Paha mieli

[IinaL]

Hei!
Meillä on suhteessa asiat solmussa. Heti alkuun voin kertoa, että käymme terapiassa, mikä osaltaan on tosi hyvä juttu, mutta silti minulla on paha mieli.

Tilanne on se, että mies vetäytyy konfliktitilanteissa, jos hän kokee, että häntä ei kuulla ja ymmärretä. Tämä vetäytyminen on johtanut siihen, että hän ei jossain vaiheessa suostunut puhumaan oikeastaan mistään mitään, ei esim. yhteisestä tulevaisuudesta tms. Ja siitä johtuen ainakin osin mies sitten masentui (lievästi, mutta esim. niin, että hän ei saanut tehtyä töitä ja syö nyt lääkkeitä pitkän aikaa). Sen masennuksen ajan minä sain kuulla, että hän ei tiedä mistään mitään. Että voin jäädä suhteeseen "omalla vastuulla", että hän periaatteessa uskoo meidän voivan olla onnellisia, mutta mikään ei tunnu miltään. Minulla oli siitä ja tuosta vetäymisestä tosi tosi paha mieli, mutta uskoin meihin ja jäin. Emme kuukausiin puhuneet tunteista, haaveista, tulevaisuudesta tms.

Sitten mies alkoi ehdotella, että aloitettaisiin "alusta" ja lisäsi, että niin, tietenkään ei voi tietää - kuten yleensäkään suhteen alussa - mihin tämä johtaa. Se oli minulle kauhean raskasta, koska me asumme yhdessä eikä siinä vaiheessa tee mieli alun epävarmuutta. En siis osannut lähteä ihan kauheasti mukaan siihen, ja mies kai pettyi. Hän oli masennuksen jälkeen vielä vähän väsynyt eikä jaksanut tehdä asioiden eteen työtä.

Kävimme eron partaalla, mutta sen jälkeen mies sanoi, että haluaisi puhua tulevaisuudesta. Ja syy oli se, että hän on niin epävarma meidän suhteen. Että josko tulevaisuuden suunnitelmat auttaisivat eteenpäin. Minusta se on kaiken jälkeen vaikeaa, koska en pysty tekemään suunnitelmia ihmisen kanssa joka on epävarma kaikesta. Välillä tuntuu, että mies on epävarma ihminen, joka syytää omaa epävarmuustunkiotaan minun niskaani. Aina on jokin asia, mistä hän on epävarma. Hän sanoo, että on epävarma minusta: en ole väärä ihminen, mutta hän on epävarma olenko hänelle se oikea. Hän on epävarma, voidaanko saada suhde toimimaan, muttei tee oikein mitään sen eteen. Hän oli epävarma aiemmin, koska en ymmärtänyt häntä (eikä hän yrittänyt mitenkään saada asioita kuuluville). Nyt minulla on mitta täysi. Ihminen vatvoo epävarmuuttaan, eikä sitten kuitenkaan tee mitään, mikä selvittäisi asiat tai tekisi onnelliseksi. Minusta ero on ihan hyvä vaihtoehto, mutta mies ei halua erota, koska on epävarma, josko sittenkin olisin se oikea. Hänestä olen lähes täydellinen hänelle, mutta sitten on taas jokin epävarmuus.

Miehellä on takanaan liitto, missä naisella oli ns. salarakas. Hänen isänsä on alkoholisti, eikä hänellä ole mitään todellista tunnesidettä perheeseensä. Mitä ajattelette tästä? Voin yrittään kertoa vähän lisää, jos kysymyksiä herää.

 

[IinaL]

Niin, unohdin mainita, että minulla on tosi paha mieli siksi, että olen tehnyt kovasti asioita jaksaakseni. Olen työstänyt omia asioita, yrittänyt ymmärtää miestä jne. Meillä on ollut mukavaakin yhdessä (minun mielestäni) usein siksi, että olen pystynyt voimaan omin avuin hyvin kaiken keskellä. Eli olen pitänyt ilmapiirin keveänä kaikesta huolimatta. Nyt vain olen tosi väsynyt siihen, että mitä ikinä teenkään, niin mies on koko ajan epävarma.

