Oma lapsi nostanut esille oman lapsuuden?

Onko muita joille oman lapsen syntymä on nostanut esiin muistoja/traumoja omasta lapsuudesta? Itselläni on noussut mieleen omien vanhempien ero ja siitä seurannut sekava aika, jolloin lapsen etu jäi todella huonolle. Tämä on herättänyt katkeruutta ja kysymyksiä. Rakasta omaa lastani yli kaiken ja haluan että voisin olla parempi vanhempi kuin omani aikanaan. Onko kohtalotovereita?

 

Ei kyllä ole ainakaan minulla. Itselläni oli inhottava lapsuus, mutta olen sellainen ihminen, joka pohtii tuollaisia asioita jatkuvasti muutenkin, joten on ollut koko ajan tuoreessa muistissa. Saman vanhan perheen kanssa kun on vieläkin tekemisissä, niin mihinkäs ne asiat siitä on edes muuttuneet. Minä olen siis jo aikoja ennen kuin edes tapasin mieheni tiennyt, että millainen äiti minusta tulee. Minun ei myöskään tarvitse tiedostaa tätä käyttäytymisessäni, sillä se tulee minusta luonnostaan.

 

Vahemmaksi tulo on varmasti kriisin paikka jokaiselle, joten silloin tulee mietittyä alitajuisestikin naisen paikkaa, äidin mallia ja niin edelleen.

Se on ihan hieno asia, sillä omalle lapselleen voi antaa "parempaa" kuin itse sai. Toisaalta omia vanhempiaan voi ymmärtää ymmärtää paremmin itse äitinä. Kyökkipsykologiaa näin sunnuntaiaamun iloksi =)

 

kriisiä pukkaa, väkivaltainen lapsuus sosiopaattisen narsisti-isän alamaisena takana. Koko lapsuus on alistettu, vähätelty, mitätöity. nöyryytetty ja pahoinpidelty henkisesti ja fyysisesti. Kaikenlaisia kokemuksia pulpahti mieleen lapsen synnyttyä, mitkä psyyke oli ilmeisesti "itseään hoitaakseen" työntänyt muistojen taka-alalle. Tarvitsisin terapiaa, mutta kunnallisella on vuosien jonot ja yksityiselle ei ole rahaa mennä.

Ainoa hyvä puoli asiassa on se, että omille lapsille en ikinä maailmassa tee mitään sellaista mitä minulle on tehty. En hyväksy mitään "kuritusta" tai edes henkistä nujertamista tai alistamista, sillä muistan kristallinkirkkaasti miltä sellainen tuntuu.

Tsemppiä muille. Ei se kaikilla muillakaan niin ruusuista ole ollut. Välillä kyllä ihan itkettää kun näkee miten muilla on hyvät vanhemmat ja isovanhemmat lapsilla. Omien vanhempieni kohdalla häiriintynyt käytös kohdistuu myös omiin lapsiini joten lapsenlapsillani ei ole tiivitä välejä isovanhempiinsa - turvallisuussyistä.

 

Kyllä. Sen lisäksi, etytä käyn lapsuuttani nyt läpi äitiyden näkökulmasta ja ymmärrän ehkä paremmin omaa äitiäni, en voi myöskään ymmärtää hänen tekojaan ja olen katkerampi kuin ennen äitiyttä.

On myös fakta, että raskaus- ja vauva-aika voi nostaa alitajunnasta mieleen sellaisia muistoja, joita ei ennen muistanut. Ennen omaa lasta varhaisin muisto oli noin kolmevuotiaasta. Nyt muistan ihan selkeästi jo vuoden ja kahden ikäisestä sellaisia asioita, jotka olen tarkistanut sukulaisiltani.

