Onko muilla samantapaista tilannetta, ette ole tekemisissä äitinne/isänne kanssa?

["vieras"]

Mä mietin tätä paljon, ikävoin häntä ja tilanne surettaa mua todella paljon. Mietin, että tuleeko näin olemaan aina. Entä kun hän sitten kuolee, miltä minusta tuntuu. Syytänkö itseäni, kadunko? (toki voin minäkin kuolla ensin)

Toisaalta minulla on erittäin hyvä syy välirikkoomme. Se ei ole vähäpätöinen. Silti hän on minun vanhempi. Minähän sen päätöksen itse tein, etten halua olla tekemisissä.

Toisaalta hän olisi voinut sen estää, mutta valitsi toisin. Ja hän tiesi, mitä tuleman pitää. Voi olla ettei uskonut että oikeasti jäädytän välit, koska alkuun yritti ottaa yhteyttä.

En kuitenkaan ole aivan varma mikä olisi oikein. Tuntuu vaan siltä, ettei hän ole enää se sama turvallinen rakas ihminen. Niin paljon on muuttunut.

 

["hupsis"]

toistaiseksi on selvitty parin vuoden jäähyllä.

 

[Freefall harmaana]

Sama tilanne, samat ajatukset. Sillä erotuksella, että paha mieli on mennyt 98 % pois ja jäljelle jäänyt hyväksyntä että tää nyt vaan on näin.

Aika auttaa, joskus sukulaisuuskaan ei ole tarpeeksi hyvä syy pitää jotain ihmistä osana omaa elämää.

 

["vieras"]

Melkein vuosi mennyt ilman näkemistä ja puhumista. On vaan niin paljon parempi olo näin. Syyllisti minua "kun minä kuolen" -tyylillä niin monia vuosia, että en varmaan jaksaisi kovasti tuntea syyllisyyttä, jos kuolisikin. Käytännön asiastahan siinä näkemättömyydessä on kyse, eikä kostosta ainakaan minun kohdallani. Oma mielenterveys on arvokas asia.

 

["vieras"]

Monta vuotta jo ollut niin. Olen surrut asiaa paljon itsekseni, ettei äiti musta piittaa. Virheistäni huolimatta olen kaivannut äitiä paljon. Mutta silti olen katkera, ettei se yhtään musta välitä, ei edes vaivaudu koskaan soittamaan ja kysymään mitä mulle kuuluu. Syyllisyyttä,olen tuntenut paljon, enkä löydä sanoja kuvaamaan kuinka pahalta tuntuu