Onko riidattomia perheitä olemassakaan?

Lapsuuden kodissani riideltiin. Isä haukkui varsinkin joka lauantai äitiäni. Haukkui samalla koko äidin viattoman, kaukana asuvan suvunkin. Hän oli väkivaltainen isä. Olihan hän viikolla töissä, joten silloin oli rauhallisempaa ja mukavaa äidin kanssa. Ihmeellistä kyllä, äitini ei antanut samalla mitalla takaisin. Mutta häneen sattui. Lapsena mietin, miksei vain antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Itse kärsin mieheni äksyilystä tai puhumattomuudesta omassa perheessäni nyt. Tällä palstalla kirjoitetaan perheiden solmuista samoin. Toisinaan todella mietin, onko riidattomia perheitä olemassakaan? Onko kellään lapsuudenkotia, jossa ei riidelty, jossa osattiin keskustella ja puolisot touhusivat yhdessä? Tai nauttiiko joku sellaisesta nyt? En tarkoita vastarakastuneita vaan pitempään yhdessä olleita.

Kuvittelenko vain, että ruoho on aidan toisella puolella vihreämpää? Tai onko edes realistista uskoa, että lapsuuden kodin kierre voi katketa ja haave riidattomasta perheestä toteutua? Voiko olla..?

 

lapsuuskodissani ei riidelty eikä tapeltu oikeastaan ollenkaan, ei lyöty toisia eikä huudettu pää punaisena.
Vitsaa en ole saanut kertaakaan.
kun me kersat lapsena tappelimme keskenämme, toisen lyömisestä joutui heti nurkkaan seisomaan.

Isä ja äiti olivat 64 vuotta yhdessä.
En kuullut heidän koskaan nimittelevän toisiaan. Vaikka joskus kinailivat, niin haukkumanimiä ei käytetty.

Sama käytäntö on ollut minulla ja miehelläni.
Isompia sanallisia torailuja on keskimäärin 1-2 vuodessa. Samalla lailla on miehen kanssa menty kuin lapsuuskodissakin. En olisi edes ottanut miestä joka huorittelisi tai nimittelisi minua.
Me olemme olleet miehen kanssa yhdessä nyt 32 vuotta.

Kun katselen omia lapsiani, samalla tapaa taitaa niilläkin olla. Ei ole ollut näkyvissä väkivaltaa eikä tappeluita.

 

lapsuuskodissani ei riidelty eikä tapeltu oikeastaan ollenkaan, ei lyöty toisia eikä huudettu pää punaisena.
Vitsaa en ole saanut kertaakaan.
kun me kersat lapsena tappelimme keskenämme, toisen lyömisestä joutui heti nurkkaan seisomaan.

Isä ja äiti olivat 64 vuotta yhdessä.
En kuullut heidän koskaan nimittelevän toisiaan. Vaikka joskus kinailivat, niin haukkumanimiä ei käytetty.

Sama käytäntö on ollut minulla ja miehelläni.
Isompia sanallisia torailuja on keskimäärin 1-2 vuodessa. Samalla lailla on miehen kanssa menty kuin lapsuuskodissakin. En olisi edes ottanut miestä joka huorittelisi tai nimittelisi minua.
Me olemme olleet miehen kanssa yhdessä nyt 32 vuotta.

Kun katselen omia lapsiani, samalla tapaa taitaa niilläkin olla. Ei ole ollut näkyvissä väkivaltaa eikä tappeluita.

Ei tuokaan ihan tervettä ole.

 

Lapsuudenkodissani riideltiin kyllä. Äitini ja sisareni kun ovat molemmat hirveitä drama queenejä. Mitä pienimmästä syystä saattoi tavarat lennellä.

Minä ja mieheni (10 vuotta yhdessä) emme kuitenkaan riitele. Toki olemme eri mieltä asioista, mutta rauhanomaisesti. Asiaa tietysti helpottaa se, että meillä ei ole lapsia; voimme siis monissa erimielisyyksissä päättää, että kumpikin tekee oman mielensä mukaan. Siis jos toinen haluaa lähteä paikkaan A ja toinen paikkaan B, ei ole mikään pakko mennä yhdessä. Enimmäkseen kyllä haluamme niin samoja asioita ettei tuollaista edes kovin usein satu.