Kaikesta -esiin nousevasta ja syvenevästä katkeruudesta äitiäni kohtaan- huolimatta yritän käyttää tätä oman lapsuuden läpikäymistä positiivisena voimavarana ja oppia siitä niin että minusta tulisi parempi äiti kuin omani oli. Olen sitä mieltä että melkein kaikki juontaa lapsuudesta, omasta identiteetistä pelkoihin, vahvuuksiin, tunne-elämään. Olen myös sitä mieltä että parempi myöhään kuin milloinkaan. Eli tosissani koitan nyt oman vauvan myötä käydä läpi oman lapsuuteni ja ymmärtää itseäni paremmin. Ei alitajuntani turhaan nosta näitä muistoja pintaan.

 

kriisiä pukkaa, väkivaltainen lapsuus sosiopaattisen narsisti-isän alamaisena takana. Koko lapsuus on alistettu, vähätelty, mitätöity. nöyryytetty ja pahoinpidelty henkisesti ja fyysisesti. Kaikenlaisia kokemuksia pulpahti mieleen lapsen synnyttyä, mitkä psyyke oli ilmeisesti "itseään hoitaakseen" työntänyt muistojen taka-alalle. Tarvitsisin terapiaa, mutta kunnallisella on vuosien jonot ja yksityiselle ei ole rahaa mennä.

Ainoa hyvä puoli asiassa on se, että omille lapsille en ikinä maailmassa tee mitään sellaista mitä minulle on tehty. En hyväksy mitään "kuritusta" tai edes henkistä nujertamista tai alistamista, sillä muistan kristallinkirkkaasti miltä sellainen tuntuu.

Tsemppiä muille. Ei se kaikilla muillakaan niin ruusuista ole ollut. Välillä kyllä ihan itkettää kun näkee miten muilla on hyvät vanhemmat ja isovanhemmat lapsilla. Omien vanhempieni kohdalla häiriintynyt käytös kohdistuu myös omiin lapsiini joten lapsenlapsillani ei ole tiivitä välejä isovanhempiinsa - turvallisuussyistä.

Kyllä uskoisin että saat apua jostain jos kerrot tilanteen ja sanot että tarvitset sitä lapsen hyvinvoinnin vuoksi, jotta voit itse saada jaksamista. Neuvolassa on psykologeja, myös mannerheimin lastensuojeluliiton kautta voi saada jutteluapua jne. Sieltä varmaan osataan ohjata eteenpäin. Jotenkin on jäänyt kuva että pienen lapsen kanssa äitejä ei jätetä yksin jos vain osaa apua pyytää. Toki voin olla väärässä. Tietenkin jos voit kovin hyvin ja olet iloinen niin ne tosi masentuneet menee varmaan kiireellisyydessä edelle. Tsemppiä. On tosi mahtavaa että tiedostat itse oman taustasi ja sen mahdolliset vaikutukset. Itse olen ns. tavisperheestä ja silti nousee tunteita pintaan, joten voin vaan kuvitella mitä se on jos traumoja on enemmän. Voimahalit!

 

Onko muita joille oman lapsen syntymä on nostanut esiin muistoja/traumoja omasta lapsuudesta? Itselläni on noussut mieleen omien vanhempien ero ja siitä seurannut sekava aika, jolloin lapsen etu jäi todella huonolle. Tämä on herättänyt katkeruutta ja kysymyksiä. Rakasta omaa lastani yli kaiken ja haluan että voisin olla parempi vanhempi kuin omani aikanaan. Onko kohtalotovereita?

