Toggle sidebar

Otimme koiranpennun ja mie kadun sitä syvästi. Mitä tehdä?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "nimetön"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
N

"nimetön"

Vieras
Ja pliis, mie en kaipaa nyt todellakaan mitään haukkuja. Tiedät itsekkin miten typerää tämä on ja miten inhottava tilanne on.

Meiltä kuoli viimekesänä sairauteen koira. Lisäksi meillä o 10 vuotias aivan ihana ja rakas koira.

Otimme pitkän mietinnän jälkeen tänäkesänä koiranpennun.


Ja mie kadun sitä, siitä on vain riesaa eikä mulla hermot kestä sitä. Mua niin kaduttaa että otettiin se. Ihan normaali pentu tuo on. Ei siinä vikaa ole. Minussa se vika on.


Opinko minä rakastamaan tuota ajan kanssa kunhan pentuaja typeryydet helpottavat. Vai pitäiskö vain myöntää virheensä ja luopua siitä.
 
Pakko myöntää, että mäkin kaduin koiranpennun ottamista ainakin ekat puoli vuotta. Nyt koira on reilu vuoden ikäinen, pikkusen rauhottunut jo, eikä tarvii enää siivota pissoja yms. ja koiralle jää jo oppikin päähän, ja voin sanoa etten vois enää kuvitellakaan että olisin ilman tuota piskiä :)

Minkäikäinen teidän pentu on? Joudutko yksin huolehtimaan siitä vai auttaako mies? Mä en ihan noin helpolla luovuttais, vaikka pennut osaavatkin oikeasti olla tosi ärsyttäviä. Meillä auttoi myös koiran kanssa suhteen luomiseen se kun kävin koiran kanssa pentukurssilla ja sellaisella arkitottiskurssilla, oli hienoa huomata että kyllä se koira oppii ja tajuaa asioita kunhan itse osaa opettaa.
 
Viisaampaa myydä/antaa pois. Ainahan koirien kanssa vähän on hankaluuksia, sairauksia tms. Ja jos ärsyttää nyt pentuna, ärsyttää myöhemminkin.

Voihan sen toki myöhemminkin antaa pois, pennuille on vaan enemmän ottajia.
 
kuten sanoit, vika on siussa, opettele rauhottumaan. Uskon että olet saanut juuri sellaisen koiran mitä tarvitsetkin. Saattaa kuullostaa hullulta mutta nyt sulla on loistava tilaisuus kasvaa ihmisenä. Uskon että se muuttuu vielä iloksi. Paitsi jos purat agressiotasi koiraan.
 
Jos teil on lapsia luopuminen voi olla hankalampi juttu. olet lastesi silmissä ilkeä ja sydämetön. Jos olet ottanut pennun kasvattajalta voit yrittää sopia kasvattajan kanssa josko se ottais sen takas tai etsit sille uuden kodin. Kaikki tietenkin helpottuu kun pentu kasvaa, mutta se opitko rakastamaan sitä samalla tavalla kun toista koiraasi tai kuollutta koiraa siihen en osaa vastata. Itselläni vähän sama tilanne. Otin 6v koiralleni viime kesänä kaveriksi 1v ikäisen koiran. Nyt nämä kaksi koiraa ovat elelleet saman katon alla jo vuoden mutta eivät tule toimeen keskenään, ei sitten yhtään ja tilanne vain pahenee koko ajan. Kotimme on nykyään kahden koiran taistelukenttä. Ja tämä uusi koira on minulle vieläkin ottolapsi, en rakasta sitä samalla tavalla kun vanhempaa koiraamme. Pelastin sen sain huonolta kodilta.

Jos mietin järjellä koiriamme niin tämä nuorempi olisi kenen tahansa mielestä unelma koira: kiltti, tottelevainen, leikkisä, rakastaa meitä ihmisiä ihan valtavasti, tulee toimeen lasten ja muiden koirien kanssa.

En kuitenkaan voi laittaa tätä nuorempaa koiraa enään seuraavaan kotiin. Me olemme kyseisen koiran toinen koti. Ensimmäinen perhe osti sen kasvattajalta, muivät sen viime kesänä meille. Minulla ei vaan ole sydäntä laittaa tätä aivan ihanaa karvapalloa kiertoon, se on väärin eläintä kohtaan. Tiedän kuitenkin etten voi pitää näitä kahta koiraa myöskään saman katon alla eli olen patti tilanteessa, jota en osaa ratkaista.
 
Kiitos vastauksista. On lapsia sekä mies etten todellakaan ole yksin tämän asian kanssa enkä edes voisi tehdä päätöstä yksin.

Pentu on sinänsä ihana, todella fiksu ja oppivainen. Pysyy pihassa irti, tulee käskystä sisälle ja luokse tulokin alkaa olla hallinnassa. Istuu, mene maahan, antaa tassua, osaa jätä käskyn.

