parisuhteessa olevat,onko teillä ystäviä?

Onko teillä muita kavereita oman avo/aviopuolison lisäksi?Minä olen naimisissa miehen
kanssa,mutta meillä ei ole oikein kavereita joten paljon ollaan kahdestaan.
Meillä on harrastuksia,yhdessä harrastetaan ja erikseen.Minä tykkään tehdä käsitöitä
ja luen aika paljon ja netissä surffailen aika paljon,miehelläni on omat harrastukset,sitten
me ulkoillaan yhdessä aika paljon,seurataan urheilua yhdessä,jos sitä nyt voi harrastukseksi
sanoa.
Minä ja mieheni liikutaan paljon ja tykätään käydä erilaisissa kulttuuritapahtumissa,shoppai-
lemassa,me tykätään käydä joskus istumassa iltaa läheisessä pubissa,me käydään syömässä ravintolassa.
Me asutaan aika pienellä paikkakunnalla,mies on syntyjään täältä paikkakunnalta,
mutta minä olen muuttanut tänne miehen perässä,mutta täällä ihmiset eivät halua
tutustua uusiin ihmisiin.Minä tunnen itseni välillä yksinäiseksi ja masentuneeksi,kyllä sitä
tarvitsee myös kavereita miehen lisäksi.
Olisi kiva kun olisi myös kavereita joiden kanssa istua iltaa tai käydä joskus
kulttuuritapahtumissa.Olisi kiva joskus vaihtaa ajatuksia kaikesta kahvikupposen äärellä.

 

"Minä tykkään tehdä käsitöitä"

Entäs poskitöitä?

 

Itselläni ei oikeastaan ole yhtään kavereita ellei yhtä duunikalakaveria lasketa. Muutenkin joutuu duunissa niin paljon erilaisten ihmisten kanssa tekemisiin päivittäin (palavereja yms) ettei oikein huvita olla kenenkään kanssa juttusilla duuniajan ulkopuolella. Itseasiassa "annoin kenkää" kaveripiirille opiskeluaikoina, yksinkertaisesti lakkasin käymästä kavereiden kanssa baareissa tai muuallakaan.

Vaimolla on joitakin kavereita mikä mielestäni on hyvä juttu, meikäkäisen ei tarvitse kantaa huolta sosiaalisesta elämästä. Hän sen sijaan on sitä mieltä että meikäläisellä on liian vähän kavereita, ei ole normaalia ettei ole "äijärinkiä" tms. Enpä juuri moista tarvitsekkaan mielestäni.

 

On. On läheinen tyttökaveri ja myös yksi miespuolinen hyvä ystävä. Sitten on ystäviä, joiden kanssa nähdään viikottain, yksi pariskunta ja yksi miespuolinen. Lisäksi satunnaisia ystäviä, eli nähdään, kun kaikkien aikatauluun sopii. Yhteiseloa parisuhteessa 19 v.
Työssä olen aika yksikseni, kuten myös nämä ystävät, ehkä siksi tärkeää nähdä vapaa-aikana. Lapsia on.

 

On ystäviä, yhteisiäkin. Minulla on hyvä naapuri jonka luona käyn monet kerrat viikolla ja olen siellä usein lyhyitä aikoja lastenvahtinakin. On ystävä jonka kans soitellaan kerran viikossa ja perhetuttava jonka pojan kummeja olemme ja lähetetään paljon sähköpostia. Miehellä sitten on nää työkaverit tai no, he eivät kylläkään ole ystäviä.
Mies ei kyllä jaksa viikonloppusin käydä yhtään missään, että yhteisiä harrastuksiakaan ei ole kun kävelyt.
Ja 23-vuotta naimisissa + neljä lasta ja yksi lastenlapsi.

 

Ei ole ystäviä, mikä on tietysti harmittavaa. Mutta viihdymme miehen kanssa hyvin kaksistaan, onneksi. Vaikka en olekaan supersosiaalinen luonne, niin kyllä silti kaipaisin tyttökavereita, kun töissäkin on vain miehiä.

Joskus ystävättömyys harmittaa enemmän, joskus vähemmän. Sitä taitaa pikkuhiljaa muuttua itse "erakoksi" eikä edes osaa olla ystävä...