On toki. Itseasiassa tuli lukaistua jonkin verran tuota varhaisvuorovaikutukseen liittyvää psykaa tässä kun oman lapsen sain. Sieltä ymmärsin itse esim omia yhtäkkisiä tunteita ja reaktioita jotka yllätti itseni täysin. Nimittäin me kohtelemme ja reagoimme lapsemme vaatimuksiin juuri samoin kun miten meitä itseämme on kohdeltu vauvana. Niinpä sieltä voi pukata yllättävääkin hädän/raivon/epätoivon/surun/tuskan ym ym ym tunteita pintaan kun oma lapsi alkaa itkemään tai vaatimaan. Ja järki voi sanoa yhtä mutta silti tunteet on toista. Tunteiden kirjoa lisää toki oma tilanne - onko raskaus toivottu, välit omiin vanhempii, välit lapsen isään, oma elämäntilanne jne jne.
Me kaikki haluamme olla parempia vanhempia kuin mitä olemme saaneet, haluamme lapsellemme täydellisen mahtavan kodin ja parasta mitä maa päällään kantaa. Sitten voimme huomata menevämme itse niihin samoihin ansoihin kuin vanhempamme, tai muuten huomaamme oman keskeneräisyytemme siitä huolimatta kuin paljon halusimme vain parasta. Sitten on oltava armollinen, hyväksyttävä itsensä ja se että me olemme kaikki hyviä ihan sellaisenaan, eikä täydellistä äitiä ole kuin jossain hemmetin lehdissä ja keskustelupalstojen jeesustelijoissa. Kun sen tajuaa, voi katsoa peiliin, taputtaa itseään olalle, suukottaa lastaan ja tietää että Minä olen hyvä äiti! Ja minä riitän!

Voimahalit

 

Olen oppinut arvostamaan äitiäni. Hän pelasti lapsuutemme ottamalla eron viinaan menevästä, väkivaltaisesta isästämme. Siitä alkoi onnellinen lapsuuteni. Kummasti äiti vain jaksoi osallistua puuhiimme ja kannustaa meitä kahta lastaan, vaikka tekikin itse kahta työtä.

Naapurissa asui ns. ydinperhe, jossa kulissit olivat kunnossa, mutta nyt aikuisena perheen tytär on kertonut, kuinka hän on katkera vanhemmilleen, jotka eivät välittäneet lapsistaan lainkaan, kun taas meidän äiti otti hänetkin usein mukaan uintireissullemme. Ystäväni siis tavallaan avasi silmäni huomaamaan, kuinka ihana äiti meillä onkaan ollut. Omat lapset saatuani olen alkanut miettiä, osaanko olla yhtä äiti heille. Pahoin pelkään, etten pysty samaan. Oma äitini on kyllä hyvä esikuva minulle.

 

Kyllä minä olen miettinyt paljonkin sitä, millainen äiti minusta tulisi ja millainen äiti puolestaan oma äitini oli. Minun vanhin lapseni on jo murrosikäinen ja huomaan ihan selvästi, miten vaikeaksi KASVATTAMINEN muuttuu, kun lapsille tulee ikää enemmän lisää. Ihan pienen vauvan kanssa ei ole juurikaan kasvattamista, vaan enemmän juuri sitä perustarpeiden tyydyttämistä hoivaamalla: ravintoa, puhtaat vaatteet, puhdas vaippa, riittävästi unta, riittävästi syliä.

Mieleeni on jäänyt joitakin kipeitä asioita, joita äitini on sanonut minun oltua murrosikäinen. Nyt tajuan, että todennäköisesti äiti on vain heittänyt ne sanat suustaan tarkoittamatta niillä mitään erityisempää, mutta minulle ne ovat jääneet mieleen. Sen vuoksi olen välillä aika huolestunut itsestäni ja sanomisistani, koska pelkään, että sanon omille lapsilleni sellaista, mitä en ole kauheasti kontrolloinut. Tuollaisen murrosikäisen mieli kun on niin herkkä ja altis loukkaantumaan.

Oma elämäni on aika hektistä, kun olen yksinhuoltaja ja on pitkät työmatkat. Ei oikein tahdo riittää ne pelkät lomat 4 + 1 vko voimien keräämiseen. Voimia pitäisi riittää ihan isojenkin lasten elämään osallistumiseen, mutta huomaan, että miten helposti sitä vain antaa murkun mennä omaan huoneeseensa tietokoneen ääreen. Välillä tulee ihan kyyneleet silmiin, kun muistaa, miten paljon kaikkea ihanaa on saanut kokea lasten kautta. Ei tämä vanhemmuus ole kovin helppoa!

