Onko jo liian myöhäistä löytää hyviä ystäviä?

["yksinäinen"]

Olen 28-vuotias ja minulla on vain yksi hyvä ystävä joka asuu eri paikkakunnalla joten emme ole enää kovin tiiviisti yhteyksissä. Olen sosiaalinen ja positiivinen mutta silti uudet tuttavuuden eivät jostakin syystä ikinä etene ystävyydeksi. Opiskeluaikana en käynyt opiskelubileissä eikä niiltä ajoilta jäänyt yhtään läheistä ystävää... Olin juuri tavannut mieheni opiskelujen alussa joten silloin uusiin ihmisiin tutustuminen ei tuntunut tärkeältä. Sitä kadun nyt suuresti!

Tuntuu että suurimmalla osalla ne parhaat ystävät ovat joko lapsuudenystäviä tai ystäviä opiskeluajoilta. Silloinhan sitä tutustumisaikaa olisi ollut paljon enemmän kuin nyt työssäkäyvänä perheenäitinä... Jotenkin tosi noloa kun itsellä ei ole sellaista "tyttöporukkaa" niin kuin suurimmalla osalla varmasti on.

Onko muilla kokemuksia hyvän ystävän löytämisestä aikuisiällä? Vai olenko jo ihan toivoton tapaus

 

[+0+]

Mä onnistun haalimaan noita aina työpaikoilta lisää. Löytyy kyllä myös nuoruuden kavereita. Tyttöporukoista en pidä eli mulla on paljon ystäviä, mutta he eivät tunne toisiaan tosin yksi työporukka on jota voisi sanoa tyttöporukaksi joiden kanssa nähdään pari kertaa vuodessa.

 

[nuorallatanssija]

Ihan kuin minun näppäimistöltä, melkein ikää myöten (vuosi eroa). En ole tykännyt enää käydä pippaloissa sen jälkeen, kun täytin 20. Meillä melkein kaikki kylässä käyvät ovat miehen kavereita. Mulla on yksi hyvä ja tärkeä ystävä, asuu eri paikkakunnalla ja juttelemme niitä näitä ehkä viikottain, ehkä kerran kuussa.

Välillä tuntuu kyllä yksinäiseltä, kun miehellä on harrastuksia kavereiden kanssa ja on aina jonnekkin menossa. Sitten se saattaa sanoa "mee säkin joku ilta". Niin, minne? Niin, kenen kanssa?

 

[Veskari]

Niin, sama juttu mullakin. Tai itse asiassa asiat vielä huonommin, koska mulla ei ole yhtään kaveria. Työkavereita on töissä, mutta ei vapaalla. En tiedä miks, mutta jostain syystä ne ei vaan etene ystävyyssuhteiks. Johtuu kyllä varmasti osittain musta itestäkin, huonoista kokemuksista vuosien takaa. Välillä tuntuu etten kaipaa kavereita, että pärjään hyvin yksinkin omasta vapaudesta nauttien... ja toisinaan tuntuu todella kurjalta, ettei oikeesti ole kaverin kaveria, kenen kanssa vois käydä vaikka ostoksilla, kahvilla tms. Tietysti itsetunto on saanu aikamoisen kolauksen, kun ei ole kavereita ja tietysti miettii että mikä mussa niin pahasti vialla, kun kukaan ei halua viettää aikaa mun kanssa. Olenko mä muka oikeasti niin kamala ihminen. Mielestäni en.. Mut tietysti kun tällasia ajatuksia pyörittelee mielessään, niin kuinka sitä sitten pystyiskään olemaan niin hirveen ulospäinsuuntautunut ja luottavainen. Aikamoinen noidankehä.

 

[Ultramariini]

Olen löytänyt ystäviä ihan aikuisiälläkin, jopa tältä palstalta.=)

 

["aapee"]

Nosto

 

[hallittu kaaos]

Aloita joku uusi harrastus? Mites naapurit? Työkaverit? Lasten kavereiden vanhemmat? Pyydät jonkun vapaa-ajalla kahville tai jotain. Aloitteiden teko on monella se vaikeus. Ja yhteyden pito muutenkin, mulla on monen kanssa niin että itse ehdottelen tapaamisia kun muut ei saa aikaiseksi usein viestiä laittaa tai soitella - eikä se aina tarkoita sitä etteikö kiinnostaisi olla yhteyksissä

Mulla suurin osa ystävistä on miehen sisaruksia joten mikäpä minä olen sanomaan vaan olen minä viimeaikoina löytänyt muistakin kavereita mm. Lasten kautta (kerhosta/naapurista) ja kaverien kavereista jotkut lämpenee nopeammin "tuttavuudesta ystäväksi" ja toiset hitaammin, mutta ilman jomman kumman aloitetta mitään ei kyllä tapahdu