Onko kenelläkään koskaan ollut tällaisia ajatuksia (isovanhemman ja lapsen suhde)?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "äitykkä"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Ä

"äitykkä"

Vieras
Minä olin mummon tyttö, äitillä monta lasta. Etäiset välit äitiin. Äitini sylissäkään en muista olleeni. Hän kävi töissä, opiskeli, hoiti pienemmät, teki kaikki ruoat itse alusta saakka, kotona oli joka viikko suursiivo. Marjasti, pesi matot itse,...

Jälkikäteen kun mietin, niin ei mummo minua koskaan kuunnellut. ei koskaan kysynyt mitään. Ei välittänyt mitä ajattelin, tunsin, hän piti minua oman itsensä tyhjennysämpärinä. Puhui, puhui puhui puhui, itsestään, lapsuudestaan.

Onko itsekästä miettiä omaa lapsuutta jälkikäteen näin? Kun puhutaan lapsen ja isovanhemman välisestä suhteesta, ja miten ne ovat ihania, ja kaikille etu, mutta entä jso on niin, että se isovanhempi ei ole saanut olla koskaan tarpeeksi lapsi itse? Se ei oikein pysty antaa mitään, vaan se käyttää sitä lasta terapeuttina?

Olenko outo?
 
Jep. Mummoni oli ihana ihminen. Rakas, puhelias, iloinen, tyytyväinen, lahjakas käsitöissä, aivan upea leipoja, ruoanlaittaja, kuulemma ruokki koko kylän lapset kun hänen omat lapset olivat lapsia, aina oli vierailllle ruokaa.

Mutta koska minä olin vain tyttö, ja mummo oli kasvanut /kasvatettu ajatukseen "vain tyttö", se suhde ei antanut minulle loppupeleissä kovin paljon ajatellen minun kehitystä ja itsetuntoa.

Onko lapsen ja isovanhemman suhdetta aina tuettava.
 
Enemmän sain kunnioitusta ja ihailua lapsettomilta enoiltani. Hiljaista sanatonta läsnäoloa. Eivät he minua koskaan kehuneet, mutta olivat paikalla, ja olisin voinut puhua, jos olisi ollut asiaa.

Huomaan lasteni toisessa isovanhemmassa tarpeen vain itse saada rakkautta, hyväksyntää, jotain. Arvottaa lapset järjestykseen vanhempien sosiaalisen aseman (kenellä on paras kotitausta, kenen lapsen suosiosta pitää kilpailla, sen jolla ei ole serkkuja ollenkaan, joten toisten isovanhempien ainoat lapsenlapset ja näiden isovanhempien kanssa kilpaillaan ja ksoka nämä tuovat hyvät lahjat, osallistuvat, myös näille lapsenlapsille annetaan enemmän, ehkä osin alitajuisesti, ei välttämättä ilkeyttään, ehkä sen vuoksi, että ei jaksa antaa saman verran, kun ei ole pakko.
 
Kai se on sitä kun isovanhemmuutta "ihannoidaan" (mm puheet kuinka "isovanhempana saa lapsesta ns parhaat palat","isovanhemmilla on aikaa lapsenlapsille eri tavoin kun vanhemmilla" jne) ja oletetaan että lastenlasten kuuluu olla isovanhemmilleen rakkaita silmäteriä joiden eteen tuodaan vaikka kuu taivaalta jne..

Totuushan on toinen,niinkuin tästäkin ketjusta saa lukea. Mutta onko se mummin/vaarin vika jos lapsi on ainoa jolle voi puhua? Ei tietenkään ole lapselle oikein että joutuu olemaan isovanhemmalle kuuntelija ja olkapää,mutta onko se automaattisesti isovanhemman syy? Jos hänellä ei ole ystäviä,omat lapset ei ehdi puhumaan kun sen hetken kun tuo lapsen hoitoon/hakee pois,jne.

Itse olen aika huono puhumaan tästä,omat isovanhempani jäivät melko etäisiksi ja menetin heistä viimeisen 9-vuotiaana. Etenkin toinen mummi on kuitenkin muistoissani ihana,lämmin ja rakastava,hauska.
 