 

Juu kiitos kun jaat kokemuksia. Mutta ei tartte tulla VAUVANHOITO sivuille kertomaan että vauvanhoito on iisipiisi-helppohomma verrattuna murrosikäisten kasvattamiseen. Tällä sivulla kun keskustellaan siis vauvanhoidosta, kuten jo nimestä voisi päätellä. Murrosikäisten kasvattamisesta siirrymme sitten reilun 12:sta vuoden päästä vaikkapa Vanhempana-sivuille.

 

Mutta kun sattuu omistamaan SEKÄ vauvan ETTÄ murrosikäisen, niin kyllähän ne molemmat asiat kiinnostavat. Äläpä ota herneitä nenuun. En todellakaan väitä, etteikö vauvanHOITO ole rankkaa yövalvomisine kaikkineen, mutta KASVATUKSEN kannalta on haastavampaa mitä isompi lapsi on kyseessä. Vauvahan ei muista sitä, mitä hänelle on äiti tai isä puhunut, mutta mitä isompi lapsi, sitä varmemmin hän muistaa niitä asioita isompana.

Alkuperäisen kysymyshän oli siitä, että miten äidiksi tulo on nostanut esiin suhdetta omiin vanhempiin. Minusta se suhde omiin vanhempiin on läsnä koko ajan lapsen iästä riippumatta. Vauva-aika, taaperovaihe, kouluun lähtö, murrosikä jne ovat erilaisia vaihteita, joissa on omat erityispiirteensä. Kun esimerkiksi oma esikoinen menee kouluun, niin totta kai sitä peilaa omaan kouluun menemiseensä jne.

 

Kun lapseni syntyi, mieleeni tuli yksinäisyys jota pienenä itse koin. Molemmat vanhempani olivat yrittäjiä ja siksi aina töissä. Päätin että minulle perhe on aina ykkönen ja menee AINA työn edelle.

 

Kylla itsessaan voi mutaman piirteen muuttaa vanhempana, kun oikein haluaa, mutta uskon etta paljolti ihmiset kopioivat tahtomattaankin vanhemmuutta omilta vanhemmiltaan. Eivat nain tehdessaaan ole taysin vaarassa, koska nama vanhemmat ovat onnistuneet kelvon yksilon hoivaamaan maailmaan. Minullekin vanhemmuus on herattanyt lapsuuden uudella tavalla mieleen ja haluaisin olla hyva vanhempi kuin omanikin.

 

tuolle nimimerkille vauvan hoito ja mrkun kasvattaminen: vähän tylyä käytöstä sinulta. Minusta ammulilla oli mielenkiintoinen pointti. Itsekin aloin juuri miettiä, että onko "kriisi" juurikin omasta lapsuudesta iskenyt vasta kahden lapsen kanssa siksi, että esikoinen on alkanut vaatia jo kasvattamista uhmansa kanssa.

 

Vahemmaksi tulo on varmasti kriisin paikka jokaiselle, joten silloin tulee mietittyä alitajuisestikin naisen paikkaa, äidin mallia ja niin edelleen.

Se on ihan hieno asia, sillä omalle lapselleen voi antaa "parempaa" kuin itse sai. Toisaalta omia vanhempiaan voi ymmärtää ymmärtää paremmin itse äitinä. Kyökkipsykologiaa näin sunnuntaiaamun iloksi =)

Hienosti vastattu! (varmaan muutkin vastasivat mutta en lukenut vielä muita kun bongasin tämän)
Näin itsekin ajattelen.

Omalla kohdallani, äitiys nosti todellakin muistoja esille. Sekä mukavia että ikäviä. Ja sitä on jatkunut aina lasten kasvutahdissa, eli esim. kun lapseni meni ensimmäisen kerran uimaan muistui kauhu omasta kokemuksestani kun olin hukkua 3 vuotiaana. Mutta tämän olen kääntänyt traumasta huolimatta voimavaraksi ja olen ollut äärimmäisen tarkka omieni kanssa veden lähellä ja käynyt EA kurssini perusteellisesti joten tiedän miten elvyttää hukkuneen.

