Hei!
Toivottavasti täältä löytyy joku jonka kanssa jakaa näitä kummallisia tuntemuksia, mitä lapsen syntymän jälkeen olen kokenut. Puran tässä nyt samalla sydäntäni, en ole oikein päässänikään jäsentänyt ajatuksiani, joten voin olla hieman sekava =)
Lieneekö tämä sitä synnytyksen jälkeistä masennusta vaiko vaan kriisiä niin itsenikin kuin parisuhteen kanssa.. Olen kyllä onnellinen pienen pojan äiti - mutta kun sitä minulta kysytään, en pysty ihan täysin sydämestäni sanomaan olevani onnellinen..
Elämä lapsen syntymän jälkeen (josta on siis vasta kuukausi..) ei ole ollut sitä mitä toivoin. Itse lapsen kanssa ei ole ongelmaa, hän on osa perhettä ja kaikki on siinä mielessä hyvin. Ongelmat liittyy lähinnä mieheeni. Hän on nykyään hermoheikko nalkuttaja - suoraan sanottuna.. Lisäksi pelkään, että hän pettää minua. Mitään mies tietenkään ei ole myöntänyt.. Yhtenä iltana hän laittoi minut ja pojan nukkumaan - lähes peitteli meidät ja jäi itse valvomaan. Kuulin, kun hän puhui puhelimessa. Nousin ylös ja menin kysymään kenen kanssa puhuu - kielsi puhuneensa puhelimessa eikä millään myöntänyt, vaikka selvästi kuulin.. iltaisin näpyttelee mieluummin puhelintaan kuin mitään muuta. Närkästyy, kun kysyn kenelle kirjoittelee. Väittää pelaavansa tai selaavansa nettiä.. Yms.. tälläisiä vinkkejä pettämisestä tai jostain siihen liittyvästä olen huomannut. Lisäksi mies menettää malttinsa herkästi. Jopa lapsen itku saa hänet ärsyyntymään ja tiuskimaan.. Tuntuu kuin saisin elää varpaillani koko ajan. Fyysistä väkivallan pelkoa ei ole, mutta itse kilttinä - liiankin kilttinä ihmisenä säikyn huutoakin..
Olen pettynyt ja surullinen. Tätä perhe-elämää mies halusi ja odotti.. Ymmärrän, että miehelle on erilaista päästä kiinni lapsen hoitoon ja elämään muutenkin, kuin naisen.. mutta miksei hänkin voisi olla nyt onnensa kukkuloilla.. kuten minäkin tahtoisin, nauttia tästä elämästä.. mutta sen sijaan kotona asuukin varsinainen mörökölli, joka pilaa minunkin iloni. Tiedostan olevani herkempi kuin yleensä - jopa hänen leikkimielinen piruilukin saa minut mielessäni loukkaantumaan.
Tiedän, meidän pitäisi puhua ja puhua.. mutta tuntuu ettei siitäkään tule mitään. Olen itsekin niin solmussa, että en tiedä mistä lähtisin edes tätä asiaa selvittämään..
Miten teillä muilla alkoi arki parisuhteessa vauvan syntymän jälkeen? Onko neuvoja kalliita minulle? Olisin niiden tarpeessa kovasti..
Toivottavasti täältä löytyy joku jonka kanssa jakaa näitä kummallisia tuntemuksia, mitä lapsen syntymän jälkeen olen kokenut. Puran tässä nyt samalla sydäntäni, en ole oikein päässänikään jäsentänyt ajatuksiani, joten voin olla hieman sekava =)
Lieneekö tämä sitä synnytyksen jälkeistä masennusta vaiko vaan kriisiä niin itsenikin kuin parisuhteen kanssa.. Olen kyllä onnellinen pienen pojan äiti - mutta kun sitä minulta kysytään, en pysty ihan täysin sydämestäni sanomaan olevani onnellinen..
Elämä lapsen syntymän jälkeen (josta on siis vasta kuukausi..) ei ole ollut sitä mitä toivoin. Itse lapsen kanssa ei ole ongelmaa, hän on osa perhettä ja kaikki on siinä mielessä hyvin. Ongelmat liittyy lähinnä mieheeni. Hän on nykyään hermoheikko nalkuttaja - suoraan sanottuna.. Lisäksi pelkään, että hän pettää minua. Mitään mies tietenkään ei ole myöntänyt.. Yhtenä iltana hän laittoi minut ja pojan nukkumaan - lähes peitteli meidät ja jäi itse valvomaan. Kuulin, kun hän puhui puhelimessa. Nousin ylös ja menin kysymään kenen kanssa puhuu - kielsi puhuneensa puhelimessa eikä millään myöntänyt, vaikka selvästi kuulin.. iltaisin näpyttelee mieluummin puhelintaan kuin mitään muuta. Närkästyy, kun kysyn kenelle kirjoittelee. Väittää pelaavansa tai selaavansa nettiä.. Yms.. tälläisiä vinkkejä pettämisestä tai jostain siihen liittyvästä olen huomannut. Lisäksi mies menettää malttinsa herkästi. Jopa lapsen itku saa hänet ärsyyntymään ja tiuskimaan.. Tuntuu kuin saisin elää varpaillani koko ajan. Fyysistä väkivallan pelkoa ei ole, mutta itse kilttinä - liiankin kilttinä ihmisenä säikyn huutoakin..
Olen pettynyt ja surullinen. Tätä perhe-elämää mies halusi ja odotti.. Ymmärrän, että miehelle on erilaista päästä kiinni lapsen hoitoon ja elämään muutenkin, kuin naisen.. mutta miksei hänkin voisi olla nyt onnensa kukkuloilla.. kuten minäkin tahtoisin, nauttia tästä elämästä.. mutta sen sijaan kotona asuukin varsinainen mörökölli, joka pilaa minunkin iloni. Tiedostan olevani herkempi kuin yleensä - jopa hänen leikkimielinen piruilukin saa minut mielessäni loukkaantumaan.
Tiedän, meidän pitäisi puhua ja puhua.. mutta tuntuu ettei siitäkään tule mitään. Olen itsekin niin solmussa, että en tiedä mistä lähtisin edes tätä asiaa selvittämään..
Miten teillä muilla alkoi arki parisuhteessa vauvan syntymän jälkeen? Onko neuvoja kalliita minulle? Olisin niiden tarpeessa kovasti..