 

On kavereita. Kotosalla viihdytään hyvin kaksistaankin, mutta jos on tiedossa jotain juhlia tai ihan vain viikonlopunviettoa kaverit kuuluu kuvioon.
Minusta olisi vaikeaa ystävystyä jonkun kanssa vain siksi että olisi joku ystävä. Jollei ole alunperin jotain yhteistä olisi aika vaikeaa ns. väkisin ystävystyä. Eikö miehesi kavereilla ole tyttökavereita joihin voisit tutustua?

 

Onhan meillä ystäviä. Varsinkin minulla on aika laajakin ystäväpiiri ajalta ennen vakiintumistani, jotkut jo kouluajoilta ja toiset ovat "kertyneet" elämän varrelta opiskeluista, entisistä työpaikoista ja harrastuksista. Kuitenkin useimmat minun ystävistäni asuvat melko kaukana kuka missäkin päin Suomea, joten heitä tulee nähtyä suhteellisen harvoin. Suurimman osan aikaa siis vietämme mieheni kanssa kahdestaan. Ja se on oikein mukavaa. Kuitenkin on mukavaa myös nähdä ystäviä ja tuleehan useimpien heidän kanssaan myös puhuttua puhelimessa. Hyvät ystävät ovat kuitenkin siitä ihania, että vaikka ei näkisi tai olisi yhteydessä kovinkaan usein, voi aina jatkaa siitä mihin edellisellä kerralla jäätiin ja tuntuu siltä kuin ei välissä olisi ollutkaan kenties useampaa kuukautta ja satoja kilometrejä.

 

Myönnän kaipaavani kavereitani, jotka ovat levittäytyneet ympäri Suomea ja jotkut Suomen rajojen ulkopuolellekin. Heitä tapaan vain noin kerran vuodessa johtuen esim. kummankin osapuolen kiireisestä työstä, pienistä lapsista jne. Aikaa ei ole ja ensimmäisenä sitä tuntuu karsivan kaverisuhteita.

Kaipaisin kovasti kaveria nykyiseltä kotipaikkakunnaltani, jonka kanssa voisi käydä esim. pari kertaa viikossa kävelyllä, kuntosalilla, uimassa tms. Miestä en saa niihin raahattua ja yksin taas tahtoo esim. ulkoilu jäädä sään ollessa huono.

 

Meillä on sellainen "naiskööri", 7 naista jotka tapaamme n. 2 kk:n välein. Joskus jonkun kotona, useimmiten kuitenkin menemme syömään ravintolaan. Olemme kokoontuneet vuosia. Lisäksi minulla on 2 iltana oma harrastus. Olisi rasittavaa olla jatkuvasti vain miehensä kanssa, niin mukava kuin hän onkin. Tykkään että molemmilla pitää olla jotain omaakin, ystäviä ja harrastuksia.

 

aika paljon ollaan miehen kanssa kahdestaan vikkonloppuna kotona, ja minulla on pari kaveria, mutta olen todella yksinäinen. en itse käy juuri missään, kun ei nämä kaverit ole sellaisia jotka lähtisivät johonkin baariin ym. itselläni on aika lailla samanlainen tilanne kuin alkuperäisellä kirjoittajalla, eli syömässä ravintolassa käydään kahdestaan ja joskus tosi harvoin käyn avokin kanssa baarireissulla. avokki sitten joskus innostuu yksin käymään. asumme myöskin pienellä paikkakunnalla, josta on todella vaikea saada uusia pariskuntakavereita. alkuperäinen kirjoittaja, minkä ikäisiä olette?

 

Onhan noita. Meitä on yksi n. 20 hengen kööri ja sitten pari muuta porukkaa.
Mies käy pelaamassa jalkapalloa, korista ja sählyä kavereiden kanssa ja on meitä naisiakin välillä mukana. Välillä vietetään tyttöjen iltaa.
Oli mullakin aluks yksinäistä ja sutu puserossa kun helsinkiin muutin (kaverit jäi)mutta onnenks sukulaislikka muutti myös (miehen perässä) ja hänen miehensä kaveriin minä tutustuin eli mieheeni
Miehen kanssa käydään salilla ja lenkillä. Ja kehitellään kaikenlaista. Jos ei keksitä soitetaan kavereilla et mitä tehtäs.

 

Minä olen 39 vuotias ja mies on 42v.Minä olen luonteeltani sosiaalinen ja ennen kuin
muutin tänne uudelle paikkakunnalle,niin minulla oli kavereita ja nähtiin usein,mutta nyt nähdään harvoin,vuoden välein ollaan nähty,välimatkaa on paljon niin sitä ei pääse näkemään kavereita niin usein kuin haluaisin,ollaan muuten yhteydessä,soitellaan ja lähetellään tekstiviestejä.
Miehelläni ei ole omia kavereita,hän viihtyy enemmän omissa oloissaan,mutta minä kaipaan enemmän omia kavereita joiden kanssa jutella ja lähteä käymään jossain yhdessä.

 

Meillä ei yhtään yhteisiä kavereita, ei esim. yhtään pariskuntaa kenen kanssa tehdä jotain yhdessä. Minulla on omia ystäviä aika paljon, on koulukaveria ja työkaveria ja sosiaalisena ihmisenä tekemistä vaikka joka viikolle, jos vain tohtisin mennä. Miehellä taas ei kavereita juurikaan ole, eikä hän oikeastaan koskaan käy missään. Mies väittää, ettei se ole hänelle ongelma, mutta joskus tuntuu että se on ongelma minulle, koska hän ripustautuu minuun niin täydellisesti. Sitoo siis minut itseensä kuin pikku lapsi äitinsä. Älkää nyt käsittäkö väärin; siis tykkään viettää aikaa kotona ja tehdä asioita mieheni kanssa, mutta jos joskus haluaisin mennä ystävieni kanssa ulos, joudun aina kokemaan siitä kauheaa syyllisyyttä, koska mieheni vetää heti ns. herneet nenään. Mieheni ei käytä lainkaan alkoholia, eikä oikein suvaitse muidenkaan alkon käyttöä (siis edes ruoan kanssa), joten häntä ei saa kirveelläkään mukaan jos kyseessä on mitään muuta kuin harmiton kahvittelu jossain Esson baarissa. Eikä saa silloinkaan, jos kyse on minun ystävieni tapaamisesta, koska hän ihnoaa heistä jokaista.

 

yhteisiä kavereita ei ole. minulla on muutama ystävä jonka kanssa käymme shoppailemassa ja vietetään aikaa toistemme tykönä. vuoroin kyläilemme siis. saa jutella ns. naistenasioista joita ei mieheni ainakaan ymmärrä.

 

Minä olen 39 vuotias ja mies on 42v.Minä olen luonteeltani sosiaalinen ja ennen kuin
muutin tänne uudelle paikkakunnalle,niin minulla oli kavereita ja nähtiin usein,mutta nyt nähdään harvoin,vuoden välein ollaan nähty,välimatkaa on paljon niin sitä ei pääse näkemään kavereita niin usein kuin haluaisin,ollaan muuten yhteydessä,soitellaan ja lähetellään tekstiviestejä.
Miehelläni ei ole omia kavereita,hän viihtyy enemmän omissa oloissaan,mutta minä kaipaan enemmän omia kavereita joiden kanssa jutella ja lähteä käymään jossain yhdessä.

samaa ikäluokkaa ollaan, itse olen 40 vuotias ja mies on 43. olen myös kanssa todellakin sosiaalinen, mutta kun se ei auta , kun niitä kavereita ei saa lähtemään mihinkään, niin kyllä sitä yksinäiseksi itsensä tuntee. ja on harmilloista kun jotenkin nolosti sitä joutuu turvautumaan omaan avokkiin aina,eli syömässä käymiseen esimerkiksi.

 

Valtaosa ystävistämme ovat ns. yhteisiä ystäviä eli toisia pariskuntia ja tällaisia pariskuntaystäviä on aika paljon. Sitten molemmilla on muutama "oma" kaveri, jotka ovat pääasiassa lapsuudenystäviä tai harrastuksen kautta tulleita.

 

Kyllä meillä jonkin verran oli, ehkä enemmän minun kauttani koska olin se sosialisempi osapuoli meistä. Minulle kyllä on ajan saatossa selvinnyt, että "parempi puoliskoni" ei tullut oikein tekemisiin suurimman osan kanssa tai he hyljeksivät häntä - minun kävi sääliksi, joten koetin rohkaissa montakin kertaa ja olla olkapäänä.

