Olenko itsekäs vai itseni arvostava, parisuhdeasiaa?

[luupi]

Ollaan seurusteltu yli vuosi. Heti oli selvää, että tässä on nyt tosi rakkaus kyseessä. Jo alusta asti on puhuttu perheestä ja lapsista. Molemmilla on jo omiakin.

Edelleenkään emme ole muuttaneet yhteen ja näemme vain joka toinen viikonloppu ja kerran viikossa arkena.

Jo jonkin aikaa sitten minulle on tullut olo, että tämä ei riitä minulle. Vklopun jälkeen iskee kamala ikävä, en osaa keskittyä omaan erilliseen elämääni. Haluaisin olla rakastamani miehen kanssa. Olen alkanut muuttua aika kusipäiseksi. Kiukuttelen ja vingun. Oma iloinen reipas itseni on poissa! Omasta mielestäni tämä johtuu ihan vain ikävästä ja tunteesta, ettei mies rakasta minua niin paljon kuin minä häntä. Alan kaivella syitä, miksei hän halua muuttaa yhteen. Ajattelen, että hän odottaa sopivaa tilaisuutta oman elämänsä kannalta. Minulla on olo, että olen ns. hyllyllä siihen asti, kun hän haluaa sitoutua enemmän. Tästä taas tulee ovimattomainen olo. Tunnen itseni vähäpätöiseksi ja vankilassa olevaksi. Tavallaan en voi suunnitella omaa elämääni: työpaikan/paikkakunnan vaihtoa/asunnon ostoa jne., kun odotan vain, milloin hänen puheensä käyvät toteen. Ja ehkä ne eivät käykään. Sitten vasta tuntisin itseni petetyksi.

Onko minulla teidän mielestänne oikeus sanoa, että en halua enää jatkaa näin? Onko se kiristystä? Missään tapauksessa en halua yhtään pakottaa miestä mihinkään. Voinko vaan kuvailla olotilani ja sanoa, ettei minulla vain yksinkertaisesti ole voimia jatkaa näin? Hän voi sitten päättää, mitä aikoo. Mutta en siis oikeasti enää jaksa tätä, en pidä itsestäni. Tämä tilanne saa minut käyttäytymään luonteelleni ei-tyypillisesti.

 

["vieras"]

Ollaan seurusteltu yli vuosi. Heti oli selvää, että tässä on nyt tosi rakkaus kyseessä. Jo alusta asti on puhuttu perheestä ja lapsista. Molemmilla on jo omiakin.

Edelleenkään emme ole muuttaneet yhteen ja näemme vain joka toinen viikonloppu ja kerran viikossa arkena.

Jo jonkin aikaa sitten minulle on tullut olo, että tämä ei riitä minulle. Vklopun jälkeen iskee kamala ikävä, en osaa keskittyä omaan erilliseen elämääni. Haluaisin olla rakastamani miehen kanssa. Olen alkanut muuttua aika kusipäiseksi. Kiukuttelen ja vingun. Oma iloinen reipas itseni on poissa! Omasta mielestäni tämä johtuu ihan vain ikävästä ja tunteesta, ettei mies rakasta minua niin paljon kuin minä häntä. Alan kaivella syitä, miksei hän halua muuttaa yhteen. Ajattelen, että hän odottaa sopivaa tilaisuutta oman elämänsä kannalta. Minulla on olo, että olen ns. hyllyllä siihen asti, kun hän haluaa sitoutua enemmän. Tästä taas tulee ovimattomainen olo. Tunnen itseni vähäpätöiseksi ja vankilassa olevaksi. Tavallaan en voi suunnitella omaa elämääni: työpaikan/paikkakunnan vaihtoa/asunnon ostoa jne., kun odotan vain, milloin hänen puheensä käyvät toteen. Ja ehkä ne eivät käykään. Sitten vasta tuntisin itseni petetyksi.

Onko minulla teidän mielestänne oikeus sanoa, että en halua enää jatkaa näin? Onko se kiristystä? Missään tapauksessa en halua yhtään pakottaa miestä mihinkään. Voinko vaan kuvailla olotilani ja sanoa, ettei minulla vain yksinkertaisesti ole voimia jatkaa näin? Hän voi sitten päättää, mitä aikoo. Mutta en siis oikeasti enää jaksa tätä, en pidä itsestäni. Tämä tilanne saa minut käyttäytymään luonteelleni ei-tyypillisesti.