En usko että kyse on siitä, mitä lapsuudenkodissa opitaan vaan temperamentista. Sisareni riitelee miehensä kanssa ja ilmeisesti molemmat nauttivat joka hetkestä. Mieheni taas on todennut että jos puhuisin hänelle kuten sisareni puhuu miehellään hän jättäisi minut siihen paikkaan. Enkä minäkään kyllä kuuntelisi sellaista settiä, mitä vaikkapa hänen isänsä puhuu naisystävälleen -ihan ystävällismielisestikin.

 

Tottakai perhe voi olla riitelemättä. Minä en lapsuudenkodissani koskaan nähnyt vanhempieni riitelevän. En sitten tiedä, onko heillä ollut erimielisyyksiä, mutta ainakaan he eivät puineet niitä sillä tavalla, että me lapset olisimme joutuneet katselemaan sitä. En kyllä usko, että edes oli mitään riitoja. Ilmapiiri oli aina hyvä.

Me lapset riitelimme paljon keskenämme, koska olimme ja olemme yhä hyvin erilaisia ja aina tuli konfliktia jostain. Nykyään emme riitele koskaan, koska olemme aikuisia, näemme harvemmin ja osaamme keskittyä niihin asioihin, joissa meillä on mukavaa yhdessä. Vältämme niistä asioista puhumista, joissa olemme eri mieltä. Joku varmaan pitää tätä huonona ja valheellisena sopuna, mutta minusta se toimii hyvin. Voisi varmaan sanoa, että olemme hyväksyneet toistemme erilaisuuden.

Murrosikäisenä sisarukseni ja minä riitelimme joskus myös vanhempiemme kanssa, mutta se oli sellaista normaalia, nopeasti ohi menevää murrosiän riitelyä. Minä olen riidellyt heidän kanssaan kerran aikuisenakin, mutta se riita on sovittu ja nykyään välimme ovat ongelmattomat ja lämpimät.

Omassa aiemmassa seurustelusuhteessani riitelin vain kerran, suhteen päättyessä sellaisiin asioihin, joista emme voineet olla samaa mieltä. Nyt olen naimisissa. Olemme puolisoni kanssa riidelleet muutamia kertoja mutta olemme osanneet käsitellä riitaa aiheuttaneet asiat rakentavasti ja uskon vakaasti, että riitoja tulee jatkossa yhä vähemmän, koska riidanselvittelykeskustelut ovat olleet tosi hyödyllisen tuntuisia ja olemmekin jo muuttaneet käyttäytymistämme niiden seurauksena. Riidellessämme emme koskaan ole haukkuneet toisiamme tai lyöneet vyön alle, vaan olemme vihaisinakin osanneet pysyä vain siinä asiassa, josta milloinkin on kyse, ja selvitellä juuri sitä. Luulen, että pohjalla oleva rakkaus ja kunnioitus toista kohtaan auttavat pitämään kielen kurissa vihaisenakin. Kun on kyseessä ihminen, jonka kanssa on pitkän etsinnän jälkeen vihdoin löytänyt onnen ja jonka kanssa haluaa viettää loppuelämänsä, niin ei halua loukata toista turhaan, vaikka olisikin tälle joskus vihainen jostain jutusta.

 

oho:lle.
Jos hyvä käytös aviopuolisoa kohtaan on epätervettä, niin mielelläni olen sairas.

Olen oppinut lapsuudenkodistani, että ketään ei saa lyödä. Se oli ehdoton ei.
Minusta se ei ole ollenkaan paha oppi.
Samaten riitatilanteissa, piti istua pöydän ääreen ja perustella oma kantansa. Vastapuolta, eli sitä riitakumppania ei saanut nimitellä eikä haukkua. Asiat riitelevät, eivät ihmiset, sanoi mummoni.
Minusta se ei ole ollenkaan paha oppi sekään.

Itse en ole koskaan nähnyt mitään syytä huutaa miehelleni pää punaisena, ei ole ollut tarvetta haukkua häntä ilkeästi. Ja sama se on ollut hänenkin kohdallaan minuun päin.

Mutta jokainen tehköön avioliitossaan juuri niinkuin itse haluaa.
Me tykkäämme rauhanomaisesta olosta, eikä sen pitäisi olla ainakaan sinulta pois.

 

oho:lle.
Jos hyvä käytös aviopuolisoa kohtaan on epätervettä, niin mielelläni olen sairas.