 

Suvi: toivottavasti löydät jonkun tavan tutustua uusiin ihmisiin kaverimielessä! Mielestäni kaverittomuus voi muodostu jossain vaiheessa ongelmaksi parisuhteessa. Välillä molemmille oma aika tekee hyvää, jonka jälkeen on kiva taas palata oman kullan kainaloon. En lisäksi jaksa uskoa, että mies pystyisi korvaamaan tyttökavereiden kanssa vietettyä aikaa, - ja päinvastoin.

 

Suvi: toivottavasti löydät jonkun tavan tutustua uusiin ihmisiin kaverimielessä! Mielestäni kaverittomuus voi muodostu jossain vaiheessa ongelmaksi parisuhteessa. Välillä molemmille oma aika tekee hyvää, jonka jälkeen on kiva taas palata oman kullan kainaloon. En lisäksi jaksa uskoa, että mies pystyisi korvaamaan tyttökavereiden kanssa vietettyä aikaa, - ja päinvastoin.

niin sitä toivoisi itsekkin...vaikea löytää vaan kavereita..

 

Itsekin tuskailin aiemmin, kun ei ollut kavereita. Vain yksi hyvä ystävä, jota näin harvoin, ja poikaystävän kavereiden tyttöystävät.
Olen aina viihtynyt yksin, mutta ajattelin olevani jotenkin outo, kun oli vain muutama kaveri. Silti yhteydenpito kavereihin tuntui jotenkin työläältä.

Nykyisin ajattelen ettei minun tarvitse pitää yllä kaverisuhteita tai hankkia uusia kavereita, jos en kerran jaksa ja olen tyytväinen elämääni näin. Pidän yhteyttä enimmäkseen vain parhaaseen kaveriini, koska hänen kanssaan on helppo olla. Luotan siihen, että löydän uusia ystäviä sitten, jos minulla oikeasti on aikaa ja jaksamista.

Tietysti, jos oikeasti kaipaat muutakin seuraa kuin avopuolisosi, kannattaa aloittaa vaikka uusi harrastus. Esim. kamppailulajin voi aloittaa myöhemmälläkin iällä ja kavereita löytyy varmasti.

Itse en ujona uskaltaisi, mutta yksi tuttuni saattoi pyytää vaikka kirjastossa jonkun mielenkiintoisen oloisen ihmisen kahville. Yleensä ihmiset vaan ilahtuvat, jos heidän seurastaan ollaan kiinnostuneita.

 

Ei ole ystäviä.Viihdymme hyvin yhdessä ja liikutaan kaikkialla yhdessä,aviossa kun ollaan niin mielestäni se sopii ainkain meille.En tykkäisi miehen roikkuvan öitä kapakoissa kavereidensa kanssa ja sama koskee minua.Työkaverit kuuluu asiaan.Sukulaiset ja tuttavien käynnit riittävät meille.Mutta täytyy myöntää,että joskus olisi kiva jutella ihan naisten kesken,harmi vain ettei minulla ole naisystäviä(hajonneet pitkin maailmaa).

 

On kavereita, yhteisiä ja "omia". Sosiaalinen luonne ei voi kuvitella elämää ilman kavereita.

 

Monelta tuli tosi tuttua tekstiä. Mullakaan ei oo kaveria jonka kanssa jutella, käydä jossain tms. Välillä on tosi yksinäinen olo. Joskus sitä ajattelee että vois lähteä jonnekin ja tutustua ihmisiin, mutta sitten tulee fiilis ettei jaksa tutustua keneenkään. En vaan osaa olla kenenkään kaveri (ainakin itestä tuntuu siltä), sen verran kauan olen ollut ilman ystävätärtä.

 

Olen mielestäni suhtkoht sosiaalinen ja lukioiässä oli vielä paljon kavereita. Siitä ne sitten ovat pikkuhiljaa karisseet vuosien varrella. Viihdyn kyllä yksinkin, mutta olisi kivaa, kun olisi joku naiskaveri, jonka kanssa voisi jutella niitä näitä "tyttöjen" kesken.

Työpaikallani ei samanhenkistä porukkaa edes ole. Siksi varmaan tulee täällä Elleissäkin roikuttua "juoruamassa".

Mistä te muut olette löytäneet itsellenne kavereita aikuisiällä? Olisi ihanaa, kun olisi joku, jonka kanssa kirjoittelisi tai jos välimatka sallisi, niin nähtäisi harrastusten merkeisssä. Sauvakävely-, uinti- tai sulkapallokaveria tekisi kovasti mieli.