A
Ainotuulia_1
Vieras
Päätin keventää sydäntä täällä... Olen naimisissa, meillä on kaksi lasta (3 ja pian 1-vuotiaat) ja kaikki päällisin puolin hyvin. Olen ollut kotona esikoisen syntymästä lähtien ja lähden työelämään noin puolen vuoden kuluttua. Mutta nyt siis kotiäitinä.
En tiedä, mitä meille tapahtuu... Tuntuu, että pienistäkin asioista syntyy miehen kanssa kauhea riita. Olemme aiemmin olleet toistemme parhaat ystävät, meillä synkkaa, meillä on samanlainen huumorintaju, tykkäämme tosi paljon samoista asioista, joten pohja on suhteelle hyvä. Kumpikaan ei ole pettänyt toisen luottamusta tms. Nyt vain tuntuu, että punainen lanka on kadoksissa.
Riitamme liittyvät tosi usein miehen käytökseen ja hänen sukuunsa ja minä ne riidat aina aloitan. Mies joutuu työn kautta matkustamaan paljon, joten minä joudun myös selviämään kahden pienen kanssa arjen jutuista aika plajon yksin. Se on tietenkin oma valintani, vaikka välillä väsyttää rutosti. Suutun ensinnäkin siitä, että kun arjessa luon rutiineja ja pieniä juttuja lasten kanssa - jotka helpottavat elämäämme - niin mies kotiin tullessaan minun mielestäni arvostelee niitä. Itse hän sanoo "keskustelevansa", mutta mielestäni hän voisi hyvin kysyä, miksi teen jotain kuten teen eikä heti alkaa tuoda omia kuvioita tähän hommaan. Koen niin, että hän neuvoo minua, vaikka on tosi paljon kotoa, se loukkaa, ja lopulyta palaa kiinni. Olen puhunut tästä - mies on sitä mieltä että stressaan liikaa ja minun pitäisi suhtautua häneen rennosti, hän puhuu mitä puhuu eikä minun tarvitse välittää jos en pidä relevanttina, mutta kun olen viikon ajan hoitanut kahta nuhanenää ja perjantai-iltana saan "kullanarvoisia" neuvoja, niin pää meinaa räjähtää. Mitä tälle kannattaisi tehdä? Olen yrittänyt puhua, mies kyllä kuuntelee, mutta en tiedä riittääkö se.
Toinen asia. Olen kurkkua myöten täynnä miehen sukua. He ovat omalla tavallaan toki ihan mukavia, mutta olemme yksinkertaisesti tosi erilaisia ihmisiä. Ymmärrän, että lasten takia pitää jaksaa, mutta kai siinäkin on jokin raja? Miehen äiti on jotenkin sellainen, että hän ikäänkuin ei osaa kysyä minulta suoraan voisiko esim. auttaa lasten kanssa jollain tapaa, vaan hän vain tarttuu toimeen ja auttaa, ja usein menee pieleen. Koen, että hän on tosi itsekäs eikä ajattele yhtään muita "auttaessaan". esimerkki: mummo toi esikoisemme synttäreille kakkuja ja pikkuleipiä, mutta ei ollut missään vaiheessa kysynyt, haluanko niitä edes. Oli ihan kivaa että toi, mutta mitä järkeä on leipoa toinen kakku, kun itse olin jo tehnyt yhden... eli jos hän olisi kysynyt, niin olisin ehdottanut jotain muuta tarjottaavaa. Vaan ei kysynyt. Hän myös jättää lapsiamme "selviytymään" eli jättää heidän keskenään jonnekin, vaikka nimenomaan olen sanonut että hänen tarvitsee vain sanoa jos ei jaksa katsoa perään, niin tulen heti. Miehen äidin kanssa on siis tapahtunut monta tällaista tilannetta, joissa hän yksinkertaisesti on toiminut aika tökerösti ja meitä ajattelematta, ja olen hermostunut tästä tosi paljon. Kun olen ottanut asian puheeksi, mies on kynsin hampain puolustanut äitiään ja vasta ison riidan jälkeen hän on myöntänyt, että äiti välillä käyttäytyy hassusti. Miehen veljen vaimo on puolestaan minusta aika avuton tapaus: hän valittaa jatkuvasti (minullekin) eikä tee muutoksia elämäänsä, samalla kun hän kerää kaiken huomion itseensä. En yksinkertaisesti jaksa sellaista. No, miehen mielestä meidän kaikkien pitäisi tsempata häntä, mutta en yksinkertaisesti jaksa tsempata aikuista naista, joka käyttäytyy kuin teini. ja tästäkin on tullut riita.
Nyt tilanne on se, että en meinaa jaksaa käydä miehen sukulaisilla, mutta kun nyt olemme kerrankin pääsiäisen kotona, niin riitelyksi on mennyt. Tuntuu, että olen ihan nurkkaanajettu, en tiedä ovatko nämä asiat ollenkaan niin vakavia, vai onko kotiäitiys saanut maailman kaventumaan niin, etten enää näe olennaisia asioita ja kiukuttelen pienestä. Autatteko?
En tiedä, mitä meille tapahtuu... Tuntuu, että pienistäkin asioista syntyy miehen kanssa kauhea riita. Olemme aiemmin olleet toistemme parhaat ystävät, meillä synkkaa, meillä on samanlainen huumorintaju, tykkäämme tosi paljon samoista asioista, joten pohja on suhteelle hyvä. Kumpikaan ei ole pettänyt toisen luottamusta tms. Nyt vain tuntuu, että punainen lanka on kadoksissa.
Riitamme liittyvät tosi usein miehen käytökseen ja hänen sukuunsa ja minä ne riidat aina aloitan. Mies joutuu työn kautta matkustamaan paljon, joten minä joudun myös selviämään kahden pienen kanssa arjen jutuista aika plajon yksin. Se on tietenkin oma valintani, vaikka välillä väsyttää rutosti. Suutun ensinnäkin siitä, että kun arjessa luon rutiineja ja pieniä juttuja lasten kanssa - jotka helpottavat elämäämme - niin mies kotiin tullessaan minun mielestäni arvostelee niitä. Itse hän sanoo "keskustelevansa", mutta mielestäni hän voisi hyvin kysyä, miksi teen jotain kuten teen eikä heti alkaa tuoda omia kuvioita tähän hommaan. Koen niin, että hän neuvoo minua, vaikka on tosi paljon kotoa, se loukkaa, ja lopulyta palaa kiinni. Olen puhunut tästä - mies on sitä mieltä että stressaan liikaa ja minun pitäisi suhtautua häneen rennosti, hän puhuu mitä puhuu eikä minun tarvitse välittää jos en pidä relevanttina, mutta kun olen viikon ajan hoitanut kahta nuhanenää ja perjantai-iltana saan "kullanarvoisia" neuvoja, niin pää meinaa räjähtää. Mitä tälle kannattaisi tehdä? Olen yrittänyt puhua, mies kyllä kuuntelee, mutta en tiedä riittääkö se.
Toinen asia. Olen kurkkua myöten täynnä miehen sukua. He ovat omalla tavallaan toki ihan mukavia, mutta olemme yksinkertaisesti tosi erilaisia ihmisiä. Ymmärrän, että lasten takia pitää jaksaa, mutta kai siinäkin on jokin raja? Miehen äiti on jotenkin sellainen, että hän ikäänkuin ei osaa kysyä minulta suoraan voisiko esim. auttaa lasten kanssa jollain tapaa, vaan hän vain tarttuu toimeen ja auttaa, ja usein menee pieleen. Koen, että hän on tosi itsekäs eikä ajattele yhtään muita "auttaessaan". esimerkki: mummo toi esikoisemme synttäreille kakkuja ja pikkuleipiä, mutta ei ollut missään vaiheessa kysynyt, haluanko niitä edes. Oli ihan kivaa että toi, mutta mitä järkeä on leipoa toinen kakku, kun itse olin jo tehnyt yhden... eli jos hän olisi kysynyt, niin olisin ehdottanut jotain muuta tarjottaavaa. Vaan ei kysynyt. Hän myös jättää lapsiamme "selviytymään" eli jättää heidän keskenään jonnekin, vaikka nimenomaan olen sanonut että hänen tarvitsee vain sanoa jos ei jaksa katsoa perään, niin tulen heti. Miehen äidin kanssa on siis tapahtunut monta tällaista tilannetta, joissa hän yksinkertaisesti on toiminut aika tökerösti ja meitä ajattelematta, ja olen hermostunut tästä tosi paljon. Kun olen ottanut asian puheeksi, mies on kynsin hampain puolustanut äitiään ja vasta ison riidan jälkeen hän on myöntänyt, että äiti välillä käyttäytyy hassusti. Miehen veljen vaimo on puolestaan minusta aika avuton tapaus: hän valittaa jatkuvasti (minullekin) eikä tee muutoksia elämäänsä, samalla kun hän kerää kaiken huomion itseensä. En yksinkertaisesti jaksa sellaista. No, miehen mielestä meidän kaikkien pitäisi tsempata häntä, mutta en yksinkertaisesti jaksa tsempata aikuista naista, joka käyttäytyy kuin teini. ja tästäkin on tullut riita.
Nyt tilanne on se, että en meinaa jaksaa käydä miehen sukulaisilla, mutta kun nyt olemme kerrankin pääsiäisen kotona, niin riitelyksi on mennyt. Tuntuu, että olen ihan nurkkaanajettu, en tiedä ovatko nämä asiat ollenkaan niin vakavia, vai onko kotiäitiys saanut maailman kaventumaan niin, etten enää näe olennaisia asioita ja kiukuttelen pienestä. Autatteko?
