R
_rv6_
Vieras
Kerron tässä nyt mun tilanteen ja toivon saavani asiallisia neuvoja/vinkkejä & kokemuksia yms..
Elikkäs olen 19-vuotias nuori nainen, tällä hetkellä käyn työssä, ei ole vakituista työpaikkaa, ja opiskeluita olisi noin vuoden verran jäljellä.
Seurustelen miehen kanssa joka on minua 5 vuotta vanhempi.
Olen paininut vauvakuumeen kanssa jo pitkään, olen nuorena jo haaveillut salaa vauvasta.
Nyt olen siis raskaana, ja tämä ei siis ollu vahinko. Pitkään jo puhuttiin miehen kanssa vauvasta, ja molemmat päätyivät siihen tulokseen että vauva saisi tulla meidän elämään. Mieheni on siis työssäkäyvä, palkka nyt tosin ei hipoa mitään kattoa mutta ihan normaali kuukausipalkka kuitenkin. Muutama kuukausi sitten päätettiin yhteistuumin jättää ehkäisy pois ja lähteä yrittämään, mä olisin ollut jo valmis aikaisemmin, odottelin vain päätöstä mieheltä.
Tärppäshän se sitten aika nopeaa meillä, olimme aivan suunnattoman shokissa ja onnelisia kun raskaustesti olikin positiivinen ja terveyskeskuksestakin tuli onnittelut plussan johdosta.
Eli siitä on nyt viikko kun sain varmistuksen siitä että olen raskaana. Mutta nyt kuitenkin on alkanut hieman pelottamaan ja ahdistamaan tämä tilanne. Abortti ei ole käynytkään mielessä, mies ei sitä edes antaisi minun tehdä, ja tiedän että jos näin tekisin, katuisin sitä koko loppu elämäni, sillä tämä lapsi oli kuitenkin toivottu. Jotenkin vaan alkanut tuntua siltä että olenko sittenkään valmis äidiksi, mitä muut ihmiset tulevat ajattelemaan tästä. En ole vielä kertonut kenellekkään tästä, ainoastaa mieheni ja minä tiedämme.
Olemme päättäneet jakaa tämä muiden kanssa vasta myöhemmin.
Kyllä haluan tämän lapsen, mutta välillä tuntuu pahalta ja mietin että onko tämä nyt se mitä me todella halutaan, ja olenko minä valmis suuriin muutoksiin ja valmis äidiksi.
Toisinaan taas olen onnesta soikeena ja en malta odottaa ensimmäistä neuvolaa sekä ultraa. Toivottavasti tämä silloin tällöinen ahdistus loppuu kun nään pikkuisen ensimmäistä kertaa ultrassa, tai pääsen neuvolassa purkaamaan tunteitani. Miestäni en epäile tippaakaan, hän on ihan fiiliksissä tästä koko asiasta, ja kuitenkin sen verran ikääkin hänellä on että varmasti tietää mihin on ryhtymässä ja osaa kantaa vastuun lapsesta. Mieheni ei edes tiedä että olen alkanut "epäröimään" tätä tilannetta.
Onko tämä ihan normaalia alkuraskaudessa tämmöiset fiilikset?
Olenko aivan täysin lapsellinen, naurettava, edesvastuuton kun haaveilin lapsesta kauan ja sitten kun se haave toteutui niin nyt en sitten tiedäkkään tuleeko minusta tarpeeksi hyvä äiti lapselleni..
Aborttia silti en tee, eli kyllä tämä raskaus viedään loppuun asti ja minusta tulee äiti. Vain jos se on minusta kiinni ja pikkuinen pysyy matkassa mukana. Mutta haluaisin vain neuvoja että miten saisin lopetettua tämän stressaaminen.. Pelottaa jo ajatus että tuleeko tämä koko raskaus olemaan tämmöistä ahdistusta..
Elikkäs olen 19-vuotias nuori nainen, tällä hetkellä käyn työssä, ei ole vakituista työpaikkaa, ja opiskeluita olisi noin vuoden verran jäljellä.
Seurustelen miehen kanssa joka on minua 5 vuotta vanhempi.
Olen paininut vauvakuumeen kanssa jo pitkään, olen nuorena jo haaveillut salaa vauvasta.
Nyt olen siis raskaana, ja tämä ei siis ollu vahinko. Pitkään jo puhuttiin miehen kanssa vauvasta, ja molemmat päätyivät siihen tulokseen että vauva saisi tulla meidän elämään. Mieheni on siis työssäkäyvä, palkka nyt tosin ei hipoa mitään kattoa mutta ihan normaali kuukausipalkka kuitenkin. Muutama kuukausi sitten päätettiin yhteistuumin jättää ehkäisy pois ja lähteä yrittämään, mä olisin ollut jo valmis aikaisemmin, odottelin vain päätöstä mieheltä.
Tärppäshän se sitten aika nopeaa meillä, olimme aivan suunnattoman shokissa ja onnelisia kun raskaustesti olikin positiivinen ja terveyskeskuksestakin tuli onnittelut plussan johdosta.
Eli siitä on nyt viikko kun sain varmistuksen siitä että olen raskaana. Mutta nyt kuitenkin on alkanut hieman pelottamaan ja ahdistamaan tämä tilanne. Abortti ei ole käynytkään mielessä, mies ei sitä edes antaisi minun tehdä, ja tiedän että jos näin tekisin, katuisin sitä koko loppu elämäni, sillä tämä lapsi oli kuitenkin toivottu. Jotenkin vaan alkanut tuntua siltä että olenko sittenkään valmis äidiksi, mitä muut ihmiset tulevat ajattelemaan tästä. En ole vielä kertonut kenellekkään tästä, ainoastaa mieheni ja minä tiedämme.
Olemme päättäneet jakaa tämä muiden kanssa vasta myöhemmin.
Kyllä haluan tämän lapsen, mutta välillä tuntuu pahalta ja mietin että onko tämä nyt se mitä me todella halutaan, ja olenko minä valmis suuriin muutoksiin ja valmis äidiksi.
Toisinaan taas olen onnesta soikeena ja en malta odottaa ensimmäistä neuvolaa sekä ultraa. Toivottavasti tämä silloin tällöinen ahdistus loppuu kun nään pikkuisen ensimmäistä kertaa ultrassa, tai pääsen neuvolassa purkaamaan tunteitani. Miestäni en epäile tippaakaan, hän on ihan fiiliksissä tästä koko asiasta, ja kuitenkin sen verran ikääkin hänellä on että varmasti tietää mihin on ryhtymässä ja osaa kantaa vastuun lapsesta. Mieheni ei edes tiedä että olen alkanut "epäröimään" tätä tilannetta.
Onko tämä ihan normaalia alkuraskaudessa tämmöiset fiilikset?
Olenko aivan täysin lapsellinen, naurettava, edesvastuuton kun haaveilin lapsesta kauan ja sitten kun se haave toteutui niin nyt en sitten tiedäkkään tuleeko minusta tarpeeksi hyvä äiti lapselleni..
Aborttia silti en tee, eli kyllä tämä raskaus viedään loppuun asti ja minusta tulee äiti. Vain jos se on minusta kiinni ja pikkuinen pysyy matkassa mukana. Mutta haluaisin vain neuvoja että miten saisin lopetettua tämän stressaaminen.. Pelottaa jo ajatus että tuleeko tämä koko raskaus olemaan tämmöistä ahdistusta..