Olen oppinut lapsuudenkodistani, että ketään ei saa lyödä. Se oli ehdoton ei.
Minusta se ei ole ollenkaan paha oppi.
Samaten riitatilanteissa, piti istua pöydän ääreen ja perustella oma kantansa. Vastapuolta, eli sitä riitakumppania ei saanut nimitellä eikä haukkua. Asiat riitelevät, eivät ihmiset, sanoi mummoni.
Minusta se ei ole ollenkaan paha oppi sekään.

Meitä epänormaaleja on täällä enemmänkin. Lapsuudenkodissani ei riidelty, ei kuulemma myöskään mieheni kotona. Me emme ole riidelleet oikeastaan koskaan tämän kohta 40-v. suhteemme aikana, emme edes silloin nuorina. Eri mieltä asioista voi silti olla, vaikka aika harvoin sitäkään tapahtuu. Myöskään meitä ei ole lyöty emmekä me ole lyöneet. Lapsille olen aina sanonut, että toiseen ihmiseen saa koskea vain ja ainoastaan hyvällä.

Meillä ei myöskään koskaan ole harrastettu nimittelyä tai haukuttu toista, ei hänelle itselleen eikä muille. Eihän siihen ole tarvetta silloin, kun kaksi ihmistä toistaan aidosti rakastaa?

Jos minua olisi lyöty, tönitty, huoriteltu tms., olisi se ollut kerrasta poikki. Meillä on ollut sopuisa ja onnellinen avioliitto enkä myöskään millään tavoin ole siihen kaivannut mitään suurta draamaa. Suuria onnentunteita on sen sijaan matkan varrella riittänyt.

Arvaan kyllä, että tähän tulee poikkipuolisa kommentteja ja väitetään valheeksi jne., mutta näin se nyt vaan on. Ehkä sitä on vaikea uskoa, jos itse elää riitaisassa suhteessa, jsosa haukkuminen ja jopa satuttaminen on arkipäivää...

 

Tämähän on hyvä ketju, kun täällä on niin monta riidatonta perhettä.

 

Kiitos Liisupiisu, ongelmatapaus, Et ole ainoa ja Tottakai! Ihanina harvinaisuuksina teitä pidän. Toivoa sananne minulle tuovat. Ehkäpä meilläkin vielä...

Voi kun te sellaiset kertoisitte lisää meille riidan keskellä kasvaneille. Eipä lapsi sille mitään voi, mihin perheeseen syntyy... Silti on meitä aikuiseksi kasvaneita, jotka haluamme muuttaa kodin suuntaa. Riidattomassa kodissa kasvaneilla on siihen sellaiset eväät jo kotoa, kun taas me muut joudumme niitä itse etsimään.

Hyvin sanottu Liisupiisu, että asiat voi riidellä, mutta ihmiset ei. Ongelmatapauksen viittaus tempperamenttiin voi todellakin olla lisähaaste. Tony Dunderfeltin henkilökemiallisiin väreihin jaottelun mukaan isäni oli äkkipikainen "punainen" (eniten henkilökemiallisia sotkuja aiheuttava väri) ja äitini sovitteleva, rauhallinen "vihreä". Itse olen iloinen "keltainen", joka juttelee niin paljon, rakkaudesta ihmisiin. En tosiaan usko, että kukaan riidasta nauttii, mutta rauhaisasta, onnellisesta lopputuloksesta kyllä jokainen. Pitäisihän siihen olla riidatonkin reitti. Kuten Et ole ainoa sanoikin, voi eri mieltä silti olla. Tottakain koko kirjoitus oli jotenkin niin realistinen. Viisasta minustakin sivuuttaa riitaa aiheuttavia asioita, ellei sitten ole kyseessä jokin todella tärkeä asia. Niin, jos toinen äksyilee, voihan sitä antaa tilaa ja olla hiirenhiljaa.

Onpa saanut jo tämä lyhyt ketju itseni syviin aatoksiin. Kiitos.

