J
Jijil
Vieras
Siitä asti kun nyt 4-vuotias esikoiseni syntyi olen kiinnittänyt huomiota siihen, että lapsi tuntuu välillä vieraalta ja välillä taas omalta ja suloiselta. Haluaisin kysyä, onko tämä ihan tavallista ja kokeeko joku muu myös näin.
Eli tarkemmin:
Muistan parikin kertaa kun lapseni oli parivuotias, ja olin tulossa töistä kotiin. Söimme pöydän ääressä päivällistä, ja katselin lasta ja muistan kuinka lapsi näytti jotenkin vieraalta. Joku uusi ilme tai käytös tuntui kuin olisin etääntynyt lapsesta. Tuona päivänä saatoin olla myös väsynyt töiden vuoksi. Muistan kuinka ajattelin että "voi ei, minne se minun tuttu Eeroni on kadonnut".
Toinen kerta oli kun hain lasta mummin hoidosta. Hän vilkutti minulle ikkunan läpi ja tavallisen "lämpimän läikähdyksen" sijasta tuntui että lapsi näytti vieraalta ja tuntui että en tuntenut lasta omakseni.
Nyt kun lapsia on kaksi, molempien kanssa tulee joskus näitä hetkiä. Eli joku tilanne, joku uusi ilme, joku tapa (esim. virnistys, tai tapa haukata omenaa, tapa sulkea silmät uimahallin suihkussa) saattaa tehdä sen että lapsi tuntuu vieraalta. Ja taas seuraavassa hetkessä se sama lapsi tuntuu ihan omalta. Nämä hetket ovat kuitenkin vähän inhottavia, koska niissä tulee sellainen epäonnistunut olo, ikäänkuin en välittäisi lapsesta tuolla hetkellä.
Ovatko nämä jotain pakkoajatuksia, vai kuuluvatko nämä ihan normaaliin vanhemmuuteen?
Tähdennän, että kyse ei ole uhman tai kiukuttelun aiheuttamasta tilanteesta, jossa se oma ihana lapsi muuttuu rasittavaksi. Vaan ihan rauhallisistakin hetkistä arjessa.
Eli tarkemmin:
Muistan parikin kertaa kun lapseni oli parivuotias, ja olin tulossa töistä kotiin. Söimme pöydän ääressä päivällistä, ja katselin lasta ja muistan kuinka lapsi näytti jotenkin vieraalta. Joku uusi ilme tai käytös tuntui kuin olisin etääntynyt lapsesta. Tuona päivänä saatoin olla myös väsynyt töiden vuoksi. Muistan kuinka ajattelin että "voi ei, minne se minun tuttu Eeroni on kadonnut".
Toinen kerta oli kun hain lasta mummin hoidosta. Hän vilkutti minulle ikkunan läpi ja tavallisen "lämpimän läikähdyksen" sijasta tuntui että lapsi näytti vieraalta ja tuntui että en tuntenut lasta omakseni.
Nyt kun lapsia on kaksi, molempien kanssa tulee joskus näitä hetkiä. Eli joku tilanne, joku uusi ilme, joku tapa (esim. virnistys, tai tapa haukata omenaa, tapa sulkea silmät uimahallin suihkussa) saattaa tehdä sen että lapsi tuntuu vieraalta. Ja taas seuraavassa hetkessä se sama lapsi tuntuu ihan omalta. Nämä hetket ovat kuitenkin vähän inhottavia, koska niissä tulee sellainen epäonnistunut olo, ikäänkuin en välittäisi lapsesta tuolla hetkellä.
Ovatko nämä jotain pakkoajatuksia, vai kuuluvatko nämä ihan normaaliin vanhemmuuteen?
Tähdennän, että kyse ei ole uhman tai kiukuttelun aiheuttamasta tilanteesta, jossa se oma ihana lapsi muuttuu rasittavaksi. Vaan ihan rauhallisistakin hetkistä arjessa.
