Parisuhteessa ahdistaa..

[Ihanata]

Hei!

Toivottavasti täältä löytyy joku jonka kanssa jakaa näitä kummallisia tuntemuksia, mitä lapsen syntymän jälkeen olen kokenut. Puran tässä nyt samalla sydäntäni, en ole oikein päässänikään jäsentänyt ajatuksiani, joten voin olla hieman sekava =)

Lieneekö tämä sitä synnytyksen jälkeistä masennusta vaiko vaan kriisiä niin itsenikin kuin parisuhteen kanssa.. Olen kyllä onnellinen pienen pojan äiti - mutta kun sitä minulta kysytään, en pysty ihan täysin sydämestäni sanomaan olevani onnellinen..

Elämä lapsen syntymän jälkeen (josta on siis vasta kuukausi..) ei ole ollut sitä mitä toivoin. Itse lapsen kanssa ei ole ongelmaa, hän on osa perhettä ja kaikki on siinä mielessä hyvin. Ongelmat liittyy lähinnä mieheeni. Hän on nykyään hermoheikko nalkuttaja - suoraan sanottuna.. Lisäksi pelkään, että hän pettää minua. Mitään mies tietenkään ei ole myöntänyt.. Yhtenä iltana hän laittoi minut ja pojan nukkumaan - lähes peitteli meidät ja jäi itse valvomaan. Kuulin, kun hän puhui puhelimessa. Nousin ylös ja menin kysymään kenen kanssa puhuu - kielsi puhuneensa puhelimessa eikä millään myöntänyt, vaikka selvästi kuulin.. iltaisin näpyttelee mieluummin puhelintaan kuin mitään muuta. Närkästyy, kun kysyn kenelle kirjoittelee. Väittää pelaavansa tai selaavansa nettiä.. Yms.. tälläisiä vinkkejä pettämisestä tai jostain siihen liittyvästä olen huomannut. Lisäksi mies menettää malttinsa herkästi. Jopa lapsen itku saa hänet ärsyyntymään ja tiuskimaan.. Tuntuu kuin saisin elää varpaillani koko ajan. Fyysistä väkivallan pelkoa ei ole, mutta itse kilttinä - liiankin kilttinä ihmisenä säikyn huutoakin..

Olen pettynyt ja surullinen. Tätä perhe-elämää mies halusi ja odotti.. Ymmärrän, että miehelle on erilaista päästä kiinni lapsen hoitoon ja elämään muutenkin, kuin naisen.. mutta miksei hänkin voisi olla nyt onnensa kukkuloilla.. kuten minäkin tahtoisin, nauttia tästä elämästä.. mutta sen sijaan kotona asuukin varsinainen mörökölli, joka pilaa minunkin iloni. Tiedostan olevani herkempi kuin yleensä - jopa hänen leikkimielinen piruilukin saa minut mielessäni loukkaantumaan.

Tiedän, meidän pitäisi puhua ja puhua.. mutta tuntuu ettei siitäkään tule mitään. Olen itsekin niin solmussa, että en tiedä mistä lähtisin edes tätä asiaa selvittämään..
Miten teillä muilla alkoi arki parisuhteessa vauvan syntymän jälkeen? Onko neuvoja kalliita minulle? Olisin niiden tarpeessa kovasti..

 

[Jatiska]

Eipä se arki esikoisen syntymän jälkeen mitään onnen kukkuloilla olemista ollut, vaikka lapsi oli haluttu ja rakas molemmille. Kyllä siinä joutui harjoittelemaan sitä uutta perhe-elämää sekä minä että mieheni jonkin aikaa. Vakavia keskusteluja käytiin välillä kirjeitsekin, kun ei oikein puhe luistanut ja itkuja itkettiin molemmat, mutta kyllä se siitä sitten suttaantui. Edelleen ollaan yhdessä ja keväällä syntyi meidän kolmas. Nyt voin paremmin sanoa olevani onnellinen kuin esikoisen syntymän jälkeen. =)

Mitään neuvoja en osaa antaa. mutta lähinnä halusin sanoa, että ei se helppoa ole ollut aina muillakaan. Kovasti jaksamista ja onnea teidän perheelle. Toivottavasti asiat selkiävät! :hug:

 

[Ihanata]

Kiitos myötätunnosta! Tänään nostin kissan pöydälle, mutta se ei helpottanut
kummankaan oloa.. pelkään, että pahensin vain tilannetta. Nyt mieheni kuitenkin tietää miltä
minusta tuntuu. Jotenkin vain onnistuin sotkemaan sanani ja loukkasin samalla häntäkin..
Mitään en kuitenkaan enempää toivo, kuin ehjää kotia lapselleni.. En halua jäädä yksin
ja toivon, että tästä päästäisiin ylöspäin..
Mieheni kun on vielä sitä sorttia, että ei puhuminen auta vaan teot.. Mutta mitä sitä sitten
tekisi edistääkseen asioita, en tiedä.. =/

 

[kätevä emäntä]

Voin kertoa ettei mikään tilanne ole vienyt meitä yhtä lähelle eroa kuin esikoisen syntyminen. Siis ei mikään muu ja niitä "muita asioita" on ollut.

Ihan ensiksi sanon näin:
En ymmärtänyt kuinka paljon synnytys muuttaa kehoa ja seksuaali-identitteettiä sekä kokemusta omasta seksikkyydestä. Purin omaa epävarmuutta, turhautumista, epäonnistumisen pelkoa ja avuttomuuttani toiseen. Vaikka mieheni pystyi olemaan kotona melkein 3kk kanssani, tuntui että maailma kaatui niskaani. Mies lähti töihin ja minä jäin itkevän lapsen kanssa. Minäkin olisin halunnut sulkea kotioven ja ajatella: siellä se pärjää lapsen kanssa. Kirjoitin kirjeitä, itkin ja itkin ja itkin.

Jotenkin kun päästiin lähelle 6kk, minun päässäni alkoi selventyä kaikki. Myös parisuhde alkoi parantua. Kaikki naiset ovat jollakin lailla masentuneita lapsen saadessaan, lapsi on iso pommi, kaikille.

Vaikka me harrastimme seksiä pari viikkoa synnytyksestä, seksielämä parantui vasta vuoden kuluttua, sillä vasta silloin henkinen minä oli eheä. Nyt, kun kuopus syntyi, ei ollut suuria vakeuksia, sillä uskalsin sanoa itselleni: no, nyt on vähän vaikeaa et taida kokea intohimoa ukkoasi kohtaan, kyllä se siitä menee kohta ohi. Onkin mennyt.
Pitää osata puhua, puhua, puhua, rakastella, panna ja naida. Pitää olla seksiä, koska seksittömyys ajaa parisuhdetta enemmän solmuun. Okei, aina ei tee mieli, keinot on monet. Sitä voi ottaa suihinkin jos ei haluta tai jostakin syystä kokee seksin hankalaksi. Minun rintoihini ei saanut koskea aikoihin, sillä ällötti ajatus valuvasta maidosta seksin aikana.

Ole rehellinen. Ja muuten: jos toinen haluaa pettää, hän tekee sen, teitpä sitten mitä tahansa. Sanon aina: anna mennä jos tekee mieli, jos toisen naisen P***u on tärkeämpi kuin perheesi ja lastesi tulevaisuus, en voi muuta todeta kuin että ole hyvä ja kerro se lapsillesi, jotka jumaloivat sinua ja joille olet isi, joka osaa kaiken. Täytyy sen toisen naisen olla todella hunajainen, että haluaa satuttaa omia lapsiaa niin paljon, varsinkin, kun meillä ei ole mitään erityistä, miksi erota. Ei se ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella, mutta pitää itse pitää huoli, ettei pääse kellastumaan se ruoho aidan tällä puolella!

 

[Hymniäinen]

Itselläni on samankaltainen tilanne, tosin meillä on jo useampi lapsi. Itse en kyllä ole ihan
samaa mieltä edellisen kanssa tuosta ratkaisusta, että seksi ratkaisee kaikki ongelmat.
Jos on syytä epäillä, että mies pettää, ei oikea ratkaisu ole todellakaan se, että petetyksi
itsensä tunteva alistuu kohtaloonsa ja koittaa parhaansa mukaan miellyttää miestä. Siinä
tulee itse vain enemmän hyväksikäytetyksi. Muutenkin ihmettelen tätä edelleen 2012-
luvulla valloillaan olevaa ajatusta siitä, että parisuhteen toimivuus mitataan sillä, miten
taidokkaasti nainen hoitaa sekä lapsen, kodin, että miehen tyydyttämisen. Jos lapsi on
vasta kuukauden ikäinen, naisella on oikeus olla ensisijaisesti äiti ja oikea mies kyllä pys-
tyy hillitsemään seksuaaliset tarpeensa pahimman yli. Itse suosittelen ap:lle, että otat
asian puheeksi neuvolassa, tai otat vaikka itse yhteyttä kuntasi perheneuvolaan.
Jaksamista!

 

[kätevä emäntä]

Harmillista että edellä kirjoittaja ymmärsi minut väärin.
Epävarmuus omasta itsestään ja viehättävyydestä sattaa aiheuttaa epäilyjä toista kohtaan. Niin myös meillä. Ajattelin että olevani kauhea valas. En ymmärrä miksi miehiä aina syytellään siitä etteivät he jaksa odottaa, tai että he asettavat naiset jotenkin ahtaalle. Minä se olin joka asetin itseni ahtaalle, minä se olin joka vaati täydellistä parantumista synnytyksen jäljiltä. Mutta minut paransi vain se, että kaikesta huolimatta, riitin miehelleni. Hän halusi minua ja se korjasi itsetuntoani. Hän nautti minusta ja lakkasin pelkäämästä että olisin seksuaalisesti jotenkin erilainen, kuin ennen synnytystä. Kun seksi alkoi sujua lakkasin pelkäämästä petetyksi tulemista. Kun henkinenminä parani, myös epäilyt lakkasivat. Kun olen nyt varma itsestäni, en epäile miestäni. Jos hän nyt pettäisi, hän voisi saada anteeksi. Suhdetta hän ei saisi anteeksi. Yritän sanoa: hiljalleen saat itsesi takaisin. Älä syytä miestä, jos epäily johtuu omasta epävarmuudestasi.

Ota mies mukaan, teillä on nyt ihana aika. Anna hänelle mahdolisuus vierihoitaa vauvaa( isin paljas rinta paljasta lasta vasten). Ottakaa kaikki irti. Tiedän, että alku on vaikeaa.

 

[Ihanata]

Kiitos teille vastauksista! Varmasti paljon ahdistuksestani johtuu juuri omasta päästäni..
Tiedostan sen, että olen epävarma itsestäni ja ulkonäöstäni.. Roikkuva maha ja
iso leikkausarpi ei tee oloani kovin hehkeäksi. Kuitekin ääni pääni sisällä lohduttaa
minua antamaan aikaa itselleni.. pieni poika tuo valoa elämään ja hän on nyt tärkeässä,
isommassa roolissa. Tiedän saavani itseni vielä takaisin. Ja kyllä miehenikin vakuuttaa
rakastavansa minua.
Kuitenkin olen surullinen siitä, että tämän ihanan elämänvaiheen pilaa se äksyily ja tuittuilu..