 

Näyttää täällä olevan riidattomia perheitä ja suvunjatkajia. Mutta ei se auta, jos ei keinoja toimia joskus riitatilanteissa. Miten se onnistuu ja taitaa olla niin tuurista kiinni kenet puolisoksi valitset. Niin sanottu malli tulee lapsuudenkodista ja varmaan omasta luonteesta. Minun äitini ei koskaan huutanut, kiroillut isälleni. Vaikka isäni petti, joi ja kävi vieraissa. Itse noudatin hiljaista ja kilttiä vaimoa. No onneksi kuitenkin tuli tilanne, kun miehellä paloi pinna ja paloi itselläni. En tiedä miten pitää toimia tai jos toinen arvostelee ja mielestäni se menee liian pitkälle. Meillä ei kotona mistään asioista puhuttu. Jouduin monesti seuraamaan lapsuuden kodin perhehelvettiä, kun äitini kuitenkin kärsi isäni menoista ja niistä jankkasi aina silloin tällöin.

 

tässä tulee taas mummoni viisauksia jotka olivat siirtyneet isälleni.
Mummoni sanoi aina: muista oma arvosi, anna arvo toisillekin!

Ihminen itse viime kädessä päättää siitä, miten antaa itseään muiden kohdella. Itse en olisi voinut olla avioliitossa jossa puoliso käy vieraissa, juopottelee ja huorittelee. Ero olisi tullut hyvin pian.
Jos kotona ei ole saanut eväitä siihen, niin ehkä sitä jää helpommin muiden kynnysmatoksi.

 

On maailma viisauksia täynnä ja mitä niistä opimmekaan. Ei ennen eikä varmaan nykyään jotkut helpolla eroa. Kuinka olisit lapset ruokkinut, jos olet kotiäiti eikä sukulaisiin voi luottaa taikka etkä haluaisi keltään pyytää mitään. On niin pirun helppoa sanoa, että minä en alkaisi kenenkään sylkykupiksi. Minäkin voisi sanoa, jos joku nainen löisi, löisin takaisin ja vielä kovemmin.

 

Kuten edellinen kirjoittaja totesi, maailma on täynnä viisauksia. On vain osattava löytää se itselle paras siitä joukosta.
Paljon tässä ketjussa on hehkutettu riidattomuutta, mutta kukaan ei ole vielä määritellyt, mitä se tarkemmin ottaen pitää sisällään.
Eli mikä on riita ja mitä on riitely.
Ja taas vastavuoroisesti, mikä on erimielisyyksien selvittelyä aivan rakentavassa hengessä.
Mielestäni aika vaikearajanveto.
Tällä jonkinverran yli kolmenkymmenen vuoden avioliittokokemuksellani olisin taipuvasinen väittämään, että raja kulkee jossakin niillä main, missä asia unohtuu ja toisen loukkaaminen tulee pääasiaksi.
Itse pyrin aina varomaan toisen loukkaamista ja taas vastavuoroisesti lopetan koko keskustelun siinä vaiheessa, kun alkaa kirveitä sataa.
Tosiasiassa olemme kumpikin melko haluttomia riitelemään, mutta olisi silti hurskastelua väittää, ettei meillä joskus riideltäisi. Yleensä silloin, kun molemmat ovat hyvin väsyneitä ja tulee ihan puuntakaa joku tärkeä asia, josta noin spontaanisti ollaan eri mieltä. Siinä saattaa vähän kipinöidä, mutta jos vain on mahdollista, asia lykätään vähän eteenpäin, että ehtii henki tasaantua. Yleensä tällä jatkoajalla on sitten kunpikin ehtinyt harkita jonkin sortin kompromissia, eikä siitä sitten tarvitse tosissaan enää vääntääkään.
Jos peilaan tilannetta omaan ja puolisoni lapsuuskotiin, en voi sanoa, että olisimme kunpikaan ottaneet mallia sieltä, pikemminkin se näkyy varoittavana esimerkkinä. Kummallakin.
Isäni oli ja on vieläkin narsisti ja kärsii kaksisuuntaisesta mielenhäiriöstä. Tosin lievästi, mutta kuitenkin havaittavasti. Oli nuorenpana melko väkivaltainen.
Vaimon kotona tilanne taas oli sellainen, että vanhemmat käyttivät häntä lyömäaseena keskinäisissä riidoissaan. Riidoissa, joita "ei ollut", eihän nyt toki, uskovaisten perheessä.
Joka tapauksessa kummallekin on sekä henkinen, että ruumiillinen väkivalta yksi niitä vastenmielisinpiä asioita.
En siis voi olla yhtä mieltä siitä, että käytösmallit automaattisesti siirtyisivät vanhemmilta lapsille.
Yksi juttu vielä noiden riitojen/erimielisyyksien jälkihoidossa on mielestäni se, että se, jonka mielipide on "voittanut", pyytää anteeksi. Meillä on aina noudatettu tätä ja mielestäni se on tapa, joka toimii erittäin hyvin sillanrakentajana häiriötilasta normaaliin elämänmenoon.
Näin annetaan toiselle viesti, että vaikket ollutkaan oikeassa, sinua arvostetaan kuitenkin ja halutaan unohtaa koko typerä kiista.
En tiedä, paljonko ap tästä viisastui, mutta yritys ainakin oli hyvä.