Ja ikää on 4kk. Tykkää lapsista ja muista koirista. Nukkuu yöt hyvin. Sisäsiisteyskin alkaa olla hallussa pikkuhiljaa.

Mutta sitten taas, vahinkoja sattuu. Varastaa ruokaa, tuhoaa paikkoja järsimällä kaikkea mahdollista. Kaikkea tälläistä normaalia pentumaista typeryyttä.


Ja vika on yksinomaan minussa etten minä jaksa nyt tuollaista. Äljäke käy siis päivät töissä ja mie olen lasten ja koirien kanssa kotona. Käytän kyllä pentua lenkillä ja opetan sitä. Vietetään aikaa yhdessä, ja mie tosiaan yritän.... mutta miksi tämä on nyt niin vaikeaa??

hittokun tämä on inhottava tilanne.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Big Bang Theory:
minä voin ottaa vaikka heti sen pennun. etsinnässä koira.
Click to expand...

Siis mikä tyyppi sä oot? Sulta on tullut nyt muutamana päivänä eri ketjuihin tosi typeriä viestejä, eli et vaikuta mun silmään kovin fiksulta tyypiltä. Just tuolla tavalla niitä ongelmakoiria tulee, otetaan koira - rotuun katsomatta tai mitään, kunhan vaan saadaan "vaikka heti". Fiksumman kuvan oisit antanut jos oisit aluks esim. kysynyt rotua, luonnetta ja taustoja, ja sitten vasta tarjonnut kotia.
 
Voi, tiedän tunteen. Multa kuoli 2v sitten heinäkuussa lähes 15 v ikäinen koira. Kun on kauan ollut koira en sitten hölmönä ilmankaan tullut toimeen. Syyskuussa tuo nyt tulee 2v...

Mutta hitsi, vanhan koiran myötä mä olin totaalisesti unohtanut (ja aika kullannut ne pentumuistot) mitä se on nuoren koiran kanssa. Auts että mä kärsin ton riiviön takia ja moneen kertaan mietin mitähän sitä tuli tehtyä.

Nyt en pois vaihtais!
 
[QUOTE="aloittaja";24442943]Kiitos vastauksista. On lapsia sekä mies etten todellakaan ole yksin tämän asian kanssa enkä edes voisi tehdä päätöstä yksin.

Pentu on sinänsä ihana, todella fiksu ja oppivainen. Pysyy pihassa irti, tulee käskystä sisälle ja luokse tulokin alkaa olla hallinnassa. Istuu, mene maahan, antaa tassua, osaa jätä käskyn.

Ja ikää on 4kk. Tykkää lapsista ja muista koirista. Nukkuu yöt hyvin. Sisäsiisteyskin alkaa olla hallussa pikkuhiljaa.

Mutta sitten taas, vahinkoja sattuu. Varastaa ruokaa, tuhoaa paikkoja järsimällä kaikkea mahdollista. Kaikkea tälläistä normaalia pentumaista typeryyttä.


Ja vika on yksinomaan minussa etten minä jaksa nyt tuollaista. Äljäke käy siis päivät töissä ja mie olen lasten ja koirien kanssa kotona. Käytän kyllä pentua lenkillä ja opetan sitä. Vietetään aikaa yhdessä, ja mie tosiaan yritän.... mutta miksi tämä on nyt niin vaikeaa??

hittokun tämä on inhottava tilanne.[/QUOTE]

Cothisko se siellä harmailee?
 
