Olin masentunut enkä tajunnut sitä

[söpön poitsun äiskä]

Kerron tämän jos joku samaa kokeva äiti saisi tästä apua...

Olen 4kk vauvan äiti.
Lihoin raskausaikana reippaasti ja minulla on syömishäiriötaustaa.

Vauvan ollessa n. kuukauden aloin saada voimakkaita itseinho-kohtauksia.
Erityisesti imetystilanteissa koin voimakasta itseinhoa nähdessä vatsani
ja raskaat rintani.
Koin voimakasta häpeää enkä halunnut tavata sukulaisia ja ystäviä.

Lisäksi surin kouluampumisia yms. ja mietin ahdistuneena, sattuuko minun lapselleni
jotain sellaista...

En tajunnut olevani masentunut, kunnes tapasin hyvin lämpimän ja ymmärtäväisen
lääkärin.
Sain masennuslääkkeen ja muutamassa päivässä olo muuttui täysin toisenlaiseksi.

Ymmärsin, miten ihana lapsi minulla onkaan ja miten tämä ihana aika valui hukkaan
ollessani ahdistunut ja masentunut!

Tällä hetkellä koen voivani hyvin ja olevani paljon rennompi.

Kannustan kaikkia samantyyppisistä tunteista kärsiviä ottamaan asian pikaisesti
puheeksi lääkärissä!
Minulla tämä asia ratkesi sattumalta, kun kohdalle osui lääkäri jota oikeasti
kiinnosti vointini.

Nyt pystyn puhumaan asiasta ystävieni kanssa, ollessani masennuksen syövereissä eristäydyin omaan maailmaani.

 

[ihan mielenkiinnosta]

Luuletko että olisit voinut jatkaa ilman tuon tajuamista ja mitä siitä olisi seurannut?

 

[söpön poitsun äiskä]

Hmmm... varmaan olisin jossainvaiheessa jotenkin murtunut ja asia olisi tullut esiin.

Tuntuu tosi kurjalta ajatella tuota vaihtoehtoa...

 

["vieras"]

Itse kärsin masennuksesta 10 vuotta sitä tajuamatta, kunnes siirryin "asteella" eteenpäin ja murruin ihan täysin. Nyt aikuisiällä saan hoitoa ja lääkitystä. En tedä yhtään kuka olen.

 

[vielä lisää]

Jatkan vielä kyseliä.. Luuletko että olisit sitä ikinä itse tajunnut? Siis ilman tuota lääkäriä. Epäilitkö itse mitään tai tuntuiko sinusta että nyt jokin on huonosti, kaikki ei ole niinkuin pitää? vai tajusitko vasta jäkikäteen?

 

[söpön poitsun äiskä]

Olisin saattanut tajutakin, jos olisin kuullut toiselta ihmiseltä vastaavanlaisesta tilanteesta tai jos
tilanne olisi vielä pahentunut.

Kyllä tuntui, ettei kaikki ole kuin pitäisi ja joskus kävi mielessä että olenko masentunut. Väheksyin kuitenkin omaa
tilannettani ja aina välillä oli ihan hyvä ja normaali olo, joka sai ajattelemaan etteihän tässä hätää ole.

Nyt jälkikäteen voinnin ollessa parempi, tajuan hyvin kirkkaasti että todella tarvitsin apua.
Pelkäsin puhua asiasta neuvolassa, pelkäsin että vauva otetaan minulta pois.
Koin myös syvää syyllisyyttä siitä etten ole tarpeeksi onnellinen ja kiitollinen terveestä lapsestani.

Oletko itse ollut vastaavanlaisessa tilanteessa vai muuten vain kiinnostunut?

 

["vieras"]

Mulla on ollut masennusta vuosikausia, jo lapsesta asti. Aikuisena lasten syntymän jälkeen silti vasta hain apua, ja jouduin heti ls:n syyniin sen takia. Lääkitys ei auttanut kuin hetken aikaa, sitä nostettiin ja oli taas jonkin aikaa hienoa mutta sillekkin turtui eikä se vaikuta enää niin

 

["ilona"]

Itse olin kai myös vuosia masentunut mutten sitä tajunnut. Minä vain jotenkin nujerruin hankalan ihmissuhteen takia mutta muutos tapahtui niin hitaasti etten sitä itse huomannut. Lopulta tuli täydellinen romahdus. Osastojakson ja vuoden lääkehoidon jälkeen olen taas se sama ihminen mitä olin joskus vuosia sitten. Lopullinen toipuminen alkoi vasta kun tuo hankala ihmissuhde katosi elämästäni.