 

Edellinen liittoni oli täysin riidaton siihen asti, kun exä tuli kotiin kaula purtuna mustelmille. Kun panin merkille fritsut, minulle selitettiin, että kyseessä oli kommentti parisuhteemme tilasta.

En kuulemma ole ollut "Tarpeeksi läsnä,"

Noh, olinhan minäkin tehnyt paljon töitä ja ylitöitäkin maksaakseni asunto- ja autovelat. Minä olin sitten lopulta syyllinen, mutta en ymmärrä edelleenkään miksi.

Joku hemmo kuitenkin oli ollut "Tarpeeksi läsnä,"´. Onnea hälle vaan. Pillua sai ja aiheutti kaksikin avioeroa. Omansa ja minun.

Kuitenkin turpaan lopsin suhteemme tuhonnutta miestä, jos vastaan tulee.

 

Edellinen liittoni oli täysin riidaton siihen asti, kun exä tuli kotiin kaula purtuna mustelmille. Kun panin merkille fritsut, minulle selitettiin, että kyseessä oli kommentti parisuhteemme tilasta.

En kuulemma ole ollut "Tarpeeksi läsnä,"

Noh, olinhan minäkin tehnyt paljon töitä ja ylitöitäkin maksaakseni asunto- ja autovelat. Minä olin sitten lopulta syyllinen, mutta en ymmärrä edelleenkään miksi.

Joku hemmo kuitenkin oli ollut "Tarpeeksi läsnä,"´. Onnea hälle vaan. Pillua sai ja aiheutti kaksikin avioeroa. Omansa ja minun.

Kuitenkin turpaan lopsin suhteemme tuhonnutta miestä, jos vastaan tulee.

Minun kanssa tekisi mieli vetää turpaan ja sotkea suohon se äijä joka on kytännyt ja seurannut minua jo vuosia, ja kehtaa väittää kavereilleen että olen hänen naisystävänsä!?!?!?

Niin, taitaa tuo uskollisuus ja rehellisyyskin olla nykyään yhtä epämuodikasta kuin riidattomuuskin...?

Minun ja aviomieheni väliin on yritetty tulla koko 20-vuotisen avioliittomme ajan. Saada meidät pettämään toisiamme. Sitten on näiden yrittelijöiden toimesta levitelty meistä ilkeitä juttuja kun ei olekaan saatu omaa tahtoa perille!!! Sairasta touhua nykyään. Ei voi muuta sanoa.

Sivumennen sanoen:

Nykyään suurimpia syntipukkeja työmaallakin ovat ne jotka haluavat käyttää työaikansa työntekoon, eivät halua juoruilla, ja jotka ovat ahkeria ja tunnollisia työntekijöitä. Ne laiskottelevat some-seksikkäät, hypersupersosiaaliset, pomon sukulaiset/ suosikit päihittävät meidät vaatimattomat ja kotona viihtyvät ihmiset koska tahansa. Ei siinä pelissä ammattitaidolla ja muulla tietotaidolla ole mitään merkitystä. Kokemusta on siitäkin, valitettavasti.

Voimia sinulle, ja parempaa jatkoa elämässä!

 

Olen toden totta kateellinen niille, jotka eivät ikinä riitele mistään. Miten se onnistuu joillakin. Eräs esimerkki tähän. Kysyin mieheltä kun tuli kotiin päiväsaikaan, että missä kävit. Mies suuttui ja huusi, että mitä helevettiä aina kyselet missä kävin. Kuinka osaisin sen tehdä oikein, ettei mies ymmärtäisi väärin kysymystä. Olen oppinut, etten kysele mitään. Mutta jos itse tulen jostain, saattaa mies kysyä, että missä olen ollut. En suutu ja kerron, kun ei ole mitään salattavaa.Tämä vain yksi monista asioista, mistä saa riidan tai mies pimahtaa.

