Pelkään, että joku läheinen kuolee. Miten päästä pelosta eroon? Onko kellään samanlaista pelkoa?

["hei"]

Äitini kuoli jokin aika sitten nuorena (reilu viisikymppinen) syöpään. Siitä lähtien (tai ehkä jo sitä ennen) olen jatkuvasti pelännyt sitä, että minä kuolen liian aikaisin (lapseni jäävät ilman äitiä, mieheni yksin lasten kanssa) ja vielä enemmän pelkään sitä, että mieheni, lapseni, joku muu läheiseni kuolee yllättäen tai sairastuu vakavasti ja kuolee liian aikaisin eikä saa elää vanhuuteen asti. Pelkään tuota asiaa päivittäin, toisina päivinä mietin enemmän ja toisina päivinä se vain käy mielessä ja aiheuttaa pahan mielen. Olenko jotenkin "sekoamassa" vai mistä tämä johtuu? Äitini kuolema oli kauhea paikka, vaikkakin saimme/jouduimme asiaa pohjustamaan etukäteen... Mietin edelleen useissa tilanteissa, että äitini ei saanut tätä kokea/tietää/nähdä. Nyt pelkään, että joku toinen kuolee.

 

["piu"]

Menisin juttelemaan äidin kuolemasta ammattiauttajalle, se on sen verran kova paikka sinulle ollut. Itse rikon peloni osiin "jos-leikillä". Mitä jos mieheni kuolee? Ikävöin häntä, lapset ikävöivät häntä, se tuntuisi epäreilulta, itkisin monta viikkoa, olisin vihainen, jäisin sairauslomalle, järjestäisin hautajaiset, pyytäisin niihin apua, kävisin terapiassa, juttelisin lasteni kanssa asiasta, tarjoaisin heille ammattiapua, vierailtaisiin miehen haudalla, vietäisiin kynttilöitä, kehystettäsiin kua kirjahyllyyn ja muisteltaisiin isää aina vaikka ruokapäydässä tai nukkumaanmenossa, tai vaikka saunassa ja sitten me kaikki itkettäisiin, lopulta naurettaisiin ja oltaisiin onnellisia että meillä oli niin hieno mies meidän elämässä ja kylläpä elämä on arvokasta ja vain lainaa ja jne. jne. Ja me kaikki, päästäisiin siitä yli, joku päivä ja me selviäisimme.

 

["piu"]

tarkista myös suhtautumisesi kuolemaan, eihän se välttämättä ole kaiken loppu, mistä sinä tiedät, mitä silloin tapahtuu? Sehän voi olla jotain hienoakin Tsempiä!!

 

[a.p.]

[QUOTE="piu";26811881]tarkista myös suhtautumisesi kuolemaan, eihän se välttämättä ole kaiken loppu, mistä sinä tiedät, mitä silloin tapahtuu? Sehän voi olla jotain hienoakin Tsempiä!![/QUOTE]

En minä niinkään sure sitä joka kuolee (tai toki sitäkin, onhan se kauheaa jättää läheiset ja lähteä yksin...) mutta mielestäni kauheaa on se, että tänne jää ihmisiä yksin, ilman sitä joka kuolee, miten kauhea ikävä niille jää... pienet lapset ilman äitiä/isää, mies/minä yksin lasten kanssa ja miten siitä selviää yksin... jos nyt joku ymmärtää mitä tarkoitan.

 

[Sisar Ponteva]

Ajan kanssa ja puhumalla. Pelko laimenee ajan mittaan ja yhtenä päivänä huomaa, ettei sitä enää ole. On pakko hyväksyä, ettei kaikkiin asioihin vaan voi vaikuttaa.

Isäni kuoli yllättäen, täysin terve mies(olevinaan) ja pumppu petti yhtäkkiä. Shokki oli valtava ja kuoleman pelko sen jälkeen. Luulen tietäväni mistä puhut.

Voimia ja halauksia!

 

[Sisar Ponteva]

En minä niinkään sure sitä joka kuolee (tai toki sitäkin, onhan se kauheaa jättää läheiset ja lähteä yksin...) mutta mielestäni kauheaa on se, että tänne jää ihmisiä yksin, ilman sitä joka kuolee, miten kauhea ikävä niille jää... pienet lapset ilman äitiä/isää, mies/minä yksin lasten kanssa ja miten siitä selviää yksin... jos nyt joku ymmärtää mitä tarkoitan.

Ymmärrän, et ole yksin. Mutta hei, mekin on kait selvitty?

 

[joo-o]

Itse huomaan kärsiväni vähän samasta pelosta. Isäni kuoli nuorehkona ja täysin yllättäen. Sen jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan, koska nyt tiedän että kamalia asioita tapahtuu meistä jokaiselle enkä ole enää sinisilmäinen ja ajattele, ettei meille voi noin tapahtua. Ihmisiä vaan kuolee, vaikka miten yrittäisi varmistella että kaikki menee hyvin.

 

[a.p.]

Itse huomaan kärsiväni vähän samasta pelosta. Isäni kuoli nuorehkona ja täysin yllättäen. Sen jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan, koska nyt tiedän että kamalia asioita tapahtuu meistä jokaiselle enkä ole enää sinisilmäinen ja ajattele, ettei meille voi noin tapahtua. Ihmisiä vaan kuolee, vaikka miten yrittäisi varmistella että kaikki menee hyvin.

Itse mietin juuri tätä päivittäin... kuulen/luen uutisia, kuinka lapsi tai aikuinen on kuollut yllättäen, ajattelen että toivottavasti meille ei käy niin, mutta samalla pelkään että jos joku meistä kuitenkin kuolee liian aikaisin, vaikka kuinka toisin toivoisi. Samaan aikaan ajattelen, että ei meille voi silleen tapahtua mutta kuitenkin tajuan että miksei, kelle tahansa voi tapahtua niin... joka neljäs (vai jo useampikin) suomalainen sairastuu syöpään ja osa kuolee... voi tulla aivoverenvuoto, joku voi ajaa yli autolla tai itse voit ajaa kolarin... kauheita ajatuksia... En todellakaan tiedä miten selviäisin uudesta menetyksestä, kun äidin menetys oli niin kauheaa. En uskalla uudelleen edes raskautua, kun pelkään kuolevani synnytyksessä tai että vauva kuolee. Pelkään isäni kuolevan joko töissä tai että löydän hänet kuolleena kotoa kun menen käymään. Pelkään miehelleni tai lapselleni sattuvan jotain töissä/hoidossa. Pelkään, että tämä pelko ottaa vallan ja sekoan täysin. Ellen sitten jo olekin seonnut.

 

[toteutunut painajainen]

olen tavallaan elänyt tuon pelkosi toteen, ja samalla tavalla siitä selviää sitten loppujen lopuksi kuin siitä ensimmäisestä kuolemasta. Ensin kuoli veli, sitten isä ja sitten äiti (vanhemmatkin työikäisiä) ja oikeastaan nyt toivon enään että seuraava joka kuolee olen minä itse, ettei tarvitsisi jäädä tänne suremaan...

 

[summarum]

Itse mietin juuri tätä päivittäin... kuulen/luen uutisia, kuinka lapsi tai aikuinen on kuollut yllättäen, ajattelen että toivottavasti meille ei käy niin, mutta samalla pelkään että jos joku meistä kuitenkin kuolee liian aikaisin, vaikka kuinka toisin toivoisi. Samaan aikaan ajattelen, että ei meille voi silleen tapahtua mutta kuitenkin tajuan että miksei, kelle tahansa voi tapahtua niin... joka neljäs (vai jo useampikin) suomalainen sairastuu syöpään ja osa kuolee... voi tulla aivoverenvuoto, joku voi ajaa yli autolla tai itse voit ajaa kolarin... kauheita ajatuksia... En todellakaan tiedä miten selviäisin uudesta menetyksestä, kun äidin menetys oli niin kauheaa. En uskalla uudelleen edes raskautua, kun pelkään kuolevani synnytyksessä tai että vauva kuolee. Pelkään isäni kuolevan joko töissä tai että löydän hänet kuolleena kotoa kun menen käymään. Pelkään miehelleni tai lapselleni sattuvan jotain töissä/hoidossa. Pelkään, että tämä pelko ottaa vallan ja sekoan täysin. Ellen sitten jo olekin seonnut.

Mulla on samanlaista! Reilu vuosi sitten kävin läpi oman pahimman pelkoni, ja siitä selvittyäni olen jatkuvasti pelkäämässä jonkun kuolemaa, tai olen varma, että sairastan itse jotakin syöpää, kaikki käy oireisiin.. En haluaiais aamulla nousta, ja kun vihdoin nousen, odotan, että tulee ilta, jolloin pääsee taas nukkumaan..Uni on ainut helpotus. Kävin juttelemassa 3 kertaa psykiatrisen sair.hoitajan kanssa silloin aikanaan, ja luulin olevani asian kanssa sinut..Mutta paskat, jatkuvasti, koko ajan pelkään....

 

[a.p.]

Mulla on samanlaista! Reilu vuosi sitten kävin läpi oman pahimman pelkoni, ja siitä selvittyäni olen jatkuvasti pelkäämässä jonkun kuolemaa, tai olen varma, että sairastan itse jotakin syöpää, kaikki käy oireisiin.. En haluaiais aamulla nousta, ja kun vihdoin nousen, odotan, että tulee ilta, jolloin pääsee taas nukkumaan..Uni on ainut helpotus. Kävin juttelemassa 3 kertaa psykiatrisen sair.hoitajan kanssa silloin aikanaan, ja luulin olevani asian kanssa sinut..Mutta paskat, jatkuvasti, koko ajan pelkään....

Itse kävin juttelemassa psyk.sh:n kanssa ennen äitini kuolemaa, mutta kuoleman jälkeen en ole saanut aikaiseksi mentyä juttelