Päätös jäädä yksin..

["elle"]

..yhdessäeloa 3v, edellisestä liitosta kummallakin lapsi, minulla 9v, miehellä 23v.
Yhteinen pienokainen 7kk. Emme asu yhdessä. Kun tulin raskaaksi, päätettiin että yhdessä hoidetaan asumisjärjestelyjä ei kuitenkaan lähdetä muuttamaan.
Mies sanoi olevansa siis mukana ja isänä. Käytännössä mies oli meillä 3-4pvä/viikko, loput töissä ja kotonaan. Minä olen hoitanut kaiken, ihan oikeasti kaiken yksin. Taloudellista apua olen saanut mieheltä 200euroa/kk + että hän on vkloppuisin ostanut ruokaa. Hänen luonaan emme enää voineet kaikki käydä, koska hänen aikuinen lapsensa asuu siellä eikä sopeudu/hyväksy tätä tilannetta. Joulun paikkeilla aloin voimaan huonostai ja väsyin, puhuin siitä ja pyysin saada tietää mitä mies on roolistaan ajatellut tulevaisuudessa, en saanut vastausta. Yritin jutella 2kk, hänen tilanteestaan kotonaan, meistä, meidän tulevaisuudesta, en saanut vastausta. Sanoin etten jaksa yksin enää, hänen roolinsa on niin "häilyvä", kuinka paljon hän on valmis sitoutumaan tähän/meihin, en saanut vastausta. Olen myötäillyt, mennyt hänen ehdoillaan tässä nyt niin pitkään että katkeruus ja epävarmuus alkoivat vaivata päivittäin, itkin, olin loukkaantunut, hain meille apua terapeutilta, se ei auttanut. Mies ei saanut kerrotuksi miten hän haluaa jatkaa. Lopulta minulle tuli tunne että en jaksa enää kantaa kaikkea vastuuta yksin, siis myös hänen hyvinvoinnistaan ja mahdollistaa hänen olemisensa lapsensa kanssa meillä silloin kuin se hänelle sopii ja niin että minä kuitenkin hoidan käytännön asiat. Samalla yrittäen elää jonkinmoista parisuhdetta. Päätin jatkaa rehellisesti yksin, se on rankkaa enkä tiedä onko se helpompi mutta jatkuva epävarmuus, niiden pienten "murusten" odottaminen, toisen vastuunpakoilu vei niin paljon energiaa että en vain kyennyt enää.. joko minä luhistun ja kaikki täällä kärsii tai tämä puolittainen perheleikki loppuu.
Mies on aivan hajalla, ja minäkin, tuntuu niin pahalta. Syytän itseäni että olen satuttanut häntä ja että hajotan tämän vielä pahemmin. Kuinka paljon ihminen voi itsestään antaa oman hyvinvoinnin kustannuksella!? Missä menee raja? Sitä olen kysynyt itseltäni satoja kertoja viimeviikkoina.. kuinka monta kertaa pitää kysyä, itkea, huutaa ja pettyä? Mies kertoo nyt että haluaa sitoutua, haluaa tehdä ratkaisuja, miksi vasta nyt!? Liian myöhään...

 

["Helmi"]

No sä aloit väsymään,mutta luulteko että sulla on täysin yksin helpompaa? Miksi mies haluaa nyt sitoutua koska joskus ihminen tekee virheitä, joskus ihminen huomaa vasta menetettyään että mitä sitä olikaan menetettävänä.

mikä sun motiivi on sille etä nyt kun sä saisit mitä haluat ja lapsellannekin olisi viimein kunnollinen perhe, niin sä et voi suostua siihen? miksi? ymmärrän että on katkeruutta yms mutta en silti tajua miksi olet niin ylpeä että et voi antaa ihmiselle jota rakastat mahdollisuutta.

 

["elle"]

Niimpä, en halua kostaa. Kun aikansa tuntee olevansa aliarvostettu se nakertaa itsetuntoa, se syö rakkautta ja luottamusta. Ei ole helppoa uskoa nyt toista ja pystyä luottamaan että oikeasti mies nyt haluaa sitoutua. Sama koskee myös itseäni, en enää tiedä pystyisinkö sitoutumaan ihmiseen joka toimii läheisiään kohtaan hyvinkin itsekkäästi. Kyllä minä haluaisin antaa anteeksi ja sen olen jo tehnytkin, vaan se että uskaltaisin yrittää parisuhdetta jälleen, on hyvin pelottavaa... Yritin kuitenkin niin monta kertaa puhua ja ilmaisin hyvin selvästi etten jaksa, minun on paha olla. Se ignoorattiin aivan oikeasti. Se mikä minua mietityttää kovasti vielä, on että olisinko kuitenkin kyennyt jatkamaan entiseen malliin vain asennetta muuttamalla? Vaadinko sittenkin liikaa? Minulla on ollut erittäin rikkonainen lapsuus ja oikeaa perhemallia ei ollenkaan. Ajatukseni on ollut se että annan itsestäni liikaa ja annan toisen talloa liian kauan, en halua olla liian jyrkkä mutta olen yrittänyt opetella tervettä itsekkyyttä viimeiset 5 vuotta. Tässä tuli konkreettinen tilanne jossa minun oli pakko tehdä joku valinta, itseni hyvinvointi (?) tai toisen miellyttäminen..