 

eihän tuossa sinun tapauksessasi ole kyse riitelemisestä eikä sinun kysymystesi "sävystä".
Kyse on miehesi asenneongelmasta sinua kohtaan. Hän ei kunnioita sinua yhtään ihmisenä eikä vaimona.

En osaa muuta neuvoa antaa kuin sen, että kunnioita itse itseäsi ja rakenna itsellesi sellainen elämä, jossa et jatkuvasti joudu kokemaan mielipahaa miehesi taholta.

 

No jos mies kokee, että nainen riidan aloittaa ja että häntä tentataan. Ja entäpä jos on kasvanut perheessä, jossa muita sisaruksia, eikä aina ole huomioitu tarpeeksi. On monia asioita mistä voidaan etsiä syitä.

 

No jos mies kokee, että nainen riidan aloittaa ja että häntä tentataan. Ja entäpä jos on kasvanut perheessä, jossa muita sisaruksia, eikä aina ole huomioitu tarpeeksi. On monia asioita mistä voidaan etsiä syitä.

Syy on aina, loppujen lopuksi, omien korvien välissä. Jokaisella on vastuu omasta käytöksestä, oli tausta tai nyky-ympäristö millainen tahansa.

 

Ystäväni kertoi, etteivät vanhempansa koskaan riidelleet. Ystäväni äiti oli kertonut mummonsa ja vaarinsa kodissa riidellyn jatkuvasti. Heidän tyttärensä, ystäväni äiti siis, kertoi päättäneensä, ettei omassa kodissaan koskaan riitelisi, lasten aikana varsinkaan. Kun ystäväni isä oli kuollut, äitinsä kertoi tuosta taustastaan ja lisäsi, että hän pysytteli hiljaa silloin, kun olisi tehnyt mieli sanoa pahasti. Ystäväni totesi vielä, että äitinsä lapsuuden kokemukset olisi pitänyt jotenkin käsitellä, sillä vanhemmuuten äitinsä psyyke rakoili lapsuuden käsittelemättömien kokemusten vuoksi. Joutui rassu kärsimään vanhempiensa riidoista. Ystäväni mielipide onkin, että on viisasta, jos vanhemmat eivät riitele ainakaan lastensa aikana. Ja että vähintäänkin kertovat lapsilleen sopineensa riidan, jos sen joutuvat kokemaan. Kenties pyytävät sitä lapsiltaankin anteeksi.

 

Syy on aina, loppujen lopuksi, omien korvien välissä. Jokaisella on vastuu omasta käytöksestä, oli tausta tai nyky-ympäristö millainen tahansa.

Aina siis etsitään jotain syitä ja vastuun kantamista. Jos ajattelen, niin miehen vanhemmat voivat olla yhtä lailla syyllisiä lastensa kasvatuksesta. Ehkä mieheni on jäänyt altavastaajaksi ja kokee, että nyt ei anna periksi, ettei menetä kasvojaan. Se on tosi pienestä kiinni ja sanotaan, että ihminen on heikko ja hauras.

 

eihän miehesikään tyhmä ole, vai onko?

Sinä olet kysynyt jo vuosien ajan mieheltäsi, missä olet ollut, tai minne menet.
Kysytkö muuten vaan, vai oletko mustasukkainen ja vahdit sen vuoksi miehesi menemisiä?

Jos kysyt jutellaksesi, ja olet kysynyt jo vuosia samoin, miksi miehesi ei kerro sinulle ennen lähtöään tai palattuaan vapaaehtoisesti itse missä on liikkunut?
Jos kertoisi itse, sinun ei tarvitsisi kysyä.

Sanot, että miestäsi ei ole lapsena huomioitu tarpeeksi. Jatkuva menemisten kysely ei kuitekaan aina ole huomioimista. Se voi olla myöskin toisen itsemääräämisvaltaan puuttumista, kontrolloimista, jos sitä tekee koko ajan 24/7.

Jos salattavaa ei ole, miksi ärtyä moisesta kysymyksestä?
Toisaalta, jos mieshesi ei ole pahoilla teillä, miksi kyselet joka kerran miehesi menemisistä?