 

[jooo-o]

Kurja tilanne, mutta vastaat itse asiassa omaan kysymykseesi. "mitä ikinä teenkin, niin mies on koko ajan epävarma".

Siinä se. Sinä et voi ottaa mieheltäsi hänen epävarmuutta pois, et voi tehdä tekoja, joiden avulla hänen epävarmuutensa katoaisi. Hyväksy se. Et voi oikeasti tehdä mitään! Epävarmuus ei johdu sinusta, vaan jostakin kokekemuksesta/tunteesta tms miehesi itsensä sisällä. Kun hän saa työstettyä sen asian, hänen epävarmuutensa voi alkaa pikkuhiljaa, pala palalta helpottamaan. Ketään ei voi kuitenkaan pakottaa/painostaa sellaiseen prosessiin. Näillä prosesseilla ja muutoksilla on taipumusta tulla silloin kun ne itsestään tulevat. Pakotettuna toinen on vain tekevinään jotain, ja todelliset edellytykset asioiden muuttumiselle puuttuvat.

Jotain sinä voit kuitenkin tehdä. Voit tukea miestäsi siinä prosessissa kun/jos se alkaa/on alkanut. Tämä on asia, josta ehdottomasti kannattaa puhua terapeutille. Mutta itse vastaat vain omista tunteistasi ja teoistasi. Samoin kuin miehesi.

Lohdutuksena voin sanoa, että minä odotin, painostin, kiristin, uhkasin miestäni vuosikausia. Ei auttanut pätkän vertaa. Molemmilla oli vain paha mieli. Mutta koska jollain kummalla tavalla jaksoin rakastaa miestäni en erouhkailuista ja -ajatuksistani huolimatta lähtenyt. Sitten kaikki alkoi muuttua. Ja asiat muuttuivat todella paljon. Apuna oli myös terapeutti. Nyt olen äärettömän onnellinen, että jaksoin. Ja että mieheni jaksoi. Minulla on aivan upea mies.

 

[IinaL]

Kiitos! Minulla on pitkään ollut sellainen olo, että olen "spitaalinen", etten kelpaa, vaikka mikä olisi. Välillä näen asiat etäältä: olen miehen mielestä nätti, älykäs, hauska, aktiivinen ja meillä on hienot edellytykset olla yhdessä (hän arvostaa arvomaailmaani ja jakaa sen, ja meillä on yhteiset kiinnostuksen kohteet). Mies on minusta myös ylpeä - hän arvostaa esim. tekemääni työtä, vaikka hän ei välttämättä sitä minulle sanokaan suoraan. Olen kuitenkin kääntänyt miehen epävarmuuden itseäni vastaan niin, että luulen minun olevan iso ongelma hänelle ja ihmettelen, miksi hän sitten on kanssani. Hän lähettää minulle täysin vastakkaisia signaaleja. ensin hän kertoo, että olen hänen mielestään se ihminen, jonka kanssa suhde voi onnistua. Ja samalla hän ikäänkuin mitätöi tämän sanomalla olevansa epävarma.

Nyt kun ajattelen asiaa, niin itse asiassa juuri nuo vastakkaiset jutut jotenkin kertovat minulle, että epävarmuus asuu miehessä itsessään eikä minussa. Olen reagoinut suremalla kovasti sitä, että en saa turvaa suhteessa. Mutta kyse on luultavasti eniten siitä, että sitä ei tule, koska sitä ei miehessä vain ole. Ehkä kaikki alkaa sen hyväksymisestä, että en voi sitä saada - ja että on kuitenkin ok., että olen tästä asiasta surullinen ja joskus vihainenkin.

Olenm keskittynyt pitämään itsestäni hyvää huolta, jottei elämä menisi ohi. Teen kaikkea kivaa, jotta jaksan parisuhdettakin. Mies on hyvä tyyppi, joten uskon kuitenkin meihin, niin hullulta kuin se saattaakin kuulostaa.

 

[IinaL]

Niin piti vielä kysyä... Mistä miehesi tilanteessa sitten oikeastaan oli kyse? Miksi hän oli epävarma?

 

[jooo-o]

Miksi mieheni oli epävarma. Monta syytä, joista alkupiste oli varmaan hänen lapsuuden väkivaltainen kasvuympäristö. Hän "oppi" siellä mallin olla luottamatta. Sen mallin oppiminen oli elinehto selvitä, mutta hänen kasvaessaan siitä aikuiseksi, se alkoi aiheuttamaan kaikenlaista epävarmuutta mm. sitä, että minä jätän hänet, hän ei riitä sellaisena kuin on jne, jonka seurauksena hän käyttäytyi juuri kuten miehesi; meni lukkoon tiukissa paikoissa, vetäytyi täysin. Ja minä kiskoin ja kiskoin häntä luokseni entistä enemmän eli painostin. Turhaan ja se lisäsi umpisolmua entisestään.

Kun "luovutin" eli hyväksyin hänet sellaisena kuin hän oli, niin muutos alkoi ensin pikkuhiljaa, sen jälkeen rytisten. Ison kriisin kautta käytiin koko elämä ja hänen perheensä ja kaikki maan ja taivaan väliltä. ilman hyvää terapeuttia olisimme varmaan olleet aivan suossa. Myös minä opin paljon itsestäni ja jouduin/sain muuttua.

Ei minullakaan pahimmillaan olluut mitään muuta kuin se, että joku lokero minussa vain sitkeästi uskoi meihin, vaikka kaikki puhui sitä vastaan. Onneksi jaksoin uskoa. Luovuttajatyyppi en ole koskaan ollut, mutta sitkeyttä kyllä venytettiin yli kohtuuden. Onneksi venyin.

Jaksamista teille molemmille.

 

[minun mieheni]

Minunkin miehelläni on vähän samanlaisia taipumuksia pelätä että minä petän ja jätän, epävarmuutta siis. Yhdistävänä tekijänä ap:n kirjoitukseen mm. se että miehen vanhemmat olivat alkoholisteja, hän kasvoi osittain sijaisperheissä, osittain myös päihdeongelmaisen isosiskonsa luona. Hänellä on myös takana pari suhdetta joissa nainen on pettänyt häntä.

Luulen, että miehelläni on siis perusturvassa aukkoja. Hänellä onkin nyt suuri tarve saada pysyvä koti, hän kun kokee ettei koskaan ole saanut asua ja kasvaa kuten "normaalit" lapset. Hän haluaa että on siistiä, laitetaan ruokaa kuten normaali perhe yms. Ei kuten hänen vanhempiensa kodissa oli kun kukaan ei koskaan siivonnut koska olivat juovuksissa eikä kukaan laittanut ruokaa lapsille.

 

[Sivupersoona.]

minun mieheni (vierailija)

Miehenne on tosi hienosti selvinnyt, kun ottaa huomioon lähtökohdat. Kannustan teitä välttämään tilanteita joista miehenne saisi käsityksen, että voisitte jättää tai pettää häntä. Muidenkin vastaavissa tilanteissa olevien kannattaa ottaa opiksi. Hyvää jatkoa toivotan.

 

[IinaL]

Minä tosiaan vieläkin yritän "kiskoa" miestä luokseni ja painostaa, ja solmu kiristyy. Miehellä on esim. sellaisia pelkoja, että häntä ei kuulla. Ja hän menee ihan lukkoon jos epäileekin, etten ole kuullut mitä hän on sanonut. Tämä on aika stressaavaa, koska minä en aina vaan osaa/ pysty kuuntelemaan hänen asioitaan. Mikä johtuu siitä, että mies puhuu sitten epävarmuudestaan ja siitä, että minä aiheutan sitä. Minä taas en usko, että _kaikki_ epävarmuus voi liittyä vain minuun, vaikka mies minusta vikaa etsiikin.

Mutta luulen, että minun pitää myös "luovuttaa" ja antaa asioiden olla. Ja ehkä jotenkin yrittään ottaa sitä "epävarmuus" -saarnaa vastaan ilman että pahoitan mieleni. Sitten se ehkä joskus loppuukin. Ja onneksi on terapia.

 

[ap:lle]

Minusta sinun ei kuulu olla miehesi terapeutti. Anna se työ terapeutin tehtäväksi, sillä muuten parisuhteestasi tulee liian raskas. En myöskään näe, että miten yksi ihminen voisi olla rakastettu ja vuorostaan apua kaipaava sekä samalla terapeutti.

