Onko avioliittoni menetetty?! Ottakaa kantaa.

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Tuskastuttaa
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
T

Tuskastuttaa

Vieras
Hei,

Ajattelin kysyä mielipidettä ja teidän kokemuksia parisuhteesta.

Mieheni ei ole tyytyväinen avioliittoomme, koska ei saa tarpeeksi omaa aikaa eikä elää omaa elämäänsä. Hän kuulema tosissaan miettii ottavansa eron minusta ja lapsesta, muttei silti tiedä, olisiko elämä sitten erilaisempaa kuin tälläkään hetkellä. Yhdessä olemme olleet jo vuosia.

Seksiä meillä on, mielestäni usein. Emme riitele juuri koskaan, oikeastaan todella harvoin. Pientä sanaharkkaa voi toki joskus olla. Arvot ja ajattelumaailma on samanlainen.
Miehelläni on useita harrastuksia työn lisäksi.

Mä en taida ymmärtää, mikä hänellä on? masentunut? Kyllästynyt?väsynyt?

En osaa enempää kirjoittaa, mutta olen aika hukassa. Keskustelut eivät meinaa johtaa mihinkään :/

kertokaas nyt, mitä tässä tekisi.
 
ja siitä seuraava on sitten neljänkympin kriisi, joka on vielä paljon pahempi. Silloin mietitään tosissaan että mitä oikein haluaa elämältään. Tätä on ilmassa lähipiirissä ja paljon. Ei kivaa.
 
Jos on tosiaan jokin ikäkriisi, miten siitä selvitään? Mitä sen eteen voi tehdä, ettei tapahdu mitään peruuttamatonta? Pitääkö mennä johonkin kallonkutistajalle vai?
 
Mitä jos oikeasti jakaisitte vapaaillat kalenterin kanssa? Meillä oli jossain vaiheessa se systeemi että toisella oli parittomat ja toisella parilliset päivät. Lasten kanssa elämä on sitovaa, mutta jos haluaa järjestää niin vapaatakin löytyy.

Tuttavaperhe harjoitteli erillisyyttä niin että heillä oli jopa toinen asunto, jossa asuivat vuoroviikoin. Eivät eronneet.
 
Jos on tosiaan jokin ikäkriisi, miten siitä selvitään? Mitä sen eteen voi tehdä, ettei tapahdu mitään peruuttamatonta? Pitääkö mennä johonkin kallonkutistajalle vai?

Ajan kanssa siitä selviää. Mutta kriisissä olevan pitäisi ymmärtää se, ettei hän ajattele nyt kuten normaalisti ajattelisi. Järki pitäisi pysyä päässä, eikä alkaa haihattelemaan kuuta taivaalta. Puhun omasta kokemuksestani, ja tuo miehestäsi kirjoittama teksti kuulosti ihan siltä, mitä itse ajattelin keskellä kriisiäni.
 
Joku avioparileiri missä lastenhoito on järjestetty voisi olla myös teille hyvä. Miettisitte molemmat mitä haluatte yksilöinä ja yhdessä. Siellä ei syyllistetä ketään.
 
Yksi mahdollisuus voisi olla että teette sopimuksen että vuoteen ei tapahdu mitään, eli sen aikaa olette vielä ainakin yhdessä. Kriiseillä on taipumus mennä ohi, ja jos heti vaikean paikan tullen eroaa niin jää selvittämättä se pääsisittekö kriisistä yhdessä yli.
 
Tuo, että haluaa erota myös lapsesta, viittaa kyllä siihen, että ei haluakaan olla sitoutunut vaan villi ja vapaa. Voihan se olla (ja varmaan onkin) joku vaihe elämässä. Ellei ole sitten kolmatta osapuolta kuvioissa mukana.

Terapiaa suosittelen.
 
Tuo, että haluaa erota myös lapsesta, viittaa kyllä siihen, että ei haluakaan olla sitoutunut vaan villi ja vapaa. Voihan se olla (ja varmaan onkin) joku vaihe elämässä. Ellei ole sitten kolmatta osapuolta kuvioissa mukana.

