N
Nyyti
Vieras
Ensin vähän taustoja...
Meillä on 7-lapsinen uusperhe, lapset 1-12v. Kolme kouluikäistä on viikonloppulapsia, muut asuu meillä vakituisesti. 3v. ja 1v. ovat yhteisiämme. Viime kuukausina meillä on jotenkin kasaantunut kamalasti kaikkea; on nuorimmaisen fysioterapia kerran-kaksi viikossa, sairaalakäyntejä lähes viikoittain aina jonkun lapsen kanssa: kolmevuotiaan silmälääkärit, esikoisen astmakontrollit, omat epilepsiakontrollini, nuorimmaisen korvalääkärit jne. + vielä tavalliset neuvolat, lääkärit, hammashoitolat jne siihen lisäksi. ja mä tietysti hoidan ne kaikki, koska olen toistaiseksi hoitovapaalla ja mies työssä.
Mies myös harrastaa aika paljon; n. 10-12h viikossa on lenkillä tms. Tähän asti tää on ollut mulle ihan ok, mutta nyt kun en ole niin kiinni enää nuorimmaisessamme, alkaisin itsekin haluta harrastaa enemmän kuin sen pari-kolme tuntia viikossa mitä mulla on ollut omaa aikaa. Lisäksi kaipaisin enemmän myös perheen yhteistä aikaa, ja sitä taas ei ole ellei mies tingi omista menoistaan. Ja myös nämä sairaalakäynnit ym. rassaa, joudun joka reissulle ottamaan pienimmät mukaan, koska minkäänlaisia tukiverkkoja meillä ei kertakaikkiaan ole, ei ketään, jota pyytää lasten kanssa olemaan tms. Ja täällä maalla esim. sairaalakäynti tietää koko päivän reissua matkoineen, fyssari-, lääkäri-, hammaslääkäri- neuvola- jne. käynnit omaan terkkariin vievät nekin matkoineen aina n. 3 tuntia... Ja tietysti kotihommatkin pitää hoitaa, siivota, pyykätä, kaupassa ja apteekissa käydä ym. ym. ja se kaikki on mun vastuullani -ja tietysti ne on kaikki tehtävä aina lapset mukanani, eipä niitä voi keskenäänkään jättää.
No, miehellekin olen tätä uupumustani yrittänyt välillä purkaa, mutta ei se taida oikein tajuta... pari päivää sitten se alkoi kysellä voisiko lähteä kolmipäiväiselle harrastusleirille jonne joku kaveri pyyteli, ja kun en lämmennyt ajatukselle, siitä sitten mökötettiin muutama päivä. Voi kuulostaa pikkumaiselta, mutta kun näitä päivän-parin poissaoloja, kisareissuja ym. kuitenkin on aina parin kuukauden välein ja minulla ei koskaan, tuntuu aika epäoikeudenmukaiselta että taas se olisi saanut mennä! Ja oikeasti olen aika väsynyt tähän arkirumbaan: tämä kevät on ollut jotenkin erityisen rankka kun kaikki asiat kasaantuu!
No, siitä mökötyksestä sitten selvittiin, mutta nyt äsken mies taas soitti töistä että voisiko huomenna lähteä aamupäiväksi jonnekin kaverinsa kanssa... Ja mulla kilahti. Kun kyse ei kuulemma ole kuin muutaman tunnin jutusta, mutta kun tiedän, että sieltä tultuaan se lähtisi kuitenkin vielä 2-3h lenkille, niin koko päivähän siinä käytännössä menisi. Ja mä olen sanonut sille jo aiemmin, että haluaisin lauantaina saada ikkunat pestyksi ja lattiat imuroitua, jos se olisi sen aikaa lasten kanssa... niin ei...! Mä oikein "avauduin" sille; annoin tulla kaiken turhautumiseni ja tuli sanottua tosi pahasti... Että helpommalla pääsisin kun eroaisin, niin olisi ainakin joka toinen viikonloppu vapaa -tietysti jos viitsisit silloinkaan lapsiasi hoitaa... jne.
Joo, ja joku tietysti voi sanoa että mitäs olet hankkinut ison perheen; no, me haluttiin miehen kanssa tämä iso perhe yhdessä, en mä yksin, ja mun mielestä sen kuuluisi kyllä nyt kantaa vastuunsakin ja vähentää omia menojaan... Mä olen aika paljon jo joustanut sen harrastuksiin, haluaisin vaan, että se tulis vastaan myös... Tai jos tekisin niin päin että olisin itse pois yhtä paljon kuin se nyt, niin eihän me oltais koko perhe enää yhdessä koskaan...!!! Jotenkin tuntuu, että se ei kaipaakaan tätä koko perheen yhdessäoloa... enää?
