Mulla oli semmoinen vanha huuhkaja. Se husi että jos et kerran ponnista niin mä lähden pois. Ja seuraavana päivänä väitti ettei hän tarkottanu lähtevänsä pois. Sitte se änkkäs että isä voi tulla tänne kattoo ku pää näkyy jo, isä näkee sen mutta sä et, sillä on saman väriset hiukset ku isällä, ponnista nyt niin säkin näet. Ja että voi kun hällä on hirveä kiire, pitäs mennä toisiin saleihin mutta voi voi kun mä synnytän. Niiiiiiiin???? Joo-o. Mä synnytin. Sitä varten olin siellä!
Ja mä meinasin kuristaa sen että a) miestä EI KÄSKETÄ sinne kätilön kanssa häärimään kujn mä pidän siitä kiinni "toisessa päässä". ja b) hiusten näkemisen takiako mun pitää ponnistaa??? ja c) mulle tilanne oli ainutkertainen vaikka kätilölle vain yksi työkeikka monien joukossa. En varmaan tahallaan haitannu hänen työtään, hänen työtään olisi olla minun apunani synnytyksessäni!
Mua ei napannut yhtään sen sanavalinnat. Kun lapsi oli syntynyt, sen ensi kommentti oli: tämä ei olekaan mikään pieni. Ja mieskin jo hätääntyi kun se näytti meidän silmään pieneltä, että mikä sillä on. Mies sai lopulta kysyttyä, miten iso se sitten on. Kätilö sanoi että arviolta 3,6 kg (tämä piti paikkansa 30gramman tarkkuudella punnituksessa ). Mutta miten niin niin iso että kätilön tarvii huutaa? Olihan se isompi kuin painoarvio, nafti 3kg, mutta silti. Ei se nyt mikään mutantti ollut
Ja vuodeosastolle siirryttäessä kätilö sanoi raportissaan hoitajille että en suostunut heti ponnistaa ja siksi vaihe venyi (peräti puoleen tuntiin, tää oli kätilön mielestä liikaa ). Ihan kuin olisin pystynyt mutten suostunut! Etukäteen olin ajatellut että vien sitten kätilöitten kahvihuoneeseen kakun tai ainakin suklaata tai ihan vähintään jätän jotain saamiani kukkia. Kun ponnistusvaihe alkoi, päätin että samperi, tuolle en tuo yhtään mitään. En jättänyt kukistani terälehteäkään ja tietoisesti jätin sanomatta kiitos.