Me otettiin kanssa vähän reilu kuukaus sitten koiranpentu kun siitä oltiin pitkään puhuttu ja ottamista suunniteltu. Mulla on ennenkin ollut koiria, aikuisia ja pentuja ja ajattelin että vanhalla rutiinillahan tämäkin varmasti menee. Noh, toisin kävi: tuo pentu (huomenna 14 viikkoa vanha) onkin vähän eri maata kuin edelliset koirani. Oltiin varauduttu siihen että aktiivinen pentu on tulossa kun rodut ovat semmoiset (mm. englanninsetteriä jota kuvaillaan useinkin väsymättömäksi koiraksi) mutta eipä tuo haitannut: me kun ulkoillaan paljon, mies käy juoksulenkeillä ja meidän kodin lähellä on paljon metsää, pururataa, koirapuistoja ja koiran uittopaikkojakin pari. Nyt kuitenkin huomaan että pinna on niin perhanan kireällä tuon pennun kanssa! Se kun vaikuttaa kyllä ihan viisaalta, oppi silmänräpäyksessä käskystä istumaan, antamaan tassua, menemään maate ja on oppinut myös käskyt "pois" ja "irti" ja sisäsiisteydenkin kanssa ollaan hyvässä oppimisvauhdissa. Mutta itsepäinen tuo pentu on kuin perkele! Kaikki asiat saa moneen kertaan kieltää ja silti se on tekemässä niitä kiellettyjä asioita heti kun silmä välttää. Tiedän että koira ei osaa ilkeyttään tehdä pahojaan mutta tuon kanssa olen kyllä vahvasti alkanut epäilemään että liekö sittenkään totta.. Lisäksi koira hyppii ja näykkii ja esim. lastamme saattaa ohimennessään näykkästä, hyppii lapsen päälle ja puree. Ei tosin kovaa mutta kyllähän puoltoistavuotias sitä pelästyy ja kun koiraa kieltää, käy hampailla minun käsiini kiinni. Huomaan toisinaan että vaikka koira on nätisti omalla paikallaan, minun tekee ohikulkiessani mieli läimäyttää koiraa tai huutaa sille pää punasena.. En toki niin ole tehnyt mutta mieli tekisi... Miehelle yritin puhua että tuosta saa varmasti vielä hienon koiran mutta kun sen kanssa pitäisi olla sitä kärsivällisyyttä jota itselläni ei tunnu enää riittävän.. Mukava koira, mutta ei meidän perheeseen.. Mieshän tästä sitten suuttui ja möksähti ja sai asian kuulostamaan siltä että minä olen vähintäänkin vainoharhanen ja ilkeä ihminen. Mies kun on töissä kaikki päivät niin ei todellakaan tiedä millaista on olla tässä hullujenhuoneessa 24/7.. Nyt olen ihan neuvoton: minulla ei ole mitään muita tunteita tuota koiraa kohtaan paitsi viha ja ärtymys. Yritän itselleni tolkuttaa että se on pentu, se on riehakas, se ei vielä osaa tai ymmärrä mutta kun ei vaan tunnu enää kärsivällisyys riittävän ja raja on muutenkin tullut vastaan... Tuntuu vähän turhalta edes yrittää kun ei ole mitään takeita että tuo tuosta rauhottuisi... Olen miehelle kyllä sanonut että kerrankin kun tuo koira vähänkin kovakouraisemmin käy lapseen käsiksi, saa lähteä saman tien jonkun muun riesaksi ja siitä mies on sentään samaa mieltä.. *huokaus* mistä sitä saisi enemmän energiaa, kärsivällisyyttä ja uskoa siihen että kaikki menee vielä paremmin kun näin nopeasti en haluaisi luovuttaa...
 
"kiva" kuulla että muillakin samanlaisia tunteita on/on ollut. Eihän se missään nimessä pennun vika ole. Vaan omistajassa, mutta ei se helpota asiaa yhtään, tekee vain vaikeammaksi.

Pitäisikö tässä uskoa että helpottaa ajan kanssa?

Ehkä se on tosiaan niin että vanhan koiran pentuajasta on aika kullannut muistot, ehkä se oli silloin ihan samanlaista. Ei vain ollut vielä lapsia mukana. Vai oliko itsellä silloin paremmat hermot?


Muuttuuko tämä tästä vielä paremmaksi?
 
Rauhoittuminen voi olla lähempänä kuin luulettekaan, älkää vielä luovuttako! Meillä pentu nyt ½ v, ja alkaa olla jo tosi mukava kaveri, vaikka alkuun söi lattiaan monta reikää (ihan totta!), pureskeli lapsen silmälaseista linssit, tuhosi mun lempikuulokkeet ja -kengät... Mutta nyt on mitä hurmaavin nuorukainen. <3 Eli kyllä ne siitä, vaikka ei just nyt siltä tuntuis. :)
 
Anna pois. Ei kaikkien koirien kanssa tule toimeen. Jos itse saisin päättää, niin tuo meidän koira lähtisi samantien, vaikka piikille asti.
Jos koira vetää väärästä narusta niin sitten se vetää. Ja koiria on erilaisia.
 
Meillä on n. 5kk ikäinen pentu, jota mä rakastan...ja vihaan samaan aikaan. No ehkä se viha on nyt vähän liioiteltua, mutta muutaman kerran on tehnyt mieli laittaa koiralle postimerkki persuksiin ja osoitteeksi kasvattaajan koti :D

Pentuaika ON rankkaa, mutta mitä rankaempaa on, sitä kovemmin pitää tehdä töitä. Jos ei siihen pysty, kannattaa antaa koira pois.

Mua eniten ottaa aivoon se, että koska valitsin hyvin aktiivisen rodun, niin se on nyt sitten ihka oikeasti hyvin aktiivinen. Jopa rasittavan aktiivinen. Se riekkuu 24/7 ja käyttäytyy pentumaisen idioottimaisesti.
Mutta mä tiedän, että tilanne muuttuu. Ei tuosta rauhallista ja tasaista tule koskaan (ei kuulu rotuominaisuuksiin) enkä sitä edes haluaisi, mutta jotan rajaa ja pientä järjenkäyttöä odottelen.

