Onkohan tuo pojan uhma enää normaalia?!

[Niin poikki]

Meillä on 4 v 9 kk ikäinen poika, ja tuntuu, että hänen elämänsä on yhtä ikuista uhmaa. Nyt alan olla tilanteeseen todella, todella väsynyt ja aionkin ottaa asian puheeksi ensi viikolla neuvolassa. Onko kukaan saanut sitä kautta vastaavassa tilanteessa mitään apua? Jotenkin pelkään, että asiaan suhtaudutaan vain ylimalkaisesti "sellaista se vain lasten kanssa on tyyliin".

Voisin kertoa tästä meidän tilanteesta vaikka kokonaisen kirjan pituisen tarinan, mutta lyhyesti tiivistettynä päivät ovat yhtä taistelua: poika yrittää ärsyttää minua tahallaan (esim. rallattelemalla jatkuvasti kakka-pissi-pippeli-lauluja, matkimalla minua, härnäämällä pikkusiskoaan, tekemällä muita kiellettyjä asioita niin, että minä varmasti näen), saa raivokohtauksia esim. siitä, kun käsken pukemaan ulos villasukat ja -lapaset, minkä seurauksena lyö, repii minua vaatteista, huutaa aivan holtittomasti jne.Pojasta on mukava vääristellä minun sanoja Sitten on paljon sellaista pienempää "en halua, en tee" väittämistä, mikä on toki lievimmästä päästä. Kun komennan, kommentti on usein: "miksi sinä et äiti tykkää minusta?". Pojasta on myös mukava vääristellä minun sanomisiani, esim. jos hän pyytää jugurttia ennen ruokailua,ja sanon että hän saa sitä ruuan jälkeen jälkiruuaksi, niin poika sanoo, että hän ei syö mitään, kun minä olen kieltänyt syömästä.

Tuntuu, että kaikki keinot on käytetty: rajoista on pidetty johdonmukaisesti kiinni, on aina puututtu sopimattomaan käytökseen (lyöminen, repiminen), lievempien asioitten kanssa olen koettanut, helpottaisiko tilanne, jos olen niin kuin en huomaisikaan (esim. nuo laulunrallatukset), on laitettu omaan huoneeseen rauhoittumaan, otettu joitakin "etuuksia"/leluja pois, olen antanut kaikesta mahdollisesta positiivista palautetta, syliä ja yksilöllistä huomiota... eikä tilanne ikinä tunnu helpottavan.

Nyt tuntuu, että alan olla niin pää sekaisin itsekin, etten enää tiedä, kuinka minun pitäisi toimia. Tuntuu, että tästä on tullut sellainen negatiivisuuden kierre, että elämä on pelkkää uhmaa, kiukuttelua ja itselläni v*tutusta, paska äiti-fiiliksiä.

Kommentteja, vertaistukea, vinkkejä?!!!

 

[Ee]

Onko poika kotihoidossa vai päiväkodissa tms?

 

[ei jaksais]

poika ilmeisesti kotona päivisin. Laita se päiväkotiin!!!!

 

[ehkä toivoa on...]

Ihan kuin olisin omaa kirjoitustani lukenut! Jo tämä auttaa, että kuulee toistenkin olevan samassa tilanteessa. Eli ehkäpä kyse on vaan iän mukaisesta toiminnasta (4 v 9 kk täälläkin). Ei varmaan osaa olla iso eikä pieni ja taistelee sillä välillä. Mutta rajojen pitämisestä pidän kiinni, silmille ei saa hyppiä eikä halveksua naamaa vääntelemällä tai vähättelemällä. Silloin laitan arestipenkille.

Ja laskeskellaan kymmeneen...vaikkei se meikäläisen temperamentilla aina onnistu (eli ei hyvä roolimalli ) Joskus lasken myös pojan kanssa yhdessä ja kun pyydän että aletaan laskemaan niin mikä tahansa tuhauksen tai liíkahduksen lasken mahdollisten sanallisten numeroiden lisäksi ja usein kun kymmeneen päästtän on lapsikin rauhoittunut. Ikäänkuin tilanteeseen ajauduttaisiin eikä lapsi keksi itse keinoa jolla perääntyä "kasvojaan menettämättä". No kauaan se rauha ei aina kestä mutta itsestäkin tuntuu mahtavalta kun saa tilanteen laukeamaan itsekään hermostumatta.

Olen myös kysellyt onko halipula esim. hoitopäivän jälkeen. Mutta ei se aina sitä ole ja tuntuu, että uhma ja rajojen kokeilu on suurempaa nimenomaan minua kohtaa kuin isäänsä.

Tsemppiä sinulle. Täytyy vaan toivoa, että kun nyt väännetään niin murrosiässä olis helpompaa...toivossa on hyvä elää

 

[...]

poika ilmeisesti kotona päivisin. Laita se päiväkotiin!!!!

Samaa neuvoisin. Ei tuo ihan enää "normaalilta" uhmalta kuulosta, mitä ikinä se sitten onkin. Jostain syystä lapsi nyt vain ei koe äitiä auktoriteettinä eikä näe mitään tarvetta totella häntä. Toisaalta lapsi voi myös olla vain turhautunut liian "virikkeettömään" elämään, mikä näyttäytyy tuollaisena jatkuvana kiukutteluna. Onko lapsella esim. päivittäin mahdollisuus leikkiä muiden lasten kanssa.

 

["bea"]

Samaa neuvoisin. Ei tuo ihan enää "normaalilta" uhmalta kuulosta, mitä ikinä se sitten onkin. Jostain syystä lapsi nyt vain ei koe äitiä auktoriteettinä eikä näe mitään tarvetta totella häntä. Toisaalta lapsi voi myös olla vain turhautunut liian "virikkeettömään" elämään, mikä näyttäytyy tuollaisena jatkuvana kiukutteluna. Onko lapsella esim. päivittäin mahdollisuus leikkiä muiden lasten kanssa.

peesaan.. tuttavallani sama tilanne,poika on 4-vuotias ja kotona myös vuoden vanha pikkusisko. pojalla ei tuntunut olevan tarpeeksi virikkeitä kotona ja ajoi purkas kaiken enrgian pikkusiskoon lyömällä ja puremalla. nyt poika päiväkodissa ja tilanne rauhoittunut kotona.

 

["jep"]

Kyllä tuo ihan normaalia kuulkaas on! Toisilla uhma tulee voimaakkaammin eikä siinä ole eroa onko kotona vai päivähoidossa. Meillä pojalla oli voimakas uhma joka alkoi helpottamaan kun täytti 5. Oli päiväkodissa ja tuntui että se vain lisäsi pojan uhmaa kotona, kun oli päiväkodissa jaksanut olla kiltisti. Huomiointi oli paras keino välttää pahimpia raivokohtauksia. Ei tuohon taida auttaa kuin aika ja se että jaksaa vain kestää. Rajoja ja rakkautta.

 

[Niin poikki]

Poika on kotihoidossa, mutta käy kahtena päivänä viikossa muutaman tunnin kerhossa (missä käyttäytyy hyvin). Olen nyt hoitovapaalla, joten ei ole oikein varaa laittaa poikaa hoitoon ja syksyllä taas päästään nauttimaan niistä hoidon rieumuista...

Kiitos vastauksesta, nimimerkki ehkä toivoa on! Totta, jo tuo helpottaa, kun kuulee, että muillakin on samanlaista. Välillä tosiaan tulee huoli, että onko pojan käytös normaalia vai voiko kyseessä olla joku vakavampikin häiriö.

Minä myös olen koettanut opettaa pojalle kiukunhallintaa: jos tuntuu, että on pakko lyödä, voit käydä muksaisemassa säkkituolia tai kun tunnet, että kiukku tulee, voit sanoa kiukulle "mene kiukku pois!" tai voit laskea kymmeneen. Kun poika on rauhallinen, hän tuntuu tajuavan nuo neuvot, mutta raivon tullessa ne katoavat mielestä kokonaan.