Terapiaa suosittelen.

Minusta tuntuu ajoittain siltä että haluaisin jättää sekä lapset että miehen ja vain kadota. Oikeasti en niin haluaisi tehdä, mutta se on merkki siitä että arkielämä on joteinkin liian kuormittavaa ja tarvitsisin omaa aikaa. (Meillä on kaksi alle kolmevuotiasta.) Tietämättä tilanteesta enempää kyselisin onko teidän mahdollista saada lastenhoitoapua? Niin että et olisi niin paljon lasten kanssa yksin, jos se on se mikä katkeroittaa?

Me ihmiset olemme erilaisia ja toiset tarvitsevat enemmän omaa tilaa ja vapautta voidakseen ja jaksaakseen taas olla perheen parissa. Vähän niinkuin nuuskamuikkunen. Siitä joka pyörittää perheen arkea tällainen eristäytyminen voi tuntua itsekkäältä, mutta koettakaa hakea sellaista kompromissia mikä sopisi molemmille. Ja tosiaan sitä ulkopuolista lastenhoitoapua, jos sellaista on saatavilla.
 
Niin anteeksi, olin huolimaton aloitustekstissäni. Mieheni ei missään tapauksessa, koskaan, suostuisi elämään ilman lastaan! Siis haluaisi olla mukana lapsen elämässä hyvin vahvasti, vaikka ero tulisi. Lapsi on hänelle hyvin rakas.
 
[QUOTE="vieras";22114782]Mun mielestä on huono merkki jos ei koskaan riitele, se kun puhdistaa ilmaa kunnolla, jonka jälkeen (ainakin meillä) suhde voi taas paljon paremmin, kun mieltä vaivaavat asiat on huudettu ilmoille ;)[/QUOTE]

Riidelläkin voi tietenkin monella tavalla ja huutaminen voi olla solvauksia jotka sudetta ei vie ainakaan eteenäin, mutta kai tärkeitä on että asioista keskustellaan ja niitä uskalletaan ottaa esille silloinkin kun ei olla samaa mieltä. Keskustelemalla varmasti selviäisi myös mistä kiikastaa miehen omasta kriisistä vai jostain muusta. Sitten onkin enää se ongelma miten avata keskustelu jos toinen tai kumpikaan ei ole siihen halukas.
 
Tähän toiseenn naiseen en usko, toki jos hänestä tuntuu ettei meidän parisuhde ole sitä mitä toivoo.. mikäpä ettei sitä jossakin vaiheessa ala muutkin naiset kiinnostaa. Tällä hetkellä en ainakaan usko ketään olevan.

Siis ehkä kai ennemminkin elämään kokonaisuutena ei ole tyytyväinen, niin luulen ja olen käsittänyt.. Toki parisuhde on iso osa sitä.
 
Rakastaako hän sinua? yrittäkää keskustella, älä pakota/painosta... enemmän kuuntele. Vaikka olisit nyt loukkaantunut ja surullinen miehen reaktioista, niin yritä jaksaa. Kun on lapsikin, niin ei saisi antaa helposti periksi ja jos tunteitakin vielä on... Parisuhdetta pitää hoitaa... Vuokratkaa kotiin elokuva Shrek ja ikuinen onni. Se kertoo ihan oikeesti tuollaisesta tilanteesta..
 
ja siitä seuraava on sitten neljänkympin kriisi, joka on vielä paljon pahempi. Silloin mietitään tosissaan että mitä oikein haluaa elämältään. Tätä on ilmassa lähipiirissä ja paljon. Ei kivaa.

ei oo mitään ikäkriisejä. Minä olen ollut mieheni kanssa yhdessä 14 vuotta ja ohi meni miehellä jo 30 ja 40 ja mitään kriisejä ei ole ollut. Ainoat kriisin meidän perheessä neljän lähiomaisen kuolemat lähekkäin :(
 

Yhteistyössä