Eilen oli taas treenit. Otti jo valmiiksi aivoon, kun tiesin, ettei siitä tule yhtikäs mitään tuon adhd:n kanssa, mutta olin väärässä. Koirahan käyttäytyi hyvin! Coutsille sanoinkin, että pitänee varata aika lääkärille koska pentu on normaalia rauhallisempi...coutsi vastasi, että ei hätää, ne on nyt vaan ne kasvattajan jälkitoimituksessa lähettämät aivot, jotka on tulleet perille :D

Pennun kanssa olo ja elo vaatii hyvää huumorintajua ja pitkää pinnaa. Toisaalta siitä pitää kyllä voida nauttia suurimman osan aikaa, sillä syy siihen miksi me ylipäänsä otetaan koiria on se, että ne tuottavat meille iloa tavalla tai toisella. Jos arki ei ole iloista ja tuntuu siltä, ettei valoa ole tunnelin päässä näkyvillä, kannattaa antaa koira pois. Ei se ole kenenkään etu, että omistajaa vituttaa ja koirasta ei pidetä.

Pennut tuhoaa, kusee ja paskoo sisälle, repii lahkeista, herättää rtiehunnallaan lapset päiväunilta jne. jne. Paskamaista, mutta sitä se elämä pennun kanssa on. Nämä asiat saa kyllä koulutuksen avulla loppumaan, mutta ei ne itsestään lopu. Joten joko teette töitä niiden pentujenne kanssa tai paatte ne pois. Nyt saattaa tuntua siltä, ettei se työ kanna hedelmää, mutta se hedelmä on tällä hetkellä siellä kaukana ja kyllä sen sieltä vielä tavoittaa...kunhan muistaa sen, että ei se ilmaiseksi tule.
 
Exän kanssa otettiin 2 vuotiaalle narttukoira toinen samanmoinen kaveriksi.
Virhe. Kaksi nuorta samanikäistä narttua, järkikin sanoo ettei siitä hyvää seuraa.

Ensimmäiset puoli vuotta oli silkkaa tappelua ja sekasortoa. Itkin itseni uneen monena iltana ja varsinkin joulun aikoihin olin niin katkera siitä että toinen koira oli "pilannut" meidän koko elämän, Joulun, kotirauhan ja melkein parisuhteenkin. Syytin siis hölmöyksissäni tätä uutta koiraa, enkä osannut kiintyä siihen ollenkaan. Suututti, ärsytti, kiukutti ja suretti kaikki mitä se teki, välillä tuntui että melkein vihasin sitä :( .
Ajattelin, että se oli saanut pilalle meidän toisenkin koiran.

Tilanne alkoi kuitenkin pikkuhiljaa rauhoittua, päätin etten hylkää uutta koiraamme koska olimme itsekin sille jo kolmas koti. en halunnut laittaa "vahinkoa kiertoon" oman osaamattomuuteni ja ajattelemattomuuteni takia. Töitä se vaati, kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä että koirien ja meidän yhteiselo saatiin sujumaan. mutta päivä päivältä kaikki meni paremmin, tappelut harvenivat, perheeseen tuli rauha ja koirat oppivat paikkansa laumassa, itse rentouduin ja aloin nauttia molempien koirien seurasta.
Kahden vuoden päästä en osannut enää kuvitella aikaa ennen kahta koiraamme,
rakastin molempia koiria aivan yhtä paljon, ja ne olivat keskenään kuin parhaimpia ystävyksiä.
Tappeluita tuli edelleen, noin joka toinen kuukausi meillä "räjähti", mutta nekin saatiin loppumaan jo heti alkuunsa, eikä tilanne enää kiristynyt sellaiseksi kuin alkuaikoina.

Tässä meidän tarina, aivan yhtä hyvin olisin voinut antaa toisen koiran pois ja olisimme päässet ah, niin paljon helpommalla.
Itselläni vaan tuossa tilanteessa vastuuntunto ei antanut periksi hylätä tätä uutta perheenjäsentämme, se kun ei ollut valinnut meidän perhettä vaan me valitsimme sen.
Apua oltiin valmiita hakemaan ulkopuoleltakin, mutta lopulta sitä ei tarvittu.

Teillä nyt hieman eri tilanne, ja vain itse voit tietää mikä on tuossa tilanteessa teille, ja ennenkaikkea koiralle parasta. Vastuu on kuitenkin aina omistajalla, ja joskus joutuu tekemään raskaitakin päätöksiä, ei välttämättä itsensä, vaan lastensa ja koiriensa parhaaksi
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa