Alkuperäinen kirjoittaja woman:
Minun ensimmäinen raskauteni päättyi ensimmäisellä kolmanneksella keskenmenoon, se oli minulle läksy elämässäni, jota en olisi halunnut, mutta siitä oli minulle kyllä pitemmän päälle varmaan hyötyäkin. Ennen kaikkea siinä mielessä, etten kuvittele tai ajattele, että lapseni ovat minun, siis omaisuusmielessä, he ovat omia itsejään, joitten kanssa minulla on nyt onni elää. En joudu heistä luopumaan, kun en heitä omistakaan. Ja se, että jos heille tapahtuisi jotain peruuttamatonta ja pahaa, kyllä minun sittenkin olisi pystyttävä elämään, en tiedä miten siinä onnistuisin, mutta lähtökohtaisesti uskon, että ontuen kuten suurin osa muistakin, joille lapsenmenetys on osunut kohdalle.
En ole ajatellut koskaan sitä keskenmennyttä menetettynä ihmisenä, koska esikoisen syntymään johtanut raskaus alkoi, ennen kuin olisi ollut sen keskenmenneen laskettu aika. Esikoistani ei olisi, sitä ihmistä, jos se ensimmäinen raskauteni olisi jatkunut, sieltä olisi tullut toinen ihminen.
Ja kyllä minä luulen, että ymmärrän, mitä tarkoitat, mutta ajattelen itse eri tavoin.
Siis en sure joka menkkoja, mutta vähän siihen tyyliin...siis periaatteessahan joka menkoista voisi tulla rakas lapsi, mutta ehkä se nyt ei ole ihan mahollista kuitenkaan...mut jos ehkäisee, niin vielä vähemmän niitä sitten saa...no joo, tuo nyt ei ollut mikään uus tieto, heh, vaan siis ajattelen tätä "ohimenoa"... 
odotan vain, että pääsen liikkeelle 