Jos miehesi on ryyppäämässä, vieraissa tms. tekemässä jotain sellaista mistä tietää sinun pahastuvan, ärtyminen on ymmärrettävää. Samaten siinä tilanteessa jos sinä mustasukkaisena vahdit miehen joka askelta. Mutta näissä tapauksissa ongelma on muualla.

 

eihän miehesikään tyhmä ole, vai onko?

Sinä olet kysynyt jo vuosien ajan mieheltäsi, missä olet ollut, tai minne menet.
Kysytkö muuten vaan, vai oletko mustasukkainen ja vahdit sen vuoksi miehesi menemisiä?


On niin vaikea vastata tai kaikki on omasta mielestäni pohdiskelua. Ja voi olla sekin, että mies on tyhmä. Kuinka määrittelen tyhmyyden muissa ihmissuhteissani. Ehkä spontaanisti olen kysellyt mieheni menoja. Kyllä usein sanoo minne menee, mutta joskus ei puhu mitään missä on ollut. En ole mielestäni mustasukkainen, paremminkin mieheni on. En halua loukata miestäni, jos joskus kysyn missä on ollut ja sitten säikähdin, kun en muista eihän niin saa tehdä. Olen kysynyt tutuilta naisilta, että kuinka heidän miehet kokevat jos kyselevät miehensä asioista. Jotkut miehet eivät tykkää ja jotkut suorastaan ilahtuvat, kun vaimo on kiinnostunut miehensä menoista.Olen sitä miettinyt, että jospa mies ei ole saanut tarpeeksi tukea tai se on jäänyt hataralle pohjalle. Joten mies kokee sitten tilanteen kuin nurkkaan ahdetuksi.

 

Aina siis etsitään jotain syitä ja vastuun kantamista. Jos ajattelen, niin miehen vanhemmat voivat olla yhtä lailla syyllisiä lastensa kasvatuksesta. Ehkä mieheni on jäänyt altavastaajaksi ja kokee, että nyt ei anna periksi, ettei menetä kasvojaan. Se on tosi pienestä kiinni ja sanotaan, että ihminen on heikko ja hauras.

On miehen asia, miten hän kasvatukseen reagoi, jokainen ihminen reagoi omalla tavallaan. Lapsi voi olla uhri, mitä vanhempiin tulee, niin kauan kuin hän on lapsi. Aikuisena hänellä on vastuu omasta käytöksestä riippumatta siitä, millainen kasvatus oli. Huonon tai vahingollisen kasvatuksen saaneet saavat tehdä töitä itsensä kanssa päästäkseen eroon kasvatuksen vahingollisista vaikutuksista. Jotkut jäävät uhrin rooliin ja syyttelevät vanhempiaan. Oman vastuun ottaminen ja uhrin roolin jättäminen vaatii vaivaa ja usein kovaa ja pitkäaikaista työtä.

 

Joskus vähemmän puhetta on enemmän.
Oleellisempaa on kai se missä miehesi liikkuu ja kenen kanssa, eikä niinkään se, että hän ei kerro sinulle joka askeleestaan.

Itse tiedän jo vuosien kokemuksesta missä minun mieheni liikkuu. Ei se vieraissa juokse eikä ole ryyppäämässä. Eikä hän minulta erikseen lupaa pyydä menemisiinsä. Toki tiedän missä hän on, koska ilmoittaa etukäteen tyyliin.. päätettiin xxxn kanssa mennä kalaan huomenna..

Kalareissuilla on silloin kun siltä tuntuu, on aikaa maatilan töiltä ja kala syö + on kaveri kenen kanssa mennä. Itselle ei tulisi mieleenkään istua hyttysten syötävänä montaa tuntia/päivää jossain pusikossa.
Metsästysreissuillakin se on vähintään 5 viikonloppua syksyllä. On naapurin ukkojen kanssa leikkuupuimurin/traktorin/mönkijän/moottorikelkan sun muun korjaussessioissa iltaisin jne.
Maaseudun miesten menot eivät kovinkaan outoja tai epämääräisiä ole.

Itse käyn jumpassa, käsityöpiirissä, ystävien kanssa ostosreissuilla, joskus ulkomaanmatkoilla jne.
Mies ei ole kertaakaan ollut lentokoneessa eikä kuulemma ikinä koneeseen nouse. Ei se ole estänyt minua matkustamasta eikä meillä ole minkäänlaisia mustasukkaisuuskohtauksia tai riitaa asiasta saatu aikaiseksi.