Siinä 6- 7 vuotiaana lapsille tulee se uusi uhmaikä. Omillani ainakin on tullut. Esikoisen eskarivuonna meitä oli täällä usein kaksi 6-vuotiaan tasolla olevaa... tai jos silloinen 6v. oikeastaan käyttäytyi kuin noin 3v- uhmailija, voi kysyä minkäikäisen tasolla itse olin:ashamed:. Tytär oli kaikkea ehdottomaani vastaan, periaatteessa erimieltä, kyseenalaisti kaiken ja sai näsäviisaudellaan minut usein raivosta suunniltaan.
Toinen tytär oli vielä eskarivuonnaan melko tyven, mutta kun eka luokka alkoi, alkoi kiukku ja kiljunta.
Ovien paiskomista, ja suuria tunteenpurkauksia. Ajattelen sen johtuvan lasten omasta sisäisestä murrostilasta. Tuossa vaiheessa lapsi ei ehkä oikein tiedä itsekään onko iso, vai onko pieni. Sitä haluaa olla iso, yhtä reipas ja taitava kuin kaveritkin. Haluaa olla iso ja jo vähän irrottautua vanhemmista. Ja silti samaan aikaan haluaisi ehkä ollakin se pieni. Äidin pieni, joka saa elää vielä siellä turvallisen pehmeässä maailmassa. Myös koulu vaatii lapsilta paljon, siellä pitäisi jaksaa olla se iso. Ja omat sisäiset vaatimukset itseään kohtaan voivat olla suuret, samoin lapsi voi kokea ulkoiset vaatimuksetkin suurina. Koulu on se paikka, jossa tsempataan ja yritetään olla iso. Ehkä peitellään pettymyksiä ja nieleskellään joskus kyyneliäkin ja kotona se sitten purkautuu kellä milläkin tavoin.
Tämä ei toki päde kaikkiin lapsiin. Mutta minulla on nyt kolmas lapsista eskarissa ja kyllä räiskyy. Tämä lapsi on kylllä näistä se pippurisin. Välillä oli tyvenempi kausikin, mutta nyt taas räiskyy ja rähisee. On itkuherkkä ja aina erimieltä. Ihan periaatteesta.
Sellainen samaanaikan iso ja pieni. Ihana ja kamala.
