Meillä on kans sosiaalisesti hiukan arempi tyttö, nyt 4 v. Kotona kovinkin omatahtoinen ja kovaääninen, mutta tosiaan sosiaalisissa tilanteissa vähän liiankin kohtelias ja helposti periksi antava. Ei siis varsinaisesti pelkää vieraita ihmisiä tai tilanteita, mutta ei oikeen osaa pitää puoliaan ja luovuttaminen ja sen myötä suruitku tulee herkästi, jos joku kohtelee kaltoin. On tullut isäänsä tuossa, ja olemmekin lukemattomat kerrat miehen kanssa puhuneet tästä tytön arkuudesta ja sen vaikutuksista esim. juuri päikyssä.
Mutta asiaan. Tyttö siis aloitti päiväkodin viime syksynä ja on tähän mennessä käynyt 11 krt /kk, siis n. kolmesti viikossa, ja silloinkin hiukan lyhennettyinä päivinä. (09.30.-15.30.). Alku oli jotenkin yllättävän helppo: Käytiin muistaakseni kolme kertaa niin, että ekalla kerralla olin minä mukana (parin tunnin vierailu), ja parilla seuraavalla kerralla tyttö jäi itsekseen pariksi tuntia. Sitten taidettiin jo seuraavaksi nukkua päikkäritkin tarhassa, kun tuo alku tuntui niin lupaavalta. (Tyttö viihtyi ja lähti helposti matkaan aamulla).
Mutta hoitajat kyllä osasivat ennustaa takapakkiakin. Sitä tuli parin kuukauden päästä, kun tyttö alkoi valitella, ettei haluaisi mennä. Pariin kertaan tuli neidiltä kummallista viestiä hoitajien säännöistä ja sanomisista (osoittautuivat vähintäänkin väärin ymmärretyiksi, ellei vahvaksi liioitteluksi), ja kerran tuli pissat housuun, kun tyttö ei uskaltanut pyytää vessaan pääsyä.
Juttelin tästä vastareaktiosta heti ja avoimesti hoitajien kanssa, ja nämä paitsi lupasivat tarkkailla tilannetta ja toisaalta kysellä tytön tunnelmista ja tarpeista, niin myös kehottivat jatkamaan päikkyä sovitusti, sovittuina päivinä. (Minä olin heti vähentämässä päiviä tai lopettamassa kokonaan).
Nyt on sitten tarhailua takana puoli vuotta ja juuri tänään päätettiin yhdessä hoitajien ja tytön (!) kanssa, että lisätään viikkoon yksi tarhapäivä lisää. Tyttö innostui ajatuksesta, tarhantädit sanoivat, että on alkanut myös ilmaista omaa tahtoaan, leikkiä enemmän muidenkin kanssa (pitkään oli vain kaksi muuta tyttöä, joiden kanssa leikki ja jos eivät ollet paikalla, oli suru puserossa) ja muutenkin kommunikoida avoimemmin ja rohkeammin. Myös minä itse olen huomannu selvän muutoksen tytön suhteessa tarhaan. Puhuu innostuneemmin päivän tapahtumista, ei haluaisi lähteä iltapäivällä pois ja aamulla ei tartte lähtöä paljon suostutella.
Siis pitkä viesti tiivistäen: Puoli vuotta siinä meni ja mulla koko ajan sekä huono omatunto, että sydän syrjällään tytön pärjäämisen puolesta. Mutta kun rohkeasti puhuu hoitajille mietteistään, sanoittaa lapsen tuntoja ja antaa paljon rakkautta ja rohkaisua, sekä jaksaa vaikeiden hetkien yli pitää kiinni menemisestä niin, että siitä tulee lapselle turvallinen rutiini, niin (ainakin meillä) lopussa seisoi ISO kiitos!