Ehdottomasti sulla on oikeus, miksi edes mietit ettei olisi?
Nyt kerrot miehelle miltä sinusta tuntuu. Jos mies ei ymmärrä, ei häneen mielestäni kannata tuhlata aikaa

 

[luupi]

[QUOTE="vieras";23269570]Ehdottomasti sulla on oikeus, miksi edes mietit ettei olisi?
Nyt kerrot miehelle miltä sinusta tuntuu. Jos mies ei ymmärrä, ei häneen mielestäni kannata tuhlata aikaa [/QUOTE]


No kun ajattelen, että hänen pitäisi itse tajuta elämänsä tilaisuus ilman, että minun pitää sitä rautalangasta vääntää. Ja sitten ajattelen, että pakotan häntä johonkin, jos ei itse tajua. Sekavaa?

 

["vieras"]

No kun ajattelen, että hänen pitäisi itse tajuta elämänsä tilaisuus ilman, että minun pitää sitä rautalangasta vääntää. Ja sitten ajattelen, että pakotan häntä johonkin, jos ei itse tajua. Sekavaa?

Miehet ei vaan tajua. Niille pitää rautalangasta vääntää eikä sekään varmasti auta aina

 

[..]

Vähän samantapainen tilanne täällä ollut, sillä erolla vain että molemmat olemme kyllä halunneet muuttaa yhteen. Olosuhteet vain ei ole ollut otolliset.. Ja nyt se viimein on tapahtunut, yhdessä asutaan, melkein vuosi seurusteltu.. Askel on iso, kun kyseessä on lapsia, muuten oltais asuttu yhdessä varmasti jo alusta asti. Puhutte vain ja vaadit itsellesi sen, mitä tarvitset. Jos se mies sua rakastaa, kyllä pistää liikettä kinttuihin! Ja tiedän tuon, että riitaa ja kiukuttelua tulee ihan sen ikävän ja turhautumisen takia, kun pitää olla erossa rakkaastaan. Me aina kinasteltiin niinä viikkoina, kun piti puhelimen ja tietokoneen välityksellä olla yhteydessä, yhdessä ollessa ei ollut mitään. Tämä huomattiin molemmat, sitä vain turhautuu siihen ikävään..

 

[luupi]

Kiitos näkemyksistä!

 

[vierasvaa]

No kun ajattelen, että hänen pitäisi itse tajuta elämänsä tilaisuus ilman, että minun pitää sitä rautalangasta vääntää. Ja sitten ajattelen, että pakotan häntä johonkin, jos ei itse tajua. Sekavaa?

Hei se on MIES! Ei voi olettaa että mies tajuaa elämänsä tilaisuutta. Eikä se nyt kyllä ole pakottamista jos vähän valottaa asiaa ja antaa sitten sen miehen tehdä päätöksensä tän valotuksen pohjalta

 

[merimies]

Siis oletteko keskustelleet asiasta?
Samalla lailla kun täällä painotetaan, että MIES ei tajua mitään puhumatta ei myöskään NAINEN tajua mitään puhumatta. Voi vain vetää johtopäätöksiä toisen käytöksestä. Ne sitten osuvat oikeaan tai eivät.
Kannattaa keskustella ihan avoimesti. SInulla on todellakin täysi oikeus tuntea noin kuin tunnet ja tuoda se julki. Ja miehellä on täysi oikeus tietää, mikä mättää.
Oletan, että hänkin on huomannut kireytesi.

 

[luupi]

Ollaan keskusteltu. Olen sanonut, että tämä ei sovi minulle, on ikävä, kiukuttelen siski, en pidä itsestäni ja jotakin on tehtävä. Hän ei ole tarjonnut mitään konkreettista. Sanoo vaan, että kyllä tämä tästä. Eikö se oikeasti tajua, että tämä ei tästä mene? Miten tämä asia pitää ilmoittaa, että hän tajuaa, että minulla on todella paha olo? Tämän vuoksi minusta tuntuu, että hän hyväksikäyttää mnua, koska ei ole valmis tekemään mitään. Ilmeisesti olen antanut viestiä, että minua saa käyttää ovimattona ja siitä roolistahan on vaikea päästä pois.

Siksi mietin, sanonko nyt siis tosi selvästi ja kireästi asiani, ilman neuvotteluvaraa. Mietin, ottaako hän tämän kiristyksenä. Toisaalta olen kyllä valmis luopumaan suhteestani, koska minulle tämä tuntuu olevan ylitsepääsemätön kynnyskysymys. En voi jatkaa tällaisena. Jos asetan itseni tasolle, että vain kevyesti hengailen, luovun omista tavoitteistani, alan samalla paeta suhteesta eikä minusta ole muutaman kuukauden päästä enää mitä antaa. En enää kohtakaan uskalla luottaa tähän, vetäydyn kuoreeni. Enkä ole valmis sitten mihinkään yhteiselämään.

Jos vain otan riskin, että sanon asiani suoraan ja äärettömän ehdottomasti. Se on sitten hänen päätöksensä, miten reagoi. Kannattaako sanoa, että vastaa minulle vasta parin viikon päästä, ettei tarvitse samaan hengen vetoon mitään vastata?