Pitkään ajattelin, että tämä tilanne johtuu pikkusiskon syntymästä (vauva nyt 10 kk ikäinen), mutta kyllä kai pojan pitäisi olla jo sopeutunut vauvaan. Meillä myös poika on toisaalta hyvin herkkä, joten tunteet koetaan "ihan satasella" laidasta laitaan - aivan kuten äitinsä!

No, tämäkin jo helpotti hetkellisesti, kun sai tänne kirjoittaa!

 

[vakava sosiaalitapaus]

Juuri kyselin samaa. Oma poikanikin on alkanut uhmaamaan eri tavoin kuin ennen. Ei tosin noin kovasti kuin teillä, mutta muutoksen kyllä huomaa selvästi. Meillä se jogurtti voi jäädä syömättä, jos ei laatikosta löydy oikeanlaista lusikkaa Ja sitten lentävät tavarat.

 

["niin"]

Mun poika oli ihan samanlainen tuossa iässä ja nyt on tyttö... Joten kotihoidossa olevilla kuulunee ikään.

 

["jep"]

Vaikuttaa myös siltä että poika on mustasukkainen pienestä. Kannattaisi järjestää ihan kahdenkeskistä tekemistä pelkästään pojan kanssa ja ottaa mukaan vauvan hoitoon (ellet jo niin ole tehnytkin!). Että poika huomaisi vauvan olevan mukava kaveri, jota on kiva seurailla ja hoitaa. Pojalla kun tunteet käy kuumana, hän on hämmentynyt omasta avuttomuudestaan hallita tunteita. Siihen auttoi meillä rauhallinen juttelu ja kuuntelu, miltä pojasta itsestään tuntuu, mikä tuntuu kurjalta jne.
Mutta usko pois, kyllä tuo ohi menee nopeammin kuin huomaatkaan! Ei uskoisikaan millainen enkeli tuon jälkeen pojastasi voi tulla

 

[Niin poikki]

Jatkan vielä, että pojalla on mahdollisuus lähes joka päivä leikkiä kavereitten kanssa kerhon lisäksi. Itse en koe päivähoitoa ratkaisuna. Kyllä sitä uhmaa oli viime talvenakin, vaikka poika oli hoidossa. Itse tietysti pääsin siinä mielessä helpommalla, että tätä uhmailua ei tarvinnut kestää päivät pitkät.

Kuten joku sanoi, poika ei taida jostain syystä pitää minua auktoriteettinä, vaikka koetan toimia kuinka johdonmukaisesti.

 

[ehkä toivoa on]

poika päivät eli ei se hoitopaikka mikään ratkaisu ole. Pikkusisaruksiakaan ei ole eli huomiota saa kyllä. Joskin tunnustan....aina ei jaksa sitä leikkimisen määrää...eli läsnäolo ei ole 100% vaikka kädessä pikkuauto olisikin. Ja huusholli meinaa viedä ajan välillä.

Mutta ei se aina kyllä ole huomiostakaan kiinni kun uhittelu voi alkaa kesken leikin! Ja sitten on taas diplomatian ja arkipäivän psykologian kyvyt koetuksella joskus paremmalla joskus huonommalla menestyksellä.

Iskää kannattaa myös pyytää apuun, että huomaa puuttua asiattomaan äidille uhitteluun.

Ja hetkessä se mieliala täälläkin muuttuu ja sitten tuodaan äidille rakkauskirjeitä ja syliin on päästävä haleja antamaan yms

Oma pinnahan tässä (toivon mukaan) kehittyy vaikka välillä sitä laskeekin tunteja, että saa laittaa tuon energiapaketin nukkumaan. Ja vaikka äidille uhittelee niin muuten on sosiaalisissa tilanteissa halutessaan hyvinkin taitava. Ja kun tilannetta vertaa noihin teineihin mitä kodista löytyy myös niin eipä ne niin hallinnassa ole tunteet aina heilläkään.
Mutta kauhulla kyllä ajattelen mihin vapaa kasvatus tai rajojen laittamatta jättäminen johtaisi näidenkin lasten kohdalla.

Eiköhän näillekin tilanteille naureskella sitten jonkun vuoden päästä vaikkei huumorilla nyt aina jaksa ottaakaan.

Hyvää kevättä. t. se kamalan ihana äiskä