E
en kirjaudu
Vieras
Nyt kaipaisin jotain kannustavaa; jotain mistä saan ittelleni tunteen että voin vielä parantaa pääni.
Kaikki alkoi vajaa kolme vuotta sitten kun synnytin toisen lapsemme. Koin silloin kuolemanpelkoa lapsistamme ja tunsin itseni ahdistuneeksi. Pelko meni kuitenkin ohi ja pystyin jopa iloitsemaan uudestakin tulokkaasta.
Kun vauvamme oli noin puolivuotias, aloin tuntemaan ahdistusta menneinä vuosina tekemistäni mokista, omista virheistä ym. Tunsin itseni hyvin ahdistuneeksi ajoittain ja pystyin vain miettimään, mitä olin tehnyt elämässäni väärin ja kuinka huono ihminen ole. Tunsin olevani huono vaimo ja äiti vaikkei mieheni mitenkään antanut ymmärtää että olisin millään lailla huono. Miehelleni en puhunut ajatuksistani mitään. En silti hakenut apua ajatuksilleni koska en luulin vaan olevani yksinkertaisesti ihan huono ihminen.
Pari vuotta pähkäilin näiden ajatuksien kanssa, pystyen kuitenkin hoitamaan arkirutiinit, lapset, ym. eikä ulospäin varmaan kukaan olisi pystynyt arvaamaan kuinka pääni sisällä jyllää.
Nuorin lapsemme syntyi tänä vuonna ja jo hieman ennen hänen syntymää. alkoi taas tulla mieleeni kuolemanpelkoja, ahdistuneisuutta, ym. voimakkaammin kuin ennen. Kun lapsemme sitten syntyi, meni jonkun aikaa kun ahdistus paukahti päälle ihan täysillä. Itkin vain yksinollessani kun mietin että jos lapsille sattuu jotain. Lopulta aloin itsekin uskoa että varmasti jotain sattuu ja pelko muuttui joka hetkiseksi pääni sisällä.
Soitin mielenterveystoimistoon josta sain kuulla että heillä käy paljon äitejä joilla sama "ongelma" ja että siitä voi parantua. Minut ohjattiin neuvolaan josta varattiin aika neuvolapsykologille. Odottelin kolmisen kuukautta ennen kuin pääsin np:n ajalle ja siinä aikana kävin yhden kerran mielenterveystoimistossa juttelemassa jossa nainen osasi jopa antaa jonkun ahdistuneisuusdiagnoosin sen lyhyen juttelun aikana. Mutta enempää ei sinne aikoja sovittu koskapa minulla oli aika neuvolapsykologille.
Nyt olen käynyt muutaman kuukauden ajan neuvolapsykologin juttusilla mutta en ole hänen kanssaan samalla aaltopituudella. En saa yhtään purettua tunteitani siellä enkä koe yhtään luottamusta tätä naista kohtaan joka jutellessani peittelee haukotuksiaan ja vaan ehdottaa että koita välttää ikävien lööppien lukemista, yritä ajatella positiivisesti, ym. Nyt olenkin ulalla että mitä teen. Koen ahdistusta joka päivä, päähäni tulee pelottavia ajatuksia, en saa hetken rauhaa omilta ahdistuksiltani jotka tiedän etteivät ne ole terveitä enää. Haluaisin vaan niin olla onnellinen mutta miten saan tämän pelon pois ja pääsen takaisin normaalin elämään kiinni? Olen alkanutkin pelkäämään että jos kuitenkin nämä tuntemukset ovatkin jotain ennakkoaavistuksia. Järjellä tiedän että olen sairas, tunnetasolla taas pelkään. Onko kenelläkään kokemuksia, voiko tästä parantua?
Anteeksi jos kirjoitus on vaan purkaus, toivottavsti ymmärsitte lukemanne
Kaikki alkoi vajaa kolme vuotta sitten kun synnytin toisen lapsemme. Koin silloin kuolemanpelkoa lapsistamme ja tunsin itseni ahdistuneeksi. Pelko meni kuitenkin ohi ja pystyin jopa iloitsemaan uudestakin tulokkaasta.
Kun vauvamme oli noin puolivuotias, aloin tuntemaan ahdistusta menneinä vuosina tekemistäni mokista, omista virheistä ym. Tunsin itseni hyvin ahdistuneeksi ajoittain ja pystyin vain miettimään, mitä olin tehnyt elämässäni väärin ja kuinka huono ihminen ole. Tunsin olevani huono vaimo ja äiti vaikkei mieheni mitenkään antanut ymmärtää että olisin millään lailla huono. Miehelleni en puhunut ajatuksistani mitään. En silti hakenut apua ajatuksilleni koska en luulin vaan olevani yksinkertaisesti ihan huono ihminen.
Pari vuotta pähkäilin näiden ajatuksien kanssa, pystyen kuitenkin hoitamaan arkirutiinit, lapset, ym. eikä ulospäin varmaan kukaan olisi pystynyt arvaamaan kuinka pääni sisällä jyllää.
Nuorin lapsemme syntyi tänä vuonna ja jo hieman ennen hänen syntymää. alkoi taas tulla mieleeni kuolemanpelkoja, ahdistuneisuutta, ym. voimakkaammin kuin ennen. Kun lapsemme sitten syntyi, meni jonkun aikaa kun ahdistus paukahti päälle ihan täysillä. Itkin vain yksinollessani kun mietin että jos lapsille sattuu jotain. Lopulta aloin itsekin uskoa että varmasti jotain sattuu ja pelko muuttui joka hetkiseksi pääni sisällä.
Soitin mielenterveystoimistoon josta sain kuulla että heillä käy paljon äitejä joilla sama "ongelma" ja että siitä voi parantua. Minut ohjattiin neuvolaan josta varattiin aika neuvolapsykologille. Odottelin kolmisen kuukautta ennen kuin pääsin np:n ajalle ja siinä aikana kävin yhden kerran mielenterveystoimistossa juttelemassa jossa nainen osasi jopa antaa jonkun ahdistuneisuusdiagnoosin sen lyhyen juttelun aikana. Mutta enempää ei sinne aikoja sovittu koskapa minulla oli aika neuvolapsykologille.
Nyt olen käynyt muutaman kuukauden ajan neuvolapsykologin juttusilla mutta en ole hänen kanssaan samalla aaltopituudella. En saa yhtään purettua tunteitani siellä enkä koe yhtään luottamusta tätä naista kohtaan joka jutellessani peittelee haukotuksiaan ja vaan ehdottaa että koita välttää ikävien lööppien lukemista, yritä ajatella positiivisesti, ym. Nyt olenkin ulalla että mitä teen. Koen ahdistusta joka päivä, päähäni tulee pelottavia ajatuksia, en saa hetken rauhaa omilta ahdistuksiltani jotka tiedän etteivät ne ole terveitä enää. Haluaisin vaan niin olla onnellinen mutta miten saan tämän pelon pois ja pääsen takaisin normaalin elämään kiinni? Olen alkanutkin pelkäämään että jos kuitenkin nämä tuntemukset ovatkin jotain ennakkoaavistuksia. Järjellä tiedän että olen sairas, tunnetasolla taas pelkään. Onko kenelläkään kokemuksia, voiko tästä parantua?
Anteeksi jos kirjoitus on vaan purkaus, toivottavsti ymmärsitte lukemanne