Ei kannata säikähtää niitä omia tunnetilojaan, ja kun niitä tulee mieleen voi käydä sisäistä vuoropuhelua itsensä kanssa ja löytää näin tasapainon ja rauhan menneisyytensä kanssa. Ja samalla voi antaa lapselleen paremman lapsuuden kuin mitä itse sai, mikä lienee kaikista tärkeintä.

 

Lisään vielä että jos lapsuudessa on niin rankkoja vaiheita että tuntuu ettei itse selviä tunteidensa kanssa niin on tietenkin hyvä kääntyä ammattilaisten puoleen, kuten joku tuossa jo mainitsikin. Se on tervettä rakkautta itseään kohtaan, mikä luonnollisesti siirtyy siunaukseksi omille lapsille.

 

kirjoitin jo tuossa ylempänä alistetusta lapsuudestani väkivaltaisen häiriintyneen isäni "alamaisena". Olisin kysynyt vielä - jos täällä joitain muita onnettomista lapsuuslähtökohdista kotoisin olevia on - että miten oikein pärjäätte niiden kovien paineiden kanssa joita yhteiskunta (tai media, suku, tuttavat jne) asettavat lapsenlasten ja isovanhempien välille. Kaikki perhelehdet aina kuvaavat lapsenlapsen isovanhemmat kilteiksi, pullantuoksuisiksi, aikaa ja rakkautta ja hemmottelua lapsille antaviksi, ja ikäänkuin "defaulttina" oletetaan että isovanhempien kanssa vietetään aikaa kovasti.

Itse olen saanut aika ikäviä syyllistäviä kommentteja siitä että välini omiin vanhempiini ovat jäiset enkä käytä lapsiani siellä kylässä (yllä olevasta viestistäni käynee ilmi se, miksi näin on). Ihmiset jotka eivät tilannettani tunne ovat aika pahasti haukkuneet tai kommentoineet minua, esim. "miten voit evätä lapseltasi rakastavat isovanhemmat" tai "miten voit olla omia vanhempiasi kohtaan niin kylmä ettet käy siellä jouluna/juhannuksena/tms".

En nyt ventovieraille ala avautumaan lapsuudestani, mutta todella pahalta tuntuu että tietämättä millaisen helvetin olen lapsena elänyt, niin minua syyllistetään siitä että en ole "kiitollinen" lapsuudestani ja pidä lämpimiä välejä vanhempiini.

Väkivaltainen narsisti-isäni ei ole muuttunut miksikään, päin vastoin pahentunut vanhetessaan. Viimeksi tavatessamme kävi minuun käsiksi ja kuristi kurkustani ja raivosi hullunkiilto silmissään pienten tyttösteni nähden

Eipä tosiaan koskaan isovammista puhuttaessa oteta huomioon sitä että kaikkien yhteiselo ei ole sitä rakkautta ja lämmintä välittämistä. Yhteiskunnan paineet (ainakin minusta tuntuu niin) ovat aika kovat sen suhteen, että lapsenlapsilta ei saisi kieltää isovanhempiaan.

 

kirjoitin jo tuossa ylempänä alistetusta lapsuudestani väkivaltaisen häiriintyneen isäni "alamaisena". Olisin kysynyt vielä - jos täällä joitain muita onnettomista lapsuuslähtökohdista kotoisin olevia on - että miten oikein pärjäätte niiden kovien paineiden kanssa joita yhteiskunta (tai media, suku, tuttavat jne) asettavat lapsenlasten ja isovanhempien välille. Kaikki perhelehdet aina kuvaavat lapsenlapsen isovanhemmat kilteiksi, pullantuoksuisiksi, aikaa ja rakkautta ja hemmottelua lapsille antaviksi, ja ikäänkuin "defaulttina" oletetaan että isovanhempien kanssa vietetään aikaa kovasti.

