Mun nykyinen on siis mua 8v nuorempi. Hänellä ei ole omia lapsia, eikä edes sisaruksia...
Pitkään luulin että asiat on hyvin. Viimeaikoina olen kuitenkin tullut siihen tulokseen ettei tää suhde olekaan sitä miltä näyttää, eikä tästä taida koskaan hyvää tullakaan... Tai sitten olen vain liian vaativa.
Niin, musta tuntuu että mies ei välitä tippaakaan mun lapsista, paitsi ehkä nuorimmaisesta. Sietää niitä vain, koska tahtoo olla minun kanssa.
Mä toivoisin että mies olis pikkuhiljaa sopeutunut lapsiperheen elämään, ja kiintyisi noihin lapsiin edes hiukan. Mutta ei, puoltoista vuotta yhteistä taivalta, ja tuntuu että mies on muuttunut välinpitämättömämmäksi.
Lasten kanssa yhdessä ei haluaisi tehdä mitään. Ei edes sellaista, mistä muuten tykkää, esim pelata pleikalla. Poika tahtoisi ja on pyytänyt miestä pelaamaan, mutta ei. Mun kanssa kyllä mies pelaisi...
Alkaa vaan tuntua siltä että tämä suhde on tullut tiensä päähän. Mies ei selvästikään ole valmis perhe-elämään, enkä minä jaksa elää suhteessa jossa en saa apua ja tukea toiselta osapuolelta. Helpompaa on olla täysin yksin, silloin ei edes oleta jonkun auttavan.
Vaan tässäkin on kolikon kääntöpuoli. Miten lapset selviävät taas yhden tärkeän ihmisen menetyksestä? Voinko minä enää koskaan löytää ketään miestä? Miten sitä taas selviäisi kaikesta?
Kaikenlainen asiallinen kommentointi olis mukavaa, ja jos jollain olis jotain hyviä ideoita mitä mun pitäis tehdä/ajatella/kokeilla niin kiitos jo etukäteen.
Pitkään luulin että asiat on hyvin. Viimeaikoina olen kuitenkin tullut siihen tulokseen ettei tää suhde olekaan sitä miltä näyttää, eikä tästä taida koskaan hyvää tullakaan... Tai sitten olen vain liian vaativa.
Niin, musta tuntuu että mies ei välitä tippaakaan mun lapsista, paitsi ehkä nuorimmaisesta. Sietää niitä vain, koska tahtoo olla minun kanssa.
Mä toivoisin että mies olis pikkuhiljaa sopeutunut lapsiperheen elämään, ja kiintyisi noihin lapsiin edes hiukan. Mutta ei, puoltoista vuotta yhteistä taivalta, ja tuntuu että mies on muuttunut välinpitämättömämmäksi.
Lasten kanssa yhdessä ei haluaisi tehdä mitään. Ei edes sellaista, mistä muuten tykkää, esim pelata pleikalla. Poika tahtoisi ja on pyytänyt miestä pelaamaan, mutta ei. Mun kanssa kyllä mies pelaisi...
Alkaa vaan tuntua siltä että tämä suhde on tullut tiensä päähän. Mies ei selvästikään ole valmis perhe-elämään, enkä minä jaksa elää suhteessa jossa en saa apua ja tukea toiselta osapuolelta. Helpompaa on olla täysin yksin, silloin ei edes oleta jonkun auttavan.
Vaan tässäkin on kolikon kääntöpuoli. Miten lapset selviävät taas yhden tärkeän ihmisen menetyksestä? Voinko minä enää koskaan löytää ketään miestä? Miten sitä taas selviäisi kaikesta?
Kaikenlainen asiallinen kommentointi olis mukavaa, ja jos jollain olis jotain hyviä ideoita mitä mun pitäis tehdä/ajatella/kokeilla niin kiitos jo etukäteen.