Meillä on 7-lapsinen uusperhe, lapset 1-12v. Kolme kouluikäistä on viikonloppulapsia, muut asuu meillä vakituisesti. 3v. ja 1v. ovat yhteisiämme. Viime kuukausina meillä on jotenkin kasaantunut kamalasti kaikkea; on nuorimmaisen fysioterapia kerran-kaksi viikossa, sairaalakäyntejä lähes viikoittain aina jonkun lapsen kanssa: kolmevuotiaan silmälääkärit, esikoisen astmakontrollit, omat epilepsiakontrollini, nuorimmaisen korvalääkärit jne. + vielä tavalliset neuvolat, lääkärit, hammashoitolat jne siihen lisäksi. ja mä tietysti hoidan ne kaikki, koska olen toistaiseksi hoitovapaalla ja mies työssä.
Mies myös harrastaa aika paljon; n. 10-12h viikossa on lenkillä tms. Tähän asti tää on ollut mulle ihan ok, mutta nyt kun en ole niin kiinni enää nuorimmaisessamme, alkaisin itsekin haluta harrastaa enemmän kuin sen pari-kolme tuntia viikossa mitä mulla on ollut omaa aikaa. Lisäksi kaipaisin enemmän myös perheen yhteistä aikaa, ja sitä taas ei ole ellei mies tingi omista menoistaan. Ja myös nämä sairaalakäynnit ym. rassaa, joudun joka reissulle ottamaan pienimmät mukaan, koska minkäänlaisia tukiverkkoja meillä ei kertakaikkiaan ole, ei ketään, jota pyytää lasten kanssa olemaan tms. Ja täällä maalla esim. sairaalakäynti tietää koko päivän reissua matkoineen, fyssari-, lääkäri-, hammaslääkäri- neuvola- jne. käynnit omaan terkkariin vievät nekin matkoineen aina n. 3 tuntia... Ja tietysti kotihommatkin pitää hoitaa, siivota, pyykätä, kaupassa ja apteekissa käydä ym. ym. ja se kaikki on mun vastuullani -ja tietysti ne on kaikki tehtävä aina lapset mukanani, eipä niitä voi keskenäänkään jättää.
No, miehellekin olen tätä uupumustani yrittänyt välillä purkaa, mutta ei se taida oikein tajuta... pari päivää sitten se alkoi kysellä voisiko lähteä kolmipäiväiselle harrastusleirille jonne joku kaveri pyyteli, ja kun en lämmennyt ajatukselle, siitä sitten mökötettiin muutama päivä. Voi kuulostaa pikkumaiselta, mutta kun näitä päivän-parin poissaoloja, kisareissuja ym. kuitenkin on aina parin kuukauden välein ja minulla ei koskaan, tuntuu aika epäoikeudenmukaiselta että taas se olisi saanut mennä! Ja oikeasti olen aika väsynyt tähän arkirumbaan: tämä kevät on ollut jotenkin erityisen rankka kun kaikki asiat kasaantuu!
No, siitä mökötyksestä sitten selvittiin, mutta nyt äsken mies taas soitti töistä että voisiko huomenna lähteä aamupäiväksi jonnekin kaverinsa kanssa... Ja mulla kilahti. Kun kyse ei kuulemma ole kuin muutaman tunnin jutusta, mutta kun tiedän, että sieltä tultuaan se lähtisi kuitenkin vielä 2-3h lenkille, niin koko päivähän siinä käytännössä menisi. Ja mä olen sanonut sille jo aiemmin, että haluaisin lauantaina saada ikkunat pestyksi ja lattiat imuroitua, jos se olisi sen aikaa lasten kanssa... niin ei...! Mä oikein "avauduin" sille; annoin tulla kaiken turhautumiseni ja tuli sanottua tosi pahasti... Että helpommalla pääsisin kun eroaisin, niin olisi ainakin joka toinen viikonloppu vapaa -tietysti jos viitsisit silloinkaan lapsiasi hoitaa... jne.
Joo, ja joku tietysti voi sanoa että mitäs olet hankkinut ison perheen; no, me haluttiin miehen kanssa tämä iso perhe yhdessä, en mä yksin, ja mun mielestä sen kuuluisi kyllä nyt kantaa vastuunsakin ja vähentää omia menojaan... Mä olen aika paljon jo joustanut sen harrastuksiin, haluaisin vaan, että se tulis vastaan myös... Tai jos tekisin niin päin että olisin itse pois yhtä paljon kuin se nyt, niin eihän me oltais koko perhe enää yhdessä koskaan...!!! Jotenkin tuntuu, että se ei kaipaakaan tätä koko perheen yhdessäoloa... enää?