Itse olen saanut aika ikäviä syyllistäviä kommentteja siitä että välini omiin vanhempiini ovat jäiset enkä käytä lapsiani siellä kylässä (yllä olevasta viestistäni käynee ilmi se, miksi näin on). Ihmiset jotka eivät tilannettani tunne ovat aika pahasti haukkuneet tai kommentoineet minua, esim. "miten voit evätä lapseltasi rakastavat isovanhemmat" tai "miten voit olla omia vanhempiasi kohtaan niin kylmä ettet käy siellä jouluna/juhannuksena/tms".



Varmasti itse kokemustesi nojalla osaat vetää rajaa sinne minne se kuuluukin vetää. Muista ei tarvitse välittää tuon taivaallista. Pääasia että lapsesi eivät joudu koskaan kokemaan samaa kuin mitä itse sait kokea. Usein se vaan on niin että narsistisesti häiriintyneen ihmisen läheltä on lähdettävä mahdollisimman kauas että selviää itse täysjärkisenä. Pidä huolta itsestäsi ja lapsistasi! Ja voimia kestää kaikenmaailman kyselijät ja ihmettelijät!

En nyt ventovieraille ala avautumaan lapsuudestani, mutta todella pahalta tuntuu että tietämättä millaisen helvetin olen lapsena elänyt, niin minua syyllistetään siitä että en ole "kiitollinen" lapsuudestani ja pidä lämpimiä välejä vanhempiini.

Väkivaltainen narsisti-isäni ei ole muuttunut miksikään, päin vastoin pahentunut vanhetessaan. Viimeksi tavatessamme kävi minuun käsiksi ja kuristi kurkustani ja raivosi hullunkiilto silmissään pienten tyttösteni nähden

Eipä tosiaan koskaan isovammista puhuttaessa oteta huomioon sitä että kaikkien yhteiselo ei ole sitä rakkautta ja lämmintä välittämistä. Yhteiskunnan paineet (ainakin minusta tuntuu niin) ovat aika kovat sen suhteen, että lapsenlapsilta ei saisi kieltää isovanhempiaan.

 

Sorry! Edellisen lainaus meni pieleen.

 

Vahemmaksi tulo on varmasti kriisin paikka jokaiselle, joten silloin tulee mietittyä alitajuisestikin naisen paikkaa, äidin mallia ja niin edelleen.

Se on ihan hieno asia, sillä omalle lapselleen voi antaa "parempaa" kuin itse sai. Toisaalta omia vanhempiaan voi ymmärtää ymmärtää paremmin itse äitinä. Kyökkipsykologiaa näin sunnuntaiaamun iloksi =)

Varmaankin on ihan luonteesta kiinni, kuinka paljon tällaisia asiota pohtii vai pohtiiko ollenkaan. Itselläni ei ole lapsia, mutta silti käyn mielessäni läpi omaa lapsuutta, suhdetta vanhempiini, vanhempieni kasvatusmenetelmiä, omaa mahdollista vanhemmuttaani ja suhdetta mahdollisiin lapsiini ja jopa lapsenlapsiini... Enkä edes haaveile vanhemmuudesta, vaan päinvastoin toivon jääväni lapsettomaksi - ehkä juuri näiden pohdintojen takia!

 

Kuinka ihmeessä olet sitten eksynyt tälle palstalle?!

 

Kuinka ihmeessä olet sitten eksynyt tälle palstalle?!

Jos tämä kysymys on tarkoitettu minulle, niin tässä vastaus. Olen kiinnostunut monenlaisista asioista ja ilmiöistä, joten Elleissäkin seuraan enemmän tai vähemmän säännöllisesti eri palstoja. Lähes joka palstalta löytyy mielenkiintoisia keskusteluja, joita aina välillä intoudun myös kommentoimaan. Vauvahaaveet-palstalle olen ajautunut osittain myös sen takia, että kuulun ikäryhmään, jolle asia on erittäin ajankohtainen. Mielestäni on rikkaus, että palstoille on vapaa pääsy kaikilla, ei vain niillä joita asia suoraan koskettaa.

