N
nyt harmaana
Vieras
Oma isäni on alkoholisti. Vanhempani erosivat kun olin alle vuoden vanha joten muistikuvat isästäni tuolta ajalta ymmärrettävästi uupuu täysin.
Äitini meni uusiin naimisiin kun olin neljän vanha ja sekä hän että uusi mies ovat lähes absolutisteja. Kävin isäni luona aina lomilla (hän asui yhdessä mummuni, ukkini, veljensä ja siskonsa perheen kanssa isossa asunnossa) ja tykkäsin joka kerta todella paljon. Isä oli aina yhtä ihana, näytti tunteensa ja todella osoitti että olen hänelle erittäin tärkeä. Yleensä hän pystyi olemaan juomatta mutta muistan kyllä senkin kerran kun minulle kerrottiin että "isä on lähteny kalalle". Yöllä katsoin ikkunasta kun isää nostettiin autosta ulos. Siinä hän sitten istui sänkynsä laidalla, viinapullo kädessä, itkien ja pyysi anteeksi. Mutta koskaan hän ei ole ollut paha minulle.
Kun kasvoin isommaksi, jäi yhteydenpitokin vähemmälle. Isä meni hoitoon kun olin jo aikuisiässä ja lapsiakin ehtinyt tehdä. Uskoin että hän on päässyt viinapirusta irti, kertoi jopa tulleensa uskoon. Kunnes eräänä iltana soitti ja sanoi että se on menoa nyt. Oli napannut pillereitä viinan kanssa mutta onneksi ehdin hälyttää apua paikalle. '
Tästä lähti alamäki joka on nyt siinä pisteessä että mies on aivan rappiolla. Olen nähnyt häntä viimeksi kolmisen vuotta sitten kun kävin isovanhempiani tapaamassa, samalla myös häntä. Mitä hän teki? Sitä samaa, haukkui itseään kuinka paska ihminen hän on ym. ja hoki kuinka rakas hänelle olen. En voinut olla isäni seurassa kauan, itku pääsi ja pois oli lähdettävä.
Nyt on tilanne se että siellä hän vieläkin sinnittelee. Ihmeen sitkeitä nuo alkoholistit tuntuvat olevan. Minusta vaan tuntuu jotenkin pahalta se etten tunne isääni kohtaan lähes mitään. Lähinnä hyvin lievää katkeruutta mutta en sen kummempaa. Olen kyllä tietoinen siitä että puhelu isän kuolemasta voi tulla milloin vaan mutta jotenkin tuntuu ettei se tunnu edes mitenkään pahalta. Tämä siis hirvittää minua; miten voin olla niin tunteeton miestä kohtaan joka kuitenkin on isäni ja josta minulla on silti ihan hyvät muistot? :ashamed:
Äitini meni uusiin naimisiin kun olin neljän vanha ja sekä hän että uusi mies ovat lähes absolutisteja. Kävin isäni luona aina lomilla (hän asui yhdessä mummuni, ukkini, veljensä ja siskonsa perheen kanssa isossa asunnossa) ja tykkäsin joka kerta todella paljon. Isä oli aina yhtä ihana, näytti tunteensa ja todella osoitti että olen hänelle erittäin tärkeä. Yleensä hän pystyi olemaan juomatta mutta muistan kyllä senkin kerran kun minulle kerrottiin että "isä on lähteny kalalle". Yöllä katsoin ikkunasta kun isää nostettiin autosta ulos. Siinä hän sitten istui sänkynsä laidalla, viinapullo kädessä, itkien ja pyysi anteeksi. Mutta koskaan hän ei ole ollut paha minulle.
Kun kasvoin isommaksi, jäi yhteydenpitokin vähemmälle. Isä meni hoitoon kun olin jo aikuisiässä ja lapsiakin ehtinyt tehdä. Uskoin että hän on päässyt viinapirusta irti, kertoi jopa tulleensa uskoon. Kunnes eräänä iltana soitti ja sanoi että se on menoa nyt. Oli napannut pillereitä viinan kanssa mutta onneksi ehdin hälyttää apua paikalle. '
Tästä lähti alamäki joka on nyt siinä pisteessä että mies on aivan rappiolla. Olen nähnyt häntä viimeksi kolmisen vuotta sitten kun kävin isovanhempiani tapaamassa, samalla myös häntä. Mitä hän teki? Sitä samaa, haukkui itseään kuinka paska ihminen hän on ym. ja hoki kuinka rakas hänelle olen. En voinut olla isäni seurassa kauan, itku pääsi ja pois oli lähdettävä.
Nyt on tilanne se että siellä hän vieläkin sinnittelee. Ihmeen sitkeitä nuo alkoholistit tuntuvat olevan. Minusta vaan tuntuu jotenkin pahalta se etten tunne isääni kohtaan lähes mitään. Lähinnä hyvin lievää katkeruutta mutta en sen kummempaa. Olen kyllä tietoinen siitä että puhelu isän kuolemasta voi tulla milloin vaan mutta jotenkin tuntuu ettei se tunnu edes mitenkään pahalta. Tämä siis hirvittää minua; miten voin olla niin tunteeton miestä kohtaan joka kuitenkin on isäni ja josta minulla on silti ihan hyvät muistot? :ashamed: