Onkohan kellään muulla lapsella näin huonoa äitiä?

[Kiukkuinen äiti]

Tiuskin taaperolle joka ei kuuntele ikinä mitään.
Huomaan kieltäväni häntä kokoajan.
Huomaan myös kuinka työnnän häntä kokoajan kauemmas itsestäni edellä mainittujen asioiden takia.
Tunnen oloni riittämättömäksi.
En missään nimessä koskaan satuttaisi lastani, siitä ei ole kyse, vaikka välillä suutahdan ja korotan ääntäni.
Mietin myös usein kuinkahan huono ihminen hänestä kasvaa, koska äiti on tällainen
Lapseni sanoo minua rakkaaksi ja vaikka miksi, mutta silti tuntuu että hän ei vain tiedä paremmasta.
Muualla asiat yleensä menevät hyvin, mutta kotiin tullessa aloittaa taapero sellaisen tahtojen taistelun, ja nimen omaan vain minulle, että mun kärsivällisyys vain usein loppuu.

Saatan yrittää riisua häntä ulkovaatteista, ja kun hän pistää vastaan kuin viimeistä päivää, tokaisen vain, että no antaa olla sitten. Ole sitten vaatteet päällä, mua ei kiinnosta.
Ja heti tämän sanottuani tunnen piston sydämmessäni.

Huono äiti olen!

Availen sateenvarjon valmiiksi

 

[--]

Tsemppihalit täältä - samanlaisia pistoja munkin sydämessä...

 

["vieras"]

Mustaki on tuntunu samalta...Muistan kuitenkin joka ilta sanoa kuinka tärkeä lapsi mulle onkaan ja että se uhmakausi menee ohi

 

["mä vaan"]

Jos tuntee piston sydämessä niin on vielä toivoa...Ei tarvii olla täydellinen äiti ja äiditkin joskus väsyy. Toi mitä kerroit kuulostaa ihan siltä että oot ainakin henkisesti liian väsynyt.

 

[ds]

Minusta tuntuu samalta joka päivä meidän 5,5vuotiaan kanssa. Tsemppiä!

 

[kiukkuinen äiti]

[QUOTE="mä vaan";22991273]Jos tuntee piston sydämessä niin on vielä toivoa...Ei tarvii olla täydellinen äiti ja äiditkin joskus väsyy. Toi mitä kerroit kuulostaa ihan siltä että oot ainakin henkisesti liian väsynyt.[/QUOTE]

Henkisesti olenkin väsynyt, mulla on paljon muutakin sydämellä, mutta ei se saisi silti lapselta viedä sitä rentoa olemista.
Tuntuu kuin olisin viulunkieli, joskus on tietysti parempiakin päiviä, mutta sanotaanko että 3 päivää 5 stä olen melko kireällä. Tai ainakin tuntuu että kaikki kaatuu päälle.
Näinä päivinä pelkästään maidon kaatuminen kolmatta kertaa ruokapöydässä saa savun nousemaan korvistani.

Tunnen olevani todella huono äiti.
Rakastan lastani, ja hän on minulle Todella tärkeä.
Kärsin pitkään lapsettomuudesta mieheni kanssa, ja tästä syystä tunnen vielä suurempaa syyllisyyttä siitä että olen tässä tilanteessa.

Tarvitsen itselleni harrastuksen, senkin tiedän, tarvitsen poispääsyn tästä perhe-elämästä. Mutta kun niitä aikuisia ei ole seuraksi, yksin olen huono lähtemään minnekkään. Tarvitsen ihmisen joka potkii minut liikkeelle. Tai lähinnä ihmisen jonka kanssa jakaa kaikki se murhe ja muukin asia. Tuntuu että en vaan enää tunne itseäni.

 

["Äippä"]

Aivan kuin mun mietteet oisit kirjottanut,ap! Viimeksi tänään tuskailin että tuntuuko muista
Äideistä ikinä siltä että ei koko ajan jaksa taaperoa,huomaa ärsyyntyvänsä pienistä jne...mulla kans varmaan kiristää se ettei ole oikein kodin ulkopuoleista elämää.uusi kaupunki,ei uusia kontakteja ...ymmärrän täysin !pelastit mun päivän kun luulin jo olevani yksin tuntemusten kans...

 

[kiukkuinen äiti]

Harmittaa niin paljon..
Säälin lastani..

 

["Äippä"]

Mistä päin olet? Itsekin kaipailis seuraa muista äideistä...samankuuloinen tilanne kun sulla

 

[kiukkuinen äiti]

[QUOTE="Äippä";22991432]Aivan kuin mun mietteet oisit kirjottanut,ap! Viimeksi tänään tuskailin että tuntuuko muista
Äideistä ikinä siltä että ei koko ajan jaksa taaperoa,huomaa ärsyyntyvänsä pienistä jne...mulla kans varmaan kiristää se ettei ole oikein kodin ulkopuoleista elämää.uusi kaupunki,ei uusia kontakteja ...ymmärrän täysin !pelastit mun päivän kun luulin jo olevani yksin tuntemusten kans...[/QUOTE]

Mä olen aina ajatellut muiden olevan niin enkeleitä, kuin minkä kuvan tuolla perhekerhoissa ja muissa paikoissa saa.
Toisilla tuntuu riittävän kärsivällisyyttä, ja ymmärrystä aina vaikka mille jutuille.
Tuntuu että toisilla on lehmän hermot. Mietin usein että olenko oikeasti normaalikaan?
Onko normaalia olla kiukkuinen tai onko normaalia korottaa ääntään taaperolle.
Onko normaalia että nuo muut vaikuttavat siltä etteivät ikinä ikimaailmassa sanoisi mitään pahaa tai millään pahalla äänensävylläkään lapsilleen?
Tuntuu että olen aika yksin tässä turhautumisen viidakossa.
Muut jaksavat, miksi minä en?

 

[kiukkuinen äiti]

[QUOTE="Äippä";22991445]Mistä päin olet? Itsekin kaipailis seuraa muista äideistä...samankuuloinen tilanne kun sulla[/QUOTE]

Olen Uudeltamaalta. Espoon lähellä.

 

["Äippä"]

Mä olen savosta.mä olen luullut että olen outo äiti kun en joka päivä jaksa niin hyvin lastani..mutta eipä sitä tarvii paljon ihmetellä kun kotona vaan olen. Mut se jo helpottaa kun tietää etää nää on normaaleja ajatuksia. Eikä kukaan jaksa olla joka hetki rauhallinen ja ymmärtäväinen .ihmisiä me vaan ollaan..minustakin on näyttänyt ettei muut äidit koskaan hermostu tai mitään muuta negatiivista..mut mä uskon että tää lähtee rullailee kun mä meen töihin ja laps hoitoon niin saadaan muutakin katseltavaa...

 

["vieras"]

Mä olen aina ajatellut muiden olevan niin enkeleitä, kuin minkä kuvan tuolla perhekerhoissa ja muissa paikoissa saa.
Toisilla tuntuu riittävän kärsivällisyyttä, ja ymmärrystä aina vaikka mille jutuille.
Tuntuu että toisilla on lehmän hermot. Mietin usein että olenko oikeasti normaalikaan?
Onko normaalia olla kiukkuinen tai onko normaalia korottaa ääntään taaperolle.
Onko normaalia että nuo muut vaikuttavat siltä etteivät ikinä ikimaailmassa sanoisi mitään pahaa tai millään pahalla äänensävylläkään lapsilleen?
Tuntuu että olen aika yksin tässä turhautumisen viidakossa.
Muut jaksavat, miksi minä en?

Niin no, itse komennan nimenomaan perhekerhoissa ym enemmän, kuin koskaan kotona. Kotona ärähdän vasta, kun jotain tahallaan rikotaan tai satutetaan, vaikka olisin juuri kieltänyt. Ja kyllä aina muistan mainita, että äitillä meni nyt hermot, ei oikeasti saisi huutaa kuitenkaan.

Ymmärrän, että nyt tarvitsisit lohtua, kauniita sanoja ja tukea, mutta ei nyt luonnistu. Seuraan läheltä samantyyppistä tilannetta ja joskus kyllä tekisi mieli sanoa suorat sanat ko vanhemmille. Itselläni on niin paljon pahaa ollut elämässä, että olen kai vain kyynistynyt vuosien myötä enkä jaksa aina olla sympaattinen.

 

[kiukkuinen äiti]

Niin sama täällä. 2,5 vuotta lapsen kanssa kotona. Onhan sekin jo jotain. Ettei tartte sitten myöhemmin miettiä että olis pitänyt olla lapsen kanssa kotona.

 

[kiukkuinen äiti]

[QUOTE="vieras";22991513]Niin no, itse komennan nimenomaan perhekerhoissa ym enemmän, kuin koskaan kotona. Kotona ärähdän vasta, kun jotain tahallaan rikotaan tai satutetaan, vaikka olisin juuri kieltänyt. Ja kyllä aina muistan mainita, että äitillä meni nyt hermot, ei oikeasti saisi huutaa kuitenkaan.

Ymmärrän, että nyt tarvitsisit lohtua, kauniita sanoja ja tukea, mutta ei nyt luonnistu. Seuraan läheltä samantyyppistä tilannetta ja joskus kyllä tekisi mieli sanoa suorat sanat ko vanhemmille. Itselläni on niin paljon pahaa ollut elämässä, että olen kai vain kyynistynyt vuosien myötä enkä jaksa aina olla sympaattinen.[/QUOTE]

En kaipaa mitään myötätuntoa, vaan oikeasti olen nyt tajunnut asian itse. Olen väsynyt, ja siksi tiuskin. Ja tiedän kyllä että minua varmasti katsotaan pahasti paikassa kuin paikassakin.
Siksi tämän aloituksen teinkin, tahdoin nähdä onko kaikki muut superäitejä, ja teilataanko minut kuinka pahasti.
Minusta olisi suorastaan ihme jos kaikki olisivat silittelemässä päätäni,
Saatat jopa olla minun perheeni ystäväperhe, ja ehkä minä olen se äiti jolle tahtoisit sanoa suoraan. En voi tietää. Josko sua kuitenkin helpottaa ajatus, että tuskin kukaan tahallaan tahtoo olla lapselleen kiukkuinen.

 

["vieras"]

En kaipaa mitään myötätuntoa, vaan oikeasti olen nyt tajunnut asian itse. Olen väsynyt, ja siksi tiuskin. Ja tiedän kyllä että minua varmasti katsotaan pahasti paikassa kuin paikassakin.
Siksi tämän aloituksen teinkin, tahdoin nähdä onko kaikki muut superäitejä, ja teilataanko minut kuinka pahasti.
Minusta olisi suorastaan ihme jos kaikki olisivat silittelemässä päätäni,
Saatat jopa olla minun perheeni ystäväperhe, ja ehkä minä olen se äiti jolle tahtoisit sanoa suoraan. En voi tietää. Josko sua kuitenkin helpottaa ajatus, että tuskin kukaan tahallaan tahtoo olla lapselleen kiukkuinen.

Ei helpota. Lapsi ei sitä ansaitse.

Itse olen vaikeimpina aikoina joutunut keksimään keinoja, joilla hermot pysyvät kurissa. Hengitän syvään ja venytän kuvitteellista narua edessäni ja sitten sanon ääneen "kohta menee hermot". Minua katsotaan kuin idioottia, mutta en välitä, koska minulla tuo toimii. Lapsistani sanotaan toistuvasti, että ovat uskomattoman hyvätapaisia ja ihmetellään, miksi tottelevat niin hyvin. Tottelevat, koska en anna päättömiä komentoja ja uhkauksia jne, pyydän kauniisti, selitän, hillitsen hermoni, en vie kädestä jne. Kasvatan näyttämällä esimerkkiä ja sanoittamalla myös hankalat hetket ja tunteet, jotta lapset pysyvät kärryillä.

 

[kiukkuinen äiti]

Näin teen minäkin. Ei se tarkoita jos olen väsynyt, että tekisin päättömiä komentoja, tai että en pyytäisi kauniisti ensin, tai etten selitä tai että veisin kädestä jotain. Esimerkillä minäkin suurimmaksi osaksi kasvatan, mutta en ole täydellinen.
Mutta olet tainnut saada minusta ihan raivohullun kuvan.
Pyydän lapselta anteeksi jos hermostun, selitän myös asian, ja kerron miksi äiti hermostui. Mutta ei se auta siihen että paha mieli siitä tulee, joka kerta.

Lapseni on oikeasti todella hyvätapainen, reipas ja muutoinkin sen oloinen ettei tästä minun hermostumisestani ole vaurioitunut. Se ei tietenkään oikeuta minua hänelle hermostumaan.

Mitä sinä teet tilanteessa jossa lapsi ei suostu mihinkään mitä pyydät? Siis mihinkään. Ja jonnekkin pitäisi lähteä. Siis esimerkiksi sovittuun tapaamiseen? Lapsi juokseen karkuun ja tahallaan viivyttelee. Mitä teet? Tai lapsi tekee kiellettyä asiaa seitsemänsataa kertaa senkin jälkeen kun olet asian häneltä kieltänyt, ja selittänyt miksi kiellät?

Mun pitäs varmaan opetella joku toinen tapa opettaa lasta. Esim. joku jäähypenkki. Ehkä se onkin siitä kiinni, etten osaa olla jotenkin johdonmukainen, tms. Huomaan uhkaavani lasta esim sillä että poistan hänet ruokapöydästä, ja seuraavassa hetkessä annan hänen tulla takaisin, tms. Näen itseni jossain Supernanny ohjelmassa hyvinkin. Luulin että pärjään lapseni kanssa, mutta huomaan että lapsi pyörittää minua miten tahtoo. Olen siis oikeasti huono äiti.

Lastani en kurita mitenkään fyysisesti, sen tahdon tehdä selväksi. Ainoa miten pelkään hänen vaurioituvan on se, kun hänelle korotan ääntäni. Pelkään että hän alkaa pelkäämään minua.

 

[pupeltaja]

ei meillä ainakaan mun lapset mua pelkää vaikka niille joskus ääntä korotankin.
jos laps ei suostu lähtee kylään tms, niin sanon vaan kylmästi et no, me mennään, jos meinaat ehtiä mukaan niin vaatetta niskaan sit vaan ja jos ei ole vaatteet päällä ku muut on valmiina niin sit lähet noin ja sielä on muuten kylmä!

enkä mä tunne siitä mitään pistoa mun sydämessä, koska monesti päivässä sit vaan istuskellaan sylikkäin ja halitaan ja pussaillaan ja luetaan yhdessä kirjoja tai katotaan lastenohjelmaa ja monesti päivässä sanon lapselle rakastavani häntä ja hän sanoo saman minulle.
eikä siihen ole se vaikuttanut, että mä komennan lapsia ja huudankin tolle uhmikselle välillä, nykyään harvemmin ku oon huomannu et sei auta mitään :>

en lähde juoksemaan lapsen perässä jos se lähtee mua karkuun, kyseessä siis koht kolmevee. aika äkkiä se huomaa, et tää ei ookkaan kiva leikki ku kukaan ei seuraa. huikkaan vaan perään, et älä mene kauas tai et löydä meitä sit enään ja tulee sulle paniikki.
en lähde siis mukaan noihin lapsen kiukutteluihin. enkä sen tähden enää joudu olla niin stressaantunutkaan kun aiemmin olin ku vielä hermostuin tosta lapsen huutamisesta, nykyään en hermostu vaan hoidan sen rauhallisesti. en jaksa huutaa enää. jos lyö, otan kädestä kiinni ja sanon ei. ja pidän kädestä kiinni hetken ettei voi heti lyyä uudestaan.

Niille lapsille on pakko sanoa ei kun ne tekee jotain tyhmää tai luvatonta.
Niitä on komennettava aina välillä, jos haluaa et niist kasvaa kunnon ihmisiä.
Komentaminen tarkottaa automaattisesti sitä, et lapselle tulee siitä yleensä harmi kun ei saakkaan jotai tehdä. Mut sei vähennä sen lapsen rakkautta suhun yhtään vaan se luo lapselle turvaa kun on tietyt rajat. Huutaminenkaan ei vahingoita lasta, mutta sei ole sen tehokkaampaa kun napakka puhe ja tiukka äänensävy.
Olet varmasti ihan hyvä äiti, must tuntuu kans, että tarvisit nyt vähän irtiottoa arjesta niin jaksaisit sitten taas kotona pitää ne hermot.

tsempit ja hyvin kaikki menee.

 

["vieras"]

Niin sama täällä. 2,5 vuotta lapsen kanssa kotona. Onhan sekin jo jotain. Ettei tartte sitten myöhemmin miettiä että olis pitänyt olla lapsen kanssa kotona.

Kun tilanne on tuo mitä kuvailet, niin kannattaako?

 

[kiukkuinen äiti]

[QUOTE="vieras";22992030]Kun tilanne on tuo mitä kuvailet, niin kannattaako?[/QUOTE]

Kannattaa, sanoisin minä. Rakastan lastani, tahdon että hän saa jonkun aikuisen täyden huomion vielä hetken. Ja tahdon nähdä lapseni kasvavan, ja oppivan uusia asioita.
En missään nimessä tahtoisi viedä häntä hoitoon vielä 3 vuotiaanakaan.
Se ei tarkoita etteikö lapseni saisi lapsikontakteja muualta.

 

[kiukkuinen äiti]

ei meillä ainakaan mun lapset mua pelkää vaikka niille joskus ääntä korotankin.
jos laps ei suostu lähtee kylään tms, niin sanon vaan kylmästi et no, me mennään, jos meinaat ehtiä mukaan niin vaatetta niskaan sit vaan ja jos ei ole vaatteet päällä ku muut on valmiina niin sit lähet noin ja sielä on muuten kylmä!

enkä mä tunne siitä mitään pistoa mun sydämessä, koska monesti päivässä sit vaan istuskellaan sylikkäin ja halitaan ja pussaillaan ja luetaan yhdessä kirjoja tai katotaan lastenohjelmaa ja monesti päivässä sanon lapselle rakastavani häntä ja hän sanoo saman minulle.
eikä siihen ole se vaikuttanut, että mä komennan lapsia ja huudankin tolle uhmikselle välillä, nykyään harvemmin ku oon huomannu et sei auta mitään :>

en lähde juoksemaan lapsen perässä jos se lähtee mua karkuun, kyseessä siis koht kolmevee. aika äkkiä se huomaa, et tää ei ookkaan kiva leikki ku kukaan ei seuraa. huikkaan vaan perään, et älä mene kauas tai et löydä meitä sit enään ja tulee sulle paniikki.
en lähde siis mukaan noihin lapsen kiukutteluihin. enkä sen tähden enää joudu olla niin stressaantunutkaan kun aiemmin olin ku vielä hermostuin tosta lapsen huutamisesta, nykyään en hermostu vaan hoidan sen rauhallisesti. en jaksa huutaa enää. jos lyö, otan kädestä kiinni ja sanon ei. ja pidän kädestä kiinni hetken ettei voi heti lyyä uudestaan.

Niille lapsille on pakko sanoa ei kun ne tekee jotain tyhmää tai luvatonta.
Niitä on komennettava aina välillä, jos haluaa et niist kasvaa kunnon ihmisiä.
Komentaminen tarkottaa automaattisesti sitä, et lapselle tulee siitä yleensä harmi kun ei saakkaan jotai tehdä. Mut sei vähennä sen lapsen rakkautta suhun yhtään vaan se luo lapselle turvaa kun on tietyt rajat. Huutaminenkaan ei vahingoita lasta, mutta sei ole sen tehokkaampaa kun napakka puhe ja tiukka äänensävy.
Olet varmasti ihan hyvä äiti, must tuntuu kans, että tarvisit nyt vähän irtiottoa arjesta niin jaksaisit sitten taas kotona pitää ne hermot.

tsempit ja hyvin kaikki menee.

Kiitos viestistäsi. Vaikka siitä tulee parempi mieli, niin ei se tarkoita sitä että olisi oikeutettua huutaa lapselle. Siis tarkoitan nyt itseäni.

Sait asian selitettyä paremmin kuin minä. Juuri tuollaisissa tilanteissa minulta se hermo menee. Lapseni kyllä sanoo minulle rakastavansa minua, mekin halitaan ja ollaan yhdessä ja nautitaan toisistamme kyllä. Mutta päivä on pitkä ja usein tämä olotila ei kestä koko päivää.

Mutta nyt on lähdettävä viemään lasta jumppaan, joten kirjoittelen tänne myöhemmin paremmin.

 

[pröö]

sitä saa tuntea itsensä vajavaiseksi, se kuuluu toimenkuvaan Mutta koska asia sinua ahdistaa, sille on hyvä tehdä jotakin. Tuossa, että lapsi tekee jotain kiellettyä koko ajan vaikka olet sataan kertaan kieltänyt, on jäähy ihan paikallaan. Ja siitä tulee huuto, mutta kestät sen kyllä Ja jos lapsi ei pue päälle kun on johonkin menoa, otat lapsen ja puet sen. Joo hiki tulee ja taas lapsi huutaa, mutta kukaan ei mene silti rikki!
Tavattoman monilla on sellainen ongelma, että lapsen kiukkua ja pettymystä on jotenkin vaikea kestää, mistä seuraa epävarmuutta joka purkautuu esim juuri huutamalla. Itselläni ensimmäisen lapsen kanssa myös näin. En tiedä mistälie omista traumoista se kumpuaa... Minua on kovasti auttanut ajatus siitä, että minun tehtäväni aikuisena on olla se seinä johon kerta toisensa jälkeen päätään hakkaamalla lapsi löytää omat rajansa. Ja mitä jämäkämpi se seinä on, sitä vähemmällä hakkaamisella se lapsi pääsee Tämä ajatus auttaa minua pysymään itsevarmana ja rauhallisena, ja sen itsevarmuuden lapsikin vaistoaa.
Ehkä huonosti selitetty, en osannut paremmin...Tsemppiä!

 

[ihmisiä me vaan ollaan]

En kaipaa mitään myötätuntoa, vaan oikeasti olen nyt tajunnut asian itse. Olen väsynyt, ja siksi tiuskin. Ja tiedän kyllä että minua varmasti katsotaan pahasti paikassa kuin paikassakin.
Siksi tämän aloituksen teinkin, tahdoin nähdä onko kaikki muut superäitejä, ja teilataanko minut kuinka pahasti.
Minusta olisi suorastaan ihme jos kaikki olisivat silittelemässä päätäni,
Saatat jopa olla minun perheeni ystäväperhe, ja ehkä minä olen se äiti jolle tahtoisit sanoa suoraan. En voi tietää. Josko sua kuitenkin helpottaa ajatus, että tuskin kukaan tahallaan tahtoo olla lapselleen kiukkuinen.

Satutko muistamaan, mitenkä oma äitisi käyttäytyi kotona ollessasi pieni? mä huomaan ainakin käyttäytyväni välillä yhtä tyhmästi ja lapsellisesti kuin oma äitini, joka oli ihan hermoromahduksen partaalla. Mua on ainakin auttanut se, että tiedostin että mähän oon kuin äitini aikoinaan.. toinen on se, että laitoin lapset tarhaan ja palasin koulunpenkille. Ja täytyy sanoa, että lapsillakin on niitä hankalia päiviä ja sit toisena päivänä ne on ku enkeleitä

 

[pröö]

Tiuskin taaperolle joka ei kuuntele ikinä mitään.
Huomaan kieltäväni häntä kokoajan.
Huomaan myös kuinka työnnän häntä kokoajan kauemmas itsestäni edellä mainittujen asioiden takia.


että jos koko ajan sätit ja kiellät, se menettää merkityksensä. Etkä myöskään pysty tehokkaasti kaikkia valvomaan. Mieti mitkä asiat ovat oikeasti sellaisia, että ne täytyy kieltää, pidä niistä kielloista kiinni ja anna muiden asioiden olla. Kerrot lapselle seuraamukset kielletyn tekemisestä ja pidät niistä joka kerran kiinni. Ne kiellot jotka päätät pitää, pitää myös jaksaa/pystyä valvomaan/estämään tekeminen, jopa vuosia...On turhaa sättiä lasta esim tänään jostain kaapille menosta, josta et eilen jaksanut sanoa mitään. Tai turhaan tänään raivoat sängyllä hyppimisestä, jos ehkä huomenna et raivoakaan, etkä estä hyppimistä. Äitini on sellainen turhanmotkottaja ja tyhjänuhkailija, ja nyt huomaan että omat lapseni kokeilevat mummia ihan vaan "huvikseen". Että mites tällä kertaa onnistuu mikäkin..

 

[kiukkuinen äiti]

Kiitos teille kaikille viesteistänne.
Olen näköjään itse ajanut itseni tähän tilanteeseen olemalla epäjohdonmukainen, vaikka kuinka yritän. Tosissaan saatan uhata tehdä jotain, esim. jossei siivota yhdessä näitä edellisiä leluja, äiti pistää ne sitten pois kokonaan. Ja tätä sitten jankkaan liian monta kertaa. Lapsi saa ikäänkuin liian monta varoitusta, eikä siitä ole enää hyötyä, koska harvoin toteutan nuo uhkaukseni.

Joku pyysi minua palaamaan omaan lapsuuteeni. En ehkä tahtoisi. Olen yksinhuoltajan lapsi, jolle äidillä ei oikein ollut loppuviimeksi juurikaan aikaa. Toki viikonloppuisin oli, mutta kyllä mä koen olevani aika pitkälle päiväkodin kasvattama.
Teimme äidin kanssa paljon kivoja retkiä yms. silloin harvoin kun hänellä oli minulle aikaa.
Huomaan tekeväni paljon asioita samalla tavalla.
Lapsen tahdoin tästä edellämainitusta syystä ja siitä että muistan minulla pienenä olleen olo ettei äiti tahdo olla kanssani, olen päättänyt olla lapselleni läsnä paljon.
En ole paikaallaan olevaa tyyppiä, mutta rakastan lastani, ja pidän yleensäkkin lasten kanssa touhuamisesta. Mutta kyllä mä usein lähtisin liikkeelle täältä kotoa, jonnekkin ihmisvilinään, ihan vain siksi että en jaksa aina olla kotona.
Eli ehkä irtiotto arjesta auttaisi tässä asiassa. Vaikka kuntosalikäynnit yms.

Sitten vielä sille joka sanoi että pue vaan se vaikka ei tahtoisi. Ensinnäkin tuo juoksee karkuun, ja kun saan hänet kiinni, hän oikeastikkin pistää todella sairaan lujaa vastaan niin että mulla on ihan voimat loppu kun saan sen puettua. Siitä menee noin 30 sek kun puen itselleni päälle, ja vaatteet on riisuttu ja juostu karkuun :/
Lahjomaan en rupea, se on mun mielestä suo johon en tahdo joutua. Siis millään materialla en rupea maanittelemaan tuota. Ollaan sitten lähtemättä esim puistoon tai kerhoon tms.

Tänään on ollut ihana päivä. Olen tiedostaen koittanut olla hermostumatta pienistä/keskisuurista asioista, tai oikeastaan mistään. Tänään vain on sellainen parempi päivä, tosin tänään meillä molemmilla on ollut sopivasti tekemistä, joten turhautumista ei ole kummankaan osalta tullut.

Silti toivon kuulevani vielä onko muilla tällaista?

:flower:
Kiitos vielä tuhannesti teille jotka olette auttaneet tai moittineet, kaikkea tätä odotinkin, mutta enemmän mä luulin saavani "satikutia" täällä palstalla.