Olin aviossa miehen kanssa, joka valehteli joistakin asioista. Yhdessäolomme alkuaikoina, jolloin en vielä tuntenut häntä, hän kertoi omasta elämästään esim. aikaisemmista työpaikoistaan ja harrastuksistaan yms. jotka myöhemmin osoittautuivat valheiksi. Nämä valheet kantautuivat jopa sukuni tietoon ja minäkään en sitten myöhemmin niitä heille oikaissut. Minulla oli vaikea olla, kun esim. joku sukulaisistani kyseli mieheltäni näistä asioista ja huomasin hänen vaan jatkavan valehteluaan. Hän valehteli tosiaan hyvin pikkuasioista, joilla ei mielestäni ollut mitään varsinaista merkitystä ja jos joku ulkopuolinen henkilö kertoi jonkun asian toisin kuin hän, hän väitti tätä toista valehtelijaksi, vaikka asia oli aivan selvästi niin kuin tuo toinen sen kertoi. Joskus hän kertoi valehtelevansa joitakin asioita sen vuoksi, että minä en niistä suuttuisi. Mutta enemmän suuttumusta aiheutti se, kun hän oli valehdellut, kuin tuo pikkuasia, josta oli kysymys. Näin hän sai minusta syyllisen.
Minun oli vaikea luottaa häneen ja sitten kun erosimme, sukuni oli sitä mieltä, että syy oli yksinomaan minussa ja tässä miehessä ei ollut mitään vikaa, sillä eiväthän he tienneet näistäkään hänen valehtelemisistaan mitään. Minä mietin usein, että
mistä tämä valehtelu johtuu ja mielessäni kävi usein ajatus siitä, että kyse olisi jostakin sairaudesta (tosin lievänä ilmiönä). Tai sitten voi olla, että tämä on joku lapsuuteen liittyvä asia, ehkä kova kuri tms. jonka vuoksi henkilö on lapsesta saakka turvautunut valehteluun. Harmi vain, että kun tällaista joutuu kokemaan, kaikki tämän ihmisen hyvät puolet jäämät huomioimatta, sillä tuo valehteluhan on luottamuskysymys.
En usko, että valhtelija parantuu, jos hän on ehtinyt aikuisikään. Nuorena muistan itsekin joskus paranneelleni tilanteita valheen muodossa, mutta tuo ikävä piirre kyllä korjaantui ajan myötä.