 

Kuinka ihmeessä olet sitten eksynyt tälle palstalle?!

Jos tämä kysymys on tarkoitettu minulle, niin tässä vastaus. Olen kiinnostunut monenlaisista asioista ja ilmiöistä, joten Elleissäkin seuraan enemmän tai vähemmän säännöllisesti eri palstoja. Lähes joka palstalta löytyy mielenkiintoisia keskusteluja, joita aina välillä intoudun myös kommentoimaan. Vauvahaaveet-palstalle olen ajautunut osittain myös sen takia, että kuulun ikäryhmään, jolle asia on erittäin ajankohtainen. Mielestäni on rikkaus, että palstoille on vapaa pääsy kaikilla, ei vain niillä joita asia suoraan koskettaa.

Ja anteeksi että kirjoitin palstan nimen väärin, täällähän keskustellaankin vauvan hoidosta eikä naapuripalstan tapaan vauvahaaveista.

 

Ei kai se nyt niin vaarallista jos joku eksyy vauva-aiheeseen vaikkei vauvasta haaveilekaan. Kun ei ketään mene loukkaamaan tarkoitukselle niin on vaan mukavaa jos on erilaisia ajatuksia aiheen ympärillä.

Ja tavallaanhan tuo liittyi aiheeseen kun kirjoittaja kertoi omasta niin rankasta lapsuudestaan ettei aio sen vuoksi edes harkita lasten tekoa. Surullista että jollain on ollut niin rankkaa pienenä!

Monesti tuomitaan herkästi ne jotka eivät tietyssä iässä teekään niitä lapsia, ja heitä kohdellaan ihan kuin heillä ei saisi aiheesta olla lainkaan mielipiteitä. Näin ainakin omassa tuttavapiirissäni tuntuu olevan, mikä sinänsä on ikävää.

 

Ei kai se nyt niin vaarallista jos joku eksyy vauva-aiheeseen vaikkei vauvasta haaveilekaan. Kun ei ketään mene loukkaamaan tarkoitukselle niin on vaan mukavaa jos on erilaisia ajatuksia aiheen ympärillä.

Ja tavallaanhan tuo liittyi aiheeseen kun kirjoittaja kertoi omasta niin rankasta lapsuudestaan ettei aio sen vuoksi edes harkita lasten tekoa. Surullista että jollain on ollut niin rankkaa pienenä!

Monesti tuomitaan herkästi ne jotka eivät tietyssä iässä teekään niitä lapsia, ja heitä kohdellaan ihan kuin heillä ei saisi aiheesta olla lainkaan mielipiteitä. Näin ainakin omassa tuttavapiirissäni tuntuu olevan, mikä sinänsä on ikävää.

Voi ei, esitin asiani ilmeisen epäselvästi... Itselläni on siis ollut erittäin onnellinen lapsuus, kiitos rakastavien vanhempieni. Perheessäni on kuitenkin myöhemmässä vaiheessa ollut sisaruksiini liittyviä vaikeuksia, joiden takia olemme joutuneet elämään huolessa ja raskaassa murheessakin. Vanhemmuus on elinikäinen tehtävä, ja siinä on myös varjopuolensa. En usko, että minulla riittäisi energiaa lapsiperheen raskaaseen arkeen saati sitten teini-ikäisten erityistarpeista huolehtimiseen. Koskaan ei voi tietää myöskään sitä, syntyykö lapsi terveenä. Tätä ei ole mukava sanoa, mutta ajatus siitä että joutuisin loppuikäni hoitamaan vakavasti sairasta tai kehitysvammaista lasta, on minulle kuin pahin painajainen. Yksinkertaisesti vanhemmuus saattaisi olla minulle henkisesti liian raskasta, vaikka mitään varsinaisia ongelmia ei ilmaantuisikaan. Hedelmöittämätön ihmisenalku tuskin menettää mitään, vaikka ei synnykään minulle!