Ehkä miehesi tunnekaaoksen keskellä haluaisi varmuutta siitä, että asiat ovat pysyviä ja muuttumattomia. Ehkä terapian myötä hän on alkanut käymään läpi sellaisia henkiseen kehitykseen kuuluvia asioita, joita normaalissa perheessä nuori voi käydä läpi jo lapsena, murrosikäisenä ja nuorena aikuisena, jolloin tällaiset asiat oppii itsestään ja suhteellisen kivuttomasti koko lapsuus- ja nuoruusiän aikana. Nyt kun yhtäkkiä pitäisi muuttaa omia ajatusmalleja, niin muutos on tosi vaikeaa.

Miehesi ei ehkä tajua vielä sitä, että epävarmuuden sietäminen on juuri sitä aikuisuutta. Kukaan meistä ei pysty takaamaan yhtään mitään elämässään, vaikka olisi millainen diktaattori. Minäkin saatan joskus olla tosi alakuloinen, kun mietin elämän rajallisuutta, pelkään menettäväni läheiseni yhtäkkiä esim. liikenneonnettomuudessa, pelkään joskus sairastuvani syöpään, pelkään parisuhteen päättymistä jne. Silti pääpiirteissään asia on niin, että tajuan tällaisten asioiden olevan mahdollisia, mutten sure niitä edes viikoittain, vaan enimmäkseen olen onnellinen ja nautin elämästä. Ehkä miehesi ei hyväksy vielä sitä, että epävarmuus kuuluu elämään. Hän ei koskaan voi saada sellaista sataprosenttista varmuutta asioista.

Parisuhde syntyy, elää, kehittyy ja päättyy (kuolemaan tai eroon). Parisuhde tekee aaltoliikettä, on myrskyisämpää, on vaikeita hetkiä, surua, iloa, onnellisuutta jne. Ehkä miehesi kuvittelee, että omilla valinnoillaan hän voisi valita vain niitä asioita, jotka tuottavat hänelle pelkästään hyviä asioita. Niin kuin jokainen vähänkään pidempään parisuhteessa elänyt tietää, niin intohimovaiheen jälkeen rakkaus on tahdon asia. Sitä rakastaa, kun tahtoo, että tämän suhteen saa onnistumaan. Parisuhde vaatii työtä, omistautumista, hellyyden antamista ja sen vastaanottamista. Ei se parisuhde onnistu vain sillä tavoin, että makailee sohvalla ja odottaa, että joku jumalan kaltainen olento yhtäkkiä päättäisi omasta puolesta, että mikä on elämän suunta. Pitää itse ottaa vastuu tekemisistään.

Minä ihmettelen niitä sitoutumiskammoisia, jotka eivät uskalla sitoutua parisuhteisiin epäonnistumisen pelossa. Miksi se epäonnistuminen olisi niin kauheaa? Esimerkiksi AP:n mies voisi tässä olemassaolevassa suhteessa yrittää parhaansa, jotta suhde toimisi. Kun kumpikin yrittää olla hyvä toiselle ja näkee vaivaa yhteisen kodin vuoksi, niin todennäköisesti suhde toimii ihan kivasti. Jos taas suhde epäonnistuu, niin sellaista sattuu. Siihen ei kuole eikä maailma mene raiteiltaan sen takia. Virheistä voi ottaa opiksi ja katsoa sen jälkeen, että mitä elämä tuo tullessaan.

 

[Iinalle]

Voisiko miehesi kirjoittaa asioita ylös? Minä syytin aikoinani pariterapiassa miestäni siitä, että hän ei kuuntele minua. Terapeutti sanoi, että MINUN tehtävänäni on saada mies kuuntelemaan. Suutahdin terapeutille, sillä minä olin yrittänyt monta kertaa. Lopulta jouduin myöntämään, että kyllä minä saan miehen kuuntelemaan minua esimerkiksi huutamalla (en huuda normaalisti ikinä) tai kirjoittamalla. Valitsin kirjoittamisen. Sillä tavalla ehdin myös itse jäsentämään omaa pahaa mieltäni, että mikä on se oikea syy, mikä pohjimmiltaan ärsyttää.

 

[IinaL]

Kirjoituksessasi oli monta hyvää pointtia. Jotenkin ongelma on se, että minä tarvitsisin mieheltä turvaa (ihan sisi "tavallista" turvaa, sitä että tykätään toisistamme ja suunnitellaan yhteistä elämää), eikä hän pysty sitä antamaan minulle, vaikka minä yritän sitä antaa hänelle. Hän ikäänkuin tulkitsee kaikki sanani negatiivisiksi ja haluaa puhua vain epävarmuutta tuottavista tekijöistä.

Olen melko varma siitä, että miehen sisällä on kaaos, mitä hän ei pysty omin voimin selvittämään. Mies itse pitää kovaa kiinni siitä, että hän on selvttänyt edellisen parisuhteen traumat ja että hänen puoleltaan ongelmia ei ole, mutta minä olen toista mieltä. Eihän miehen tarvitsisi vetäytyä, jos asiat olisivat hänelle selviä.

Minusta tuntuu pahalta se, että jos olemme riidelleet (me riitelemme aina tästä samasta asiasta, turvattomuudesta ja siitä, ettei toinen anna turvaa), niin sitten pari päivää sen jälkeen hän kertoo että hänellä on sellainen olo, että häntä ei kuunneltu silloin riitatilanteessa. Jos sitten pyydän häntä kertomaan, mistä oli kysymys, niin hän vastaa, että ne asiat liittyvät tiettyyn tunnetilaan ja niitä vaikeaa enää palauttaa. Tuo vaikuttaa juuri siltä, että hän haluaisi ratkaisun tulevan hänen itsensä ulkopuolelta. ja sitten tulilinjalla olen minä: häntä pelottaa kun minä olen pahalla mielellä, hän ei pysty avautumaan, koska minä olen sellainen ja tällainen. Kuitenkin - minusta tuntuu joskus, että hän käyttää minua "alibina" sille, ettei itse uskalla jotain. Mitä mieltä olette?

 

[IinaL]

Kirjoittaminen voisi olla ihan tosi hyvä tapa. Mies ei jotenkin osaa sanoa asioita niin, että tajuaisin niiden olevan tosi tärkeitä. Enkä minä ymmärrä, mitkä asiat ovat hänelle sellaisia, mitä minun ehdottomasti pitäisi kuulla. Oneglma on siinä, että hän puhuu aika negatiivisesti ja niin, että oma turvattomuuteni herää, joten siksi minun on vaikeaa kuulla mitä hän sanoo. Ja sitten jälkikäteen kertoo, että on epävarma siksi, etten kuuntele häntä Joskus olisi kiva kuulla, että hän haluaa olla kanssani ja rakastaa minua. Miksi tämä on näin vaikeaa?

 

[päiväkirja]

Miehesi (ja miksei sinäkin) voisi pitää päiväkirjatyyppistä juttua, johon hän kirjoittaisi asioita. Moni vierastaa kirjoittamista, koska kokee, että ihan yhtälailla asiat saa selvitettyä ajattelemalla. Ajattelussa on vain se vika, että se punainen lanka helposti unohtuu ja ajatukset kiertävät vain kehää. Kun kirjoittaa asioita ylös, muistaa enemmän asioita ja kirjoittamalla voi sitten kirjoittaa tietokoneaikakautena sinne väliin täydentävää tietoa sitä mukaan, kun uusia ajatuksia tulee mieleen.

Kirjoittaminen ei vaadi mitään ihmeempää koulutusta. Oma mieheni (rakennusmies) ei ehkä osaa kappalejakoja ja kielioppisääntöjä kuten minä, mutta silti hän tuottaa kirjoittamalla ihan ymmärrettävää tekstiä. Myös hän on vaikeimmissa tilanteissa saanut minulle viestitettyä kirjoittamalla asioita.

Masennuksesta vielä sen verran, että masennukseen kuuluu se, että asiat näkee ikäänkuin harmaiden lasien läpi. Iloa, rakkautta ja onnea on vaikea löytää. Ehkä sen vuoksi sinä et saa mieheltäsi sitä osuutta niistä hyvistä asioista, joita itse tarvitsisit. Jos haluat miehesi kanssa jatkaa, niin pidä huoli, että saat tukea ja turvaa ystäviltäsi, vanhemmiltasi tms. paikoista, josta voit kuvitella saavasi hyväksyntää itsellesi sellaisena kuin olet. Vertaistuki olisi tosi hyvä juttu. Liikunta auttaa myös. Suosittelen lämpimästi myös joogaa, hierontaa yms. hoitoja, joissa saat koskettelua, joka ei vaadi sinulta mitään.

 

[IinaL]

Kiitos vielä vastuksesta! Aloitan lopusta... Eli olen jotenkin ajunnut, että tilanteemme johtuu osin minusta (ja minun omista ongelmistani) ja osin miehen omista jutuista, mihin minä en voi vaikuttaa. Olen siksi lähtenyt hyvin aktiivisesti tosiaan ottamaan vastuuta omasta jaksamisestani. Harrastan liikuntaa lähes joka päivä, minä tosiaan joogaan ja käy shiatsu-hieronnassa ja teen paljon mukavia juttuja ystävien ja heidän lastensa kanssa. Tässä prosessissa minusta on tullut tuttujen lasten keskuudessa suosiota nauttiva Iina-täti Teen myös kivoja juttuja miehelle silloin kun ne tulevat ex tempore ja tuntuvat minusta oikeilta: hieron shiatsu-prinsiippien mukaisesti, rapsuttele ja suukottelen, autan häntä kun hän tarvitsee apua, leivon pullaa ja ostan hyvää suklaata tai jonkun kirjan, varaan ravintolapöydän jos hän sellaista toivoo.

No, joka tapauksessa - tuo päiväkirja on minusta ajatuksena aivan loistava. Sellaista voisi toki kumpikin pitää erikseen ja antaa toisen ehkä lukeakin, jos sellainen tuntuu hyvältä. Yksi tapa käyttää sitä voisi olla jonkinlaisen vuoropuhelun aikaansaaminen - molemmat kirjoittavat, kysyvät ja vastaavat.

Mies on nyt päässyt masennuksesta yli, mutta suhde on raunioina sen ja muunkin jäljiltä. Olen ehkä aika loukkaantunut siitä, mikä on kyllä järjenvastaista. Mies esim. saattaa sanoa minulle, että valitsin itse jäädä hänen kanssaan ilman mitää takeita, sen sijaan että hän osaisi sanoa sen olleen hyvä ratkaisu. Se sattuu. Tuntuu, että joskus haluaisin vastinetta.

Ja tähän liityy viimeinen kysymys. Onko minussa jotain vikaa, kun jään elämään tuollaisen miehen kanssa?

 

[IinaL]

Onko teillä vielä lisää ajatuksia tilanteestamme?

 

[jooo-o]

Kuten sanoin aiemminkin, sinä et voi tehdä mitään, jotta miehesi pääsee epävarmuudestaan eroon. Sinä vastaat omista tunteistasi. Myös vastuu siitä päätöksestä, mitä ja miten paljon olet valmis teidän tinteessa kestämään, on yksinomaan sinun.

Miehesi ei mitä ilmeisemmin ole vielä valmis antamaan sitä mitä sinä juuri nyt haluaisit. Se, että hän ei ole siihen valmis, ei välttämättä tarkoita, etteikö hän sitä haluaisi, mutta ei vain vielä kykene. Sanot tarvitsevasi turvallisuutta, mutta oletko miettinyt, että mitä se olisi? Kun miehesi olisi vakuutellut sinut sanoin, niin riittäisikö se? Tarvitsisitko sen jälkeen tekoja? Ja millaisia tekoja? Sellaisiako, joita sinä haluat vai riittäisikö sellaiset joihin miehesi juuri nyt kykenee?

Käännä hetkeksi asiat mielessäsi toisin päin. Sinä haluat juuri nyt mieheltäsi jotain niin paljon, että olet valmis harkitsemaan sen vuoksi suhteen katkaisemista. Myös miehelläsi voi olla vastaava tarve, jota sinä et kykene täyttämään. Esimerkiksi se, että vakuutat pysyväsi hänen rinnallaan vaikka taivaasta sataisi paskaa yöt ja päivät. Ehkä miehesi pystyy vasta sen jälkeen siihen mitä sinä haluat. Ja sinä puolestasi vasta sen jälkeen kun hän ensin pystyy... lopun kehä, jossa kukaan ei siis saa mitään.

Edellinen oli siis vain ajatusleikki. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä miehesi tarvitsee. Siitä voin kuitenkin laittaa pääni pantiksi, että myös hänellä on joku tarve turvallisuuteen liittyen. Tiedätkö mikä se on?

Tuntuu, että molemmat olette linnoitautuneet omien pelkojenne ja toiveidenne ja halujenne kanssa toisianne vastaan. Minä haluan, minä tarvitsen jne...

Ja edellinen ei ole missään nimessä syytös. Se on inhimillistä ja luonnollista. Mutta se kierre teidän täytyy saada poikki. Ja koska ap ei voi saada sitä miehensä puolesta, niin hänen täytyy tehdä vain se, mihin itse kykenee ja pystyy. Ja pitää mielessään, että "olen tehnyt kaikkeni" on vaarallinen lause. Tiet helvettiin kun on päällystetty hyvillä aikomuksilla.

Sillä tiellä siis minäkin olen itse ollut. Kaikkeni tehneenä. Vasta terapiassa aloin tajuta, että "kaikkeni tehneenä" en ollut sitä sitten kuitenkaan tehnyt. Tuntui pahalta katsoa itseäni ja nähdä itseni osaltani jumittamassa ja ylläpitämässä tilannetta. Aika monta kertaa olin alussa eri mieltä. Onneksi järjen valo jossain välissä alkoi paistaa.

 

[no]

En lukenut yhtään vastauksia.

kannat huolta miehesi epävarmuudesta ja elät hänen elämäänsä. MINUSTA TUNTUU SILTÄ, ETTÄ SINÄ OLET EPÄVARMA, ETKÄ OSAA PÄÄSTÄÄ MIESTÄ ELÄMÄÄN.

 

[IinaL]

Olen miettinyt tilannettamme. On jotenkin varmasti niin, että molemmat haluamme noin lähtökohtaisesti suhdetta toistemme kaltaisten ihmisten kanssa. Meillä on kaikki mahdollisuudet onnistua, mutta jostain syystä miehen vetäytyminen kriittisellä hetkellä saa minut reagoimaan (=kokemaan turvattomuutta) ja reaktioni aiheuttavat hänessä turvattomuutta. Sitten pyörä pyörii, molemmat väsyvät ja epätoivo valtaa.

Pystyn kuvittelemaan syyn, miksi mies kokee kanssani turvattomuutta. Se liittyy siihen, että hän ei koe tulevansa kuulluksi. Ja ihan totta, minun on vaikeaa kuulla/ kuunnella häntä, koska hän puhuu asioista hyvin negatiivisesti ja aiheuttaa siten minulle epävarmuutta. Yritän siis vältellä kuulemasta, mitä mies sanoo, koska ne totta puhuen loukkaavat minua paljon. Ei niin, että hän haukkuisi minua tms. Mutta hän vain korostaa suhteen huonoja puolia ja on kauhea kriittinen, ja minulle turvaa toisi positiivinen lähestymistapa. Lopulta keskeytän ruotimisen ja alan itkeä, tai kysyn, eikö hänellä ole mitään hyvää sanottavaa. Sitten mies syyllistää minua siitä, ettei tule kuulluksi, ja minä suutun, koska minusta kuulluksi tuleminen on tosiaan hänen vastuullaan.

On myös niin, että minä tarvitsisin keskustelu tulevaisuudesta ja paljon rakkautta ollakseni onnellinen ja kokeakseni turvaa. Tätä mies ei voi antaa ennen kuin hänellä on turvallinen olo.

Meillä molemmilla on jokin turvattomuuteen liittyvä juttu menossa ja me molemmat osaamme painaa juuri "oikeaa" nappia, jotta toinen reagoi ei-rakentavasti. Tämä kierre on ihan pakko saada poikki, voimat alkavat ehtyä. Samalla takaraivossa jyskyttää kuitenkin ajatus siitä, että me olemme ihan mukavia ihmisiä ja meillä on paljon hyvääkin yhdessä.

 

[IinaL]

Olen miettinyt tilannettamme. On jotenkin varmasti niin, että molemmat haluamme noin lähtökohtaisesti suhdetta toistemme kaltaisten ihmisten kanssa. Meillä on kaikki mahdollisuudet onnistua, mutta jostain syystä miehen vetäytyminen kriittisellä hetkellä saa minut reagoimaan (=kokemaan turvattomuutta) ja reaktioni aiheuttavat hänessä turvattomuutta. Sitten pyörä pyörii, molemmat väsyvät ja epätoivo valtaa.

Pystyn kuvittelemaan syyn, miksi mies kokee kanssani turvattomuutta. Se liittyy siihen, että hän ei koe tulevansa kuulluksi. Ja ihan totta, minun on vaikeaa kuulla/ kuunnella häntä, koska hän puhuu asioista hyvin negatiivisesti ja aiheuttaa siten minulle epävarmuutta. Yritän siis vältellä kuulemasta, mitä mies sanoo, koska ne totta puhuen loukkaavat minua paljon. Ei niin, että hän haukkuisi minua tms. Mutta hän vain korostaa suhteen huonoja puolia ja on kauhea kriittinen, ja minulle turvaa toisi positiivinen lähestymistapa. Lopulta keskeytän ruotimisen ja alan itkeä, tai kysyn, eikö hänellä ole mitään hyvää sanottavaa. Sitten mies syyllistää minua siitä, ettei tule kuulluksi, ja minä suutun, koska minusta kuulluksi tuleminen on tosiaan hänen vastuullaan.

On myös niin, että minä tarvitsisin keskustelu tulevaisuudesta ja paljon rakkautta ollakseni onnellinen ja kokeakseni turvaa. Tätä mies ei voi antaa ennen kuin hänellä on turvallinen olo.

Meillä molemmilla on jokin turvattomuuteen liittyvä juttu menossa ja me molemmat osaamme painaa juuri "oikeaa" nappia, jotta toinen reagoi ei-rakentavasti. Tämä kierre on ihan pakko saada poikki, voimat alkavat ehtyä. Samalla takaraivossa jyskyttää kuitenkin ajatus siitä, että me olemme ihan mukavia ihmisiä ja meillä on paljon hyvääkin yhdessä.

 

[IinaL]

Olen miettinyt tilannettamme. On jotenkin varmasti niin, että molemmat haluamme noin lähtökohtaisesti suhdetta toistemme kaltaisten ihmisten kanssa. Meillä on kaikki mahdollisuudet onnistua, mutta jostain syystä miehen vetäytyminen kriittisellä hetkellä saa minut reagoimaan (=kokemaan turvattomuutta) ja reaktioni aiheuttavat hänessä turvattomuutta. Sitten pyörä pyörii, molemmat väsyvät ja epätoivo valtaa.

Pystyn kuvittelemaan syyn, miksi mies kokee kanssani turvattomuutta. Se liittyy siihen, että hän ei koe tulevansa kuulluksi. Ja ihan totta, minun on vaikeaa kuulla/ kuunnella häntä, koska hän puhuu asioista hyvin negatiivisesti ja aiheuttaa siten minulle epävarmuutta. Yritän siis vältellä kuulemasta, mitä mies sanoo, koska ne totta puhuen loukkaavat minua paljon. Ei niin, että hän haukkuisi minua tms. Mutta hän vain korostaa suhteen huonoja puolia ja on kauhea kriittinen, ja minulle turvaa toisi positiivinen lähestymistapa. Lopulta keskeytän ruotimisen ja alan itkeä, tai kysyn, eikö hänellä ole mitään hyvää sanottavaa. Sitten mies syyllistää minua siitä, ettei tule kuulluksi, ja minä suutun, koska minusta kuulluksi tuleminen on tosiaan hänen vastuullaan.

On myös niin, että minä tarvitsisin keskustelu tulevaisuudesta ja paljon rakkautta ollakseni onnellinen ja kokeakseni turvaa. Tätä mies ei voi antaa ennen kuin hänellä on turvallinen olo.

Meillä molemmilla on jokin turvattomuuteen liittyvä juttu menossa ja me molemmat osaamme painaa juuri "oikeaa" nappia, jotta toinen reagoi ei-rakentavasti. Tämä kierre on ihan pakko saada poikki, voimat alkavat ehtyä. Samalla takaraivossa jyskyttää kuitenkin ajatus siitä, että me olemme ihan mukavia ihmisiä ja meillä on paljon hyvääkin yhdessä.