M
mmm
Vieras
Lasten isä on siis alkoholisti-päihderiippuvainen, erottiin 2v sitten. Koko tän ajan oon koittanut auttaa exää, kuunnellut kun se soittaa päissään, soitellut sairaaloihin perään kun on yrittänyt ottaa hengen itseltään, ja lisäksi koittanut järjestää hänen ja lasten tapaamisia. Tai no, tuota samaahan mä tein sen 5v joka oltiin yhdessä, tuin päihdehoidoissa, metsästin milloin putkasta, milloin sairaalasta, kestin pettämiset, juomisen ja päihteet, koitin auttaa, uskoa ja luottaa, hoidin lapset, kodin, ja järjestin kuntoon kaikki ne sotkut mitä ex sai aikaan putken ollessa päällä. Oma mielenterveys siinä meni, stressaannuin, masennuin, sain paniikkikohtauksia... Enkä lopulta jaksanut olla läsnä lapsille kun kaikki energia meni miehestä stressaamiseen. Sitten tuli stoppi ja erosin.
No, takaisin nykyhetkeen. Eli eilen mun olisi pitänyt lähteä kuskaamaan miestä kauppaan hakemaan kaljaa. Olisin kuulemma saanut bensarahaakin, mutta kun en mä halua lähteä ajamaan 20km reissua vain siksi että juoppo saa juotavansa. Kehotin kävelemään, jos niin kaljaa himottaa niin kyllä sen 4km kävelee kauppaan ja takas. Sitten sanoin että nyt en enää jaksa, että mä oon niin monta vuotta yrittäny että nyt riittää. Ihan ystävällisesti sanoin ettei soittele mulle enää, että jos haluaa kuulla mitä lapsille kuuluu niin silloin toki saa soittaa, sama kun jos haluaa tavata heitä. No, tietenkin ex olisi halunnut nyt kuulla mitä heille kuuluu, olisin kuulemma voinut kaljanhakureissulla kertoa kuulumiset. Sanoin että ei onnistu, ja että soittaa kun selviää niin voin kertoa sitten. Tässä vaiheessa ex otti puheeksi itsemurhan ja kuinka hän on yrittänyt sen jo tehdä mutta ei onnistunut, onnistuu kuulemma seuraavan kerran jne. Sanoin että mulle on noita juttuja enää turha puhua, en jaksa kiinnostua enää, enkä yrittää auttaa kun ei itsekään yritä. Lopulta sanoin että tappaa sitten itsensä, että jos sen oikeasti haluaa tehdä niin ei sitä mulle tarvi kertoa, kuulen sen kyllä sitten.
Ja se kysymys... Olinko mä liian julma?
Mä oon niin kauan ollut tässä pelissä mukana etten osaa arvioida. Mutta kun ei tuo vähemmällä usko, eikä varmaan usko vieläkään. Mä oon itse päässyt jaloilleni vihdoin, henkisesti vahvempi kuin koskaan. Mutta silti pieni omantunnon pistos tuntuu, jos sittenkin olin liian julma...
No, takaisin nykyhetkeen. Eli eilen mun olisi pitänyt lähteä kuskaamaan miestä kauppaan hakemaan kaljaa. Olisin kuulemma saanut bensarahaakin, mutta kun en mä halua lähteä ajamaan 20km reissua vain siksi että juoppo saa juotavansa. Kehotin kävelemään, jos niin kaljaa himottaa niin kyllä sen 4km kävelee kauppaan ja takas. Sitten sanoin että nyt en enää jaksa, että mä oon niin monta vuotta yrittäny että nyt riittää. Ihan ystävällisesti sanoin ettei soittele mulle enää, että jos haluaa kuulla mitä lapsille kuuluu niin silloin toki saa soittaa, sama kun jos haluaa tavata heitä. No, tietenkin ex olisi halunnut nyt kuulla mitä heille kuuluu, olisin kuulemma voinut kaljanhakureissulla kertoa kuulumiset. Sanoin että ei onnistu, ja että soittaa kun selviää niin voin kertoa sitten. Tässä vaiheessa ex otti puheeksi itsemurhan ja kuinka hän on yrittänyt sen jo tehdä mutta ei onnistunut, onnistuu kuulemma seuraavan kerran jne. Sanoin että mulle on noita juttuja enää turha puhua, en jaksa kiinnostua enää, enkä yrittää auttaa kun ei itsekään yritä. Lopulta sanoin että tappaa sitten itsensä, että jos sen oikeasti haluaa tehdä niin ei sitä mulle tarvi kertoa, kuulen sen kyllä sitten.
Ja se kysymys... Olinko mä liian julma?
Mä oon niin kauan ollut tässä pelissä mukana etten osaa arvioida. Mutta kun ei tuo vähemmällä usko, eikä varmaan usko vieläkään. Mä oon itse päässyt jaloilleni vihdoin, henkisesti vahvempi kuin koskaan. Mutta silti pieni omantunnon pistos tuntuu, jos sittenkin olin liian julma...
