Onko muita vanhempia ilman juuri ketään ystäviä!

[Huhuuu]

Onko täällä ketään, joka olisi varttunut yli 3-kymppiseksi lähes ilman tai täysin ilman läheisiä ystäviä, mutta kuitenkin puolison löytäneenä ja lapsia saaneena? Miten olette osanneet olla lapsillenne esimerkkinä ystävien haalimisessa? Minulle se on ainakin hyvin ristiriitaista, koska lapseni kaipaavat kavereita, mutta minä en. En osaa lainkaan tajuta miten voi kaivata kaveria jos viihtyy niin hyvin omien tekemistensä parissa! Minulle sana kaveri tai ystävä on aina tarkoittanut mieletöntä aistiärsykettä, joka katkaisee oman laatuajan jonkun asian parissa ja meinaa jaarittelua, josta ei saa itse irti mitään.

 

[erakko]

Mä oon semmonen, tosin kyllä kaipaan ystävää paljon silloin kun lapset isällään tms. En siis miestä vaan ystävää. Mutten osaa etsiä, joten elän sitten yksin.

 

[Huhuuu]

Minä taas en osaisi elää ilman miestä. En osaa kaivata ystäviä. Miestä kaipaan, elämänkumppania ja asioiden jakajaa. Se riittää. En tajua oikein edes koko ystävä-juttua.

 

[Huhuuu]

Minulle mies on sama kuin ystävä enkä osaa tai jaksa muita suhteita elämässäni ylläpitää. Mies on kaikki kaikessa ja lapset luonnollista jatkumoa. Muunlaiset ystävyssuhteet oman perhe-elämän lisäksi eivät millään mahtuisi kuvioon. Ei niihin riittäisi aika, mielenkiinto eikä henkiset resurssit.