Meillä syntyi esikoisen syntymän jälkeen parisuhdekriisi ja muutaman kuukauden tappelemisen jälkeen ajauduttiin pattitilanteeseen ja laitettiin avioero vireille.Ainoana oljenkortena ja viimeisenä toivona neuvolan avustuksella päästiin perheneuvolaan "erouhka-parisuhde" terapeutin juttusille.Käytiin yhdessä ja erikseen,mies ei olisi halunnut "en kehtaa tulla","en halua puhua muille meidän asiosta"ym.ym.mutta jotenkin luultavasti lapsen takia(koska vetelin aika viimesiä siinä vaiheessa..)lähti kuitenkin ja se oli pelastuksemme!Koska terapeutti oli ulkopuolinen henkilö,ei kenenkään "puolella"ja vain ja ainoastaan yritti oikeasti auttaa meitä ja saada jotain järkevää ratkaisua umpikujaamme.Se on jännä että vaikka itse tuntuu että kaikki on lopussa ja pilalla ja tunnelin päässä ei näy valoa,joku muu voi tuoda tilanteeseen ihan uutta perspektiiviä ja sitä alkaa nähdä tilanteen ihan uudessä valossa ja ymmärtää miksi kävi niin kuin kävi.Ekat kerrat oli tietty aika huutoa ja toisen syyttelyä jne jne,mutta pikku hiljaa jotain alkoi tapahtua ja näin me sitten päätettiin jatkaa ja elää pvä kerrallaan joustaen puolin ja toisin.Terapeutin kanssa sovittiin että voidaan heti mennä uudelleen jos alkaa tuntua siltä-mutta toistaiseksi ei ole tarvinnut!Mies on itse sanonut ja puhunutkin kaveriporukassa ja yhteisissä illanvietoissa että käytiin terapiassa eikä mitenkään "hävennyt" sitä tai muuta.Meillä kun oli velat niskassa ei mitenkään onnistunu et toinen ois muuttanut vähäks aikaa muualle asumaan mutta "onneksi" kriisi sattui kesäaikaan niin oltiin jonkin verran erillään,toinen oli mökillä osan ajasta yms.et sai koota ajatuksiaan.Tulipa pitkä vastaus,mutta siis olen ehdottomasti terapian kannalla,ainakin meidät se "pelasti" ja suhde on aivan eri pohjalla nyt kuin aikaisemmin(yhdessä nyt 10v.lapsi 2,5v.)ja jotenkin toiseen ei liity paineita tai odotuksia vaan on hyväksynyt asiat sellaisenaan ja elää päivän kerrallaan nauttien kaikista pienistäkin asioista!Tsemppiä!