Ei minusta isovanhemmuutta pitäisi myöskään poistaa lapsen elämästä, vaikka se ei mikään hirmuisen ylivertainen suhde olisikaan. Ihannetapauksessa lapsi saa kotoaan riittävästi huomiota, rakkautta ja lämpöä ja sitten kaikki muu huolenpito, virikkeet, toisenlaiseen ajatusmaailmaan ja elämäntarinoihin tutustuminen on plussaa siihen päälle. Minulla ei ollut läheisiä suhteita kumpiinkaan isovanhempiin, kun asuivat kaukana, enkä ole osannut sellaista kaivataan. Surettaa se, siskoni panettelee äitiämme siitä, että hän ei osaa olla oikealla tavalla läsnä lapsenlapsilleen (ei hän ollut hirveän läsnäoleva meillekään, pidättyväinen ihminen). Ei minusta isovanempi voi antaa eikä revetä enempään kuin mitä itsestään on, minulle riittää että isoäiti on kiinnostunut lapsenlastensa tekemisistä, leipoo näiden kanssa, tekee käsitöitä ja laittaa hyvää ruokaa (äiti on aina osoittanut rakkauttaan ruualla). Vanhoja ihmisiä voisi minusta armahtaa, he ovat parhaansa tehneet. Sitten jos suhde on haitallinen lapselle, sitä tulisi rajoittaa, muuten suhde saisi minusta kehittyä sellaiseksi kuin luontevasti on ja kuinka paljon kukin osapuoli haluaa panostaa.
 
Ei minusta isovanhemmuutta pitäisi myöskään poistaa lapsen elämästä, vaikka se ei mikään hirmuisen ylivertainen suhde olisikaan. Ihannetapauksessa lapsi saa kotoaan riittävästi huomiota, rakkautta ja lämpöä ja sitten kaikki muu huolenpito, virikkeet, toisenlaiseen ajatusmaailmaan ja elämäntarinoihin tutustuminen on plussaa siihen päälle. Minulla ei ollut läheisiä suhteita kumpiinkaan isovanhempiin, kun asuivat kaukana, enkä ole osannut sellaista kaivataan. Surettaa se, siskoni panettelee äitiämme siitä, että hän ei osaa olla oikealla tavalla läsnä lapsenlapsilleen (ei hän ollut hirveän läsnäoleva meillekään, pidättyväinen ihminen). Ei minusta isovanempi voi antaa eikä revetä enempään kuin mitä itsestään on, minulle riittää että isoäiti on kiinnostunut lapsenlastensa tekemisistä, leipoo näiden kanssa, tekee käsitöitä ja laittaa hyvää ruokaa (äiti on aina osoittanut rakkauttaan ruualla). Vanhoja ihmisiä voisi minusta armahtaa, he ovat parhaansa tehneet. Sitten jos suhde on haitallinen lapselle, sitä tulisi rajoittaa, muuten suhde saisi minusta kehittyä sellaiseksi kuin luontevasti on ja kuinka paljon kukin osapuoli haluaa panostaa.


Aivan totta. Kukin antaa sen verran kuiin pystyy, mutta mitä jos isovanhempi ei pysty esim. kohdella tasapuolisesti lapsenlapsiaan, tai ei halua?
 
Jos isovanhempi kohtelee lastenlapsia tai lapsiaan eriarvoisesti minusta on aivan luonnollista että suhde jää etäiseksi niihin joita ei huomioida. Se kenen syytä se on, ei aina ole yksinkertaista päätellä.
Lapsen ei pitäisi joutua kuuntelemaan aikuisen huolia, mutta joskus lapsi joutuu olemaan kuuntelija, aikuisillakin on omat heikkoutensa. Usein se joka asioita kertoo lapselle on yhtä sokea tilanteelle kuin lapsi. Vanhemmilla (molemmilla), joskus isovanhemmilla, onkin tärkeä tehtävä siinä että he rakentavat lapsen kanssa suhteen jossa lapsi voi kertoa niitä kisallisia tilanteita tai huoliaan eteenpäin. Mitä enemmän lapsella on luottoaikuisia sitä parempi.
 
Miten määritellään mikä on haitallista lapsille? Meillä toinen sisarus pitää isovanhempia oikeinkin mallikelpoisina, minä en jätä kuin kiskareissun ajaksi lasta sinne. Olen valmis elämään sen riskin kanssa, että tein väärän päätöksen kun en antanut enemmän kahdenkeskeistä aikaa, kuin sen että kadun sitä, että lapsi koki olevansa huono, tuli mollatuksi ja kuunteli isovanhempien välistä vittuilua.
 

Yhteistyössä