Olisi niin helppoa, jos voisi ottaa muistot päästään, tipauttaa kasaksi lattialle ja sitten vaikka heittää tikalla lasaan ja randomina poimisi esiin sitten sen hetken. Moinen ei kuitenkaan noin vain onnistu, joten joutuu suorittamaan valintaa päässään ja väkisinkin mukaan tunkee se pieni ääni, joka kuiskii kaikkeen, että
-Ei sitä. Se ei ole valmis. ,
- Ei tuota. Siinä on liikaa sen toisen tarinaa.
- Älä nyt ainakaan sitä ota. Eihän sitä voi tajuta ellei ollut paikalla.
Tuon kuiskekonsertin hätyyttämänä minä en eilen saanut minkäänlaista haastevastausta kokoon. Jätin lopulta päätösvallan unelle ja tähän aamulla päädyin hetkeen jona valkoinen höyhen tanssi ilmassa.
Alkuvuonna 2002 minä olin toista vuotta leski ja joitain kuukausia aiemmin astunut Satuna Sytostaattimaahan. Kuin Liisalla Ihmemaassa konsanaan mikään ei ollut ihan toden tuntuista ja mikään ei ollut oikeassa mittakaavassa minkään suhteen vaan kaikki vaihteli.
Puhuvia kaneja ja irvikissoja en nähnyt, mutta sen sijaan tein tuttavuutta Roferonin ja sen perässä marssivan sivuoirelistan kanssa. Oli kemiallista masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia, nivelkipuja, vapinaa, näköhäiriöitä, ahdistusta, keuhkokuumeita keuhkokuumeiden perään. Tuli mustelmia ja verenvuotoja. Kävellessä yhtäkkiä jalat katosivat alta. Pisteli, huimasi ja muuta mukavaa.
Noita oli siis niinä välipäivinä; tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin.
Maanantai, keskiviikko ja perjantai olivat sitten puolestaan vähän huonompia päiviä, jolloin puolet ajasta meni vessassa pää pytyssä ja toinen nivelten omituisissa sähköshokkikivuissa sätkien.
Ja sunnuntaina kuten malliksi annettu, minä lepäsin.
Joskus enemmän, joskus vähemmän.
Niin sinäkin sunnuntaina, jolloin vastasin Puheluun. Ääni luurissa oli kylmä ja asiallinen. Emme olleet läheisiä, vaikka oli toki vuosien varrella ollut toisenlaisiakin toveja; yhteisen huolen ja rakkauden hetkiä. Kaikenkaikkiaan olimme kuitenkin moiseen keskenämme ihan liian erilaisia ihmisiä ja toisaalta tilannekin sellainen, mikä itsessään esti lähentymisen.
Olin ollut soittavan naisen ainoan tyttären sijaisäiti ja äitiys on miinoitettua maata. Sinne astuminen, edes sijaisena ja vaikka kuinka kutsuttuna ja pyytettynä, on aina invaasio jonnekin, mitä ei ole alunperin tarkoitettu kuin kahden ihmisen, äidin ja lapsen, kuljettavaksi.
Nyt viesti oli lyhyt eikä sitä pehmennetty mitenkään:
Minna on lähdössä. Hän pyysi kysymään haluatko tulla saattamaan. On osastolla XX.
Siinä se.
En muista, mitä vastasin jos vastasin mitään. Sen sen sijaan muistan, miten raivo kuohahti sisälläni. Se purskahti pinnalle, tulvi yli ja poltti mielenpieliä tursuessaan:
Luuri lensi halki huoneen, paperippino pöydältä lattialle. Jotain kai särkyikin.
Niin huoneessa kuin minussakin.
-Voivittuperkelesaataana sua senkin kakara!
Sain hädin tuskin kannen mieleni pinnalle ennen kuin makuuhuoneen ovi kävi. Lapset ryntäsivät metelini säikäyttäminä katsomaan mikä hätänä. Ei tarvittu kuin yksi sana selitykseksi niin ilmeet huuhtoutuivat isompien kasvoilta. Minna.
Minulla on sellainen vaikutus ihmisiin. nauroi tyttö joskus ironisesti.
Suruakin siinä oli, mutta tytön tarina oli liian lyhyt suruille.
Ymmärrän lapsia. Minna oli vaativa epäsisko. Hän vei minun ja mieheni aikaa ja voimia kohtuuttomasti ja rapiat päälle. Minna huijasi varasti, venkoili ja kokeili rajojaan. Minna oli aggressiiviinen, epärehellinen ja vastuuton. Isotädin sormukset ja rannerenkaat ovat jossain Minnan teillä. Käsivarsissani on kaunis raidoitus siinä kohdin mistä puri. Minna oli myös ihana, kaunis, syvästi tunteva, intuitiivinen, herkkä ja antelias. Sekä hyvässä, että pahassa hän täytti tilan. Ja jos ilmaan jäi hitunen happea, jota Minna ei imenyt, niin sen vei kyllä hänen sairautensa.
Annoin joitain ohjeita lapsille ja vävylle joka oli silloin vielä tuore ja tönöön vasta-asettunut. Pitäkää huolta toisistanne ja hoitakaa mitä hoitaa pitää. En ollut huolissanne etteivätkö kummatkin asiat menisi niin kuin toivoin.
Mamma. kuului hento ääni hämärästä huoneesta Sinä tulit?
Tulin, principess.
Entä Oliko se edes kysymys? Oletko sinä?
Olen minä. Niin kauan kuin pitää.
Hymy teki kasvoista miltei makaaberit. Loppuun asti sitten.
Minä olin. Kävin välillä vessassa ja siirryin käytävään silloin kun Minnan vanhemmat kävivät tytön luona. Muun ajan minä olin. Ne päivät ja yöt, joita ei ollut montaa. Puhuimme kun Minna oli tajuissaan ja jaksoi. Itkimme vähän. Nauroimme enemmän. Kirjoitin muistiin tytön suunnitelman hautajaisikseen.
Unta oli enemmän ja enemmän. Unta ja syvempää unta. Tyhjiä hetkiä hiljaisessa huoneessa ja sitten se aamu jolloin monitori piirsi lopulta tasaisen vihreän viivan.
Kirjasin huolella muistiin varhaisen kellonlyömän numerot.
Viikkoa myöhemmin seisoin kylmässä kalmistossa samalla varhaisella kellonlyömällä. 06.32 - Omalaatuinen hautaamisaika omalaatuiselle tytölle hänen omalaatuisen tarinansa päätteeksi. Saattajia ei ollut montaa; minä, vanhempansa, veljensä ja pari muuta sukulaista. Viimeisistäkin useimmat jättäytyneet pois. Ei ystäviä, ei koulutovereita, ei edes sitä nuorta miestä jonka kanssa Minna asui tovin.
Pystyin melkein kuulemaan tytön naurahduksen. Minulla on sellainen vaikutus ihmisiin.
Arkku ei paljoa painanut kadotessaan mustaan maahan. Seremoniamultia sille ei laskettu vaan sen sijaan puhalsin kämmeneltä valkoisen höyhenen. Rakkaudesta sinä olet tullut ja rakkauteen tulee sinun palaaman. Minnan sitä suunnitellessa olin epäilyt ettei höyhen tottele. Tuuli sen vie mennessään.
Hetken näytti siltä, että olen oikeassa. Pitkään se tanssi ilmassa kuilun yllä.
Sitten kääntyi ja hitaasti leijaili alas.
Se hetki. Se tovi kun valkoinen höyhen tanssi ilmassa. Miten toisin olisikaan voinut olla-ajatusten ja anteeksiannon hetki on se, minkä jaan tänään kanssanne.
Ja toivon, että huominen haasteenosa on helpompi.
-Ei sitä. Se ei ole valmis. ,
- Ei tuota. Siinä on liikaa sen toisen tarinaa.
- Älä nyt ainakaan sitä ota. Eihän sitä voi tajuta ellei ollut paikalla.
Tuon kuiskekonsertin hätyyttämänä minä en eilen saanut minkäänlaista haastevastausta kokoon. Jätin lopulta päätösvallan unelle ja tähän aamulla päädyin hetkeen jona valkoinen höyhen tanssi ilmassa.
Alkuvuonna 2002 minä olin toista vuotta leski ja joitain kuukausia aiemmin astunut Satuna Sytostaattimaahan. Kuin Liisalla Ihmemaassa konsanaan mikään ei ollut ihan toden tuntuista ja mikään ei ollut oikeassa mittakaavassa minkään suhteen vaan kaikki vaihteli.
Puhuvia kaneja ja irvikissoja en nähnyt, mutta sen sijaan tein tuttavuutta Roferonin ja sen perässä marssivan sivuoirelistan kanssa. Oli kemiallista masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia, nivelkipuja, vapinaa, näköhäiriöitä, ahdistusta, keuhkokuumeita keuhkokuumeiden perään. Tuli mustelmia ja verenvuotoja. Kävellessä yhtäkkiä jalat katosivat alta. Pisteli, huimasi ja muuta mukavaa.
Noita oli siis niinä välipäivinä; tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin.
Maanantai, keskiviikko ja perjantai olivat sitten puolestaan vähän huonompia päiviä, jolloin puolet ajasta meni vessassa pää pytyssä ja toinen nivelten omituisissa sähköshokkikivuissa sätkien.
Ja sunnuntaina kuten malliksi annettu, minä lepäsin.
Joskus enemmän, joskus vähemmän.
Niin sinäkin sunnuntaina, jolloin vastasin Puheluun. Ääni luurissa oli kylmä ja asiallinen. Emme olleet läheisiä, vaikka oli toki vuosien varrella ollut toisenlaisiakin toveja; yhteisen huolen ja rakkauden hetkiä. Kaikenkaikkiaan olimme kuitenkin moiseen keskenämme ihan liian erilaisia ihmisiä ja toisaalta tilannekin sellainen, mikä itsessään esti lähentymisen.
Olin ollut soittavan naisen ainoan tyttären sijaisäiti ja äitiys on miinoitettua maata. Sinne astuminen, edes sijaisena ja vaikka kuinka kutsuttuna ja pyytettynä, on aina invaasio jonnekin, mitä ei ole alunperin tarkoitettu kuin kahden ihmisen, äidin ja lapsen, kuljettavaksi.
Nyt viesti oli lyhyt eikä sitä pehmennetty mitenkään:
Minna on lähdössä. Hän pyysi kysymään haluatko tulla saattamaan. On osastolla XX.
Siinä se.
En muista, mitä vastasin jos vastasin mitään. Sen sen sijaan muistan, miten raivo kuohahti sisälläni. Se purskahti pinnalle, tulvi yli ja poltti mielenpieliä tursuessaan:
Luuri lensi halki huoneen, paperippino pöydältä lattialle. Jotain kai särkyikin.
Niin huoneessa kuin minussakin.
-Voivittuperkelesaataana sua senkin kakara!
Sain hädin tuskin kannen mieleni pinnalle ennen kuin makuuhuoneen ovi kävi. Lapset ryntäsivät metelini säikäyttäminä katsomaan mikä hätänä. Ei tarvittu kuin yksi sana selitykseksi niin ilmeet huuhtoutuivat isompien kasvoilta. Minna.
Minulla on sellainen vaikutus ihmisiin. nauroi tyttö joskus ironisesti.
Suruakin siinä oli, mutta tytön tarina oli liian lyhyt suruille.
Ymmärrän lapsia. Minna oli vaativa epäsisko. Hän vei minun ja mieheni aikaa ja voimia kohtuuttomasti ja rapiat päälle. Minna huijasi varasti, venkoili ja kokeili rajojaan. Minna oli aggressiiviinen, epärehellinen ja vastuuton. Isotädin sormukset ja rannerenkaat ovat jossain Minnan teillä. Käsivarsissani on kaunis raidoitus siinä kohdin mistä puri. Minna oli myös ihana, kaunis, syvästi tunteva, intuitiivinen, herkkä ja antelias. Sekä hyvässä, että pahassa hän täytti tilan. Ja jos ilmaan jäi hitunen happea, jota Minna ei imenyt, niin sen vei kyllä hänen sairautensa.
Annoin joitain ohjeita lapsille ja vävylle joka oli silloin vielä tuore ja tönöön vasta-asettunut. Pitäkää huolta toisistanne ja hoitakaa mitä hoitaa pitää. En ollut huolissanne etteivätkö kummatkin asiat menisi niin kuin toivoin.
Mamma. kuului hento ääni hämärästä huoneesta Sinä tulit?
Tulin, principess.
Entä Oliko se edes kysymys? Oletko sinä?
Olen minä. Niin kauan kuin pitää.
Hymy teki kasvoista miltei makaaberit. Loppuun asti sitten.
Minä olin. Kävin välillä vessassa ja siirryin käytävään silloin kun Minnan vanhemmat kävivät tytön luona. Muun ajan minä olin. Ne päivät ja yöt, joita ei ollut montaa. Puhuimme kun Minna oli tajuissaan ja jaksoi. Itkimme vähän. Nauroimme enemmän. Kirjoitin muistiin tytön suunnitelman hautajaisikseen.
Unta oli enemmän ja enemmän. Unta ja syvempää unta. Tyhjiä hetkiä hiljaisessa huoneessa ja sitten se aamu jolloin monitori piirsi lopulta tasaisen vihreän viivan.
Kirjasin huolella muistiin varhaisen kellonlyömän numerot.
Viikkoa myöhemmin seisoin kylmässä kalmistossa samalla varhaisella kellonlyömällä. 06.32 - Omalaatuinen hautaamisaika omalaatuiselle tytölle hänen omalaatuisen tarinansa päätteeksi. Saattajia ei ollut montaa; minä, vanhempansa, veljensä ja pari muuta sukulaista. Viimeisistäkin useimmat jättäytyneet pois. Ei ystäviä, ei koulutovereita, ei edes sitä nuorta miestä jonka kanssa Minna asui tovin.
Pystyin melkein kuulemaan tytön naurahduksen. Minulla on sellainen vaikutus ihmisiin.
Arkku ei paljoa painanut kadotessaan mustaan maahan. Seremoniamultia sille ei laskettu vaan sen sijaan puhalsin kämmeneltä valkoisen höyhenen. Rakkaudesta sinä olet tullut ja rakkauteen tulee sinun palaaman. Minnan sitä suunnitellessa olin epäilyt ettei höyhen tottele. Tuuli sen vie mennessään.
Hetken näytti siltä, että olen oikeassa. Pitkään se tanssi ilmassa kuilun yllä.
Sitten kääntyi ja hitaasti leijaili alas.
Se hetki. Se tovi kun valkoinen höyhen tanssi ilmassa. Miten toisin olisikaan voinut olla-ajatusten ja anteeksiannon hetki on se, minkä jaan tänään kanssanne.
Ja toivon, että huominen haasteenosa on helpompi.
