäänyt yksin ja onhan lapsen menetys miehellesikin ollut kamalaa. Mutta anoppisi käytös on kyllä aikamoista. Tai vaikka olisikin romahtanut on jo "äitinä" kuvittelisi että omalle pojalleen ja hänen perheelle soisi sururauhan.

 

[monen äiti]

Ihan normaalilla tavalla olet itsekäs. Tottakai tuntuu väärältä ja väärinhän se olikin että jäit yksin. Itku meinas tulla kun luin kokemustasi.. tuossa tilanteessa sinä olisit tarvinnut paljon tukea ja ymmärrystä ja apua. Voimia edeenpäin ja yritä päästä katkeruudesta vaikka se ei helppoa ole...

 

["a.p"]

Kiitos teille. Odotin ihan muunlaista vastaanottoa..
Miehen kanssa en näköjään enää voi asiasta puhua. Anoppi menee kaiken edelle.

Onneksi, ONNEKSI olen näköjään aika vahva ihminen ja selviän tästä terveenä.Halaun olla hyvä äiti lapsilleni.
Harmi että taistelu piti käydä yksin.

 

[monen äiti]

[QUOTE="a.p";30777954]Kiitos teille. Odotin ihan muunlaista vastaanottoa..
Miehen kanssa en näköjään enää voi asiasta puhua. Anoppi menee kaiken edelle.

Onneksi, ONNEKSI olen näköjään aika vahva ihminen ja selviän tästä terveenä.Halaun olla hyvä äiti lapsilleni.
Harmi että taistelu piti käydä yksin.[/QUOTE]

Mä toivoisin että voisit käydä miehen kanssa vielä asiaa läpi.. voi olla että se tulee varjostamaan suhdettanne tulevaisuudessa. Olet varmasti vahva ihminen, mutta pelkään että jossain vaiheessa elämääsi vauvan kuolema tulee eteen käsittelemättömänä asiana.

 

[Anopit on]

Otan osaa, todella ärsyttävä anoppi. Miehen pitäisi olla sinun tukenasi.

 

["miemie"]

Otan osaa, todella ärsyttävä anoppi. Miehen pitäisi olla sinun tukenasi.

Väärin. Ärsyttävä anoppi. Kyllä.

Mutta mies on kokenut myös menetyksen ja pariskunnan tulisi tukea toinen toistaan menetyksen käsittelyssä.

Anopin pitäs ymmärää jättää perhe rauhaan ja keksiä itselleen tuki ja turva muualta. Hänänkään surua ei pidä vähätellä. Mutta olisi ymmärrettävä että omia murheita ei lapsille kaadeta. Ei milloinkaan, eikä varsinkaan jos toisen perhe on kokenut noin kovia.

 

[tytönjapoikienmamma]

Voi, mitä olet joutunut elämässäsi kohtaamaan...Ei ihme, että olet katkera....toivon sinulle (ja miehellsi) voimia selvittää tilannetta ja päästä siitä eteenpäin ilman katkeruutta, koska katkeruus syö ihmistä sisältä. Olet kuitenkin kohdannut äärimmäisen surun ja joutunut selviämään siitä yksin, niin ei olisi pitänyt käydä....

 

[hejj]

Vähän sama kuin miehen sisko itki äidilleen suruaan - kun tämä äiti oli saanut dignooosin parantumattomasta, nopeasti etenevästä sairaudestaan. Suru toki oli oikeutettu. Mutta tällä sairastuneella oli oma työnsä tehtävänä sairauden hyväksymisen kanssa eikä hän olisi jaksanut (kertoi miehelleni ja pyysi hänät yrittämään rauhoittamaan siskoaan) olla enää jatkuvana tukena aikuiselle, perheelliselle lapselle. Ja jatkuvalla tarkoitan sitä että tuo miehen sisko soitteli tunnin välein äidille ja ei suinkaan ollut hänestä huolissaan - vaan tilitti sitä "miten mä voin elää kun sä äiti kohta kuolet"

Näitä ihmisiä valitettavasti on. Ap sun anoppi kuulunee juuri heihin. Voi kun miehesi ymmärtäisi pistää hanttiin äidilleen. Meidän maailmassa on vaan yksi kamala tabu- eli se että vanhempiaan pitäisi aina auttaa, muuten olet "huono lapsi". En tiedä pyöriikö miehesi tällaisessa maailmassa...

 

["a.p"]

Nimenomaan mies on sellainen että AINA on auttamassa vanhempiaan..Sinänsä hieno asia, mutta itse paahdoin täällä selkä märkänä ison mahan kanssa kotihommia.
Kaikki asiat painavat. Se on kylmä fakta, että jos olisin rauhoittunut ja osannut kuunnella enemmän kroppaani,olisin huomannut että vauvan liikkeet ovat liian hentoja.
Tästä puhuttiin miehen kanssa, hän oli ajatellut asian samoin. Eli saamme loppuelämämme syyttää itseämme ja toisiamme.
Syyttely on toki turhaa, ja tosiaan alkaa tuntua siltä että nyt on kuilu välissämme, vaikka arkiasiat hoidetaankin vähintään hyvin. Riitelyä on todella harvoin.

Kiitos palstalaisille. Sain taas voimia. Ihan kaikesta ei tarvitsekaan syyttää itseään, olen jo sokea sille mikä on oikein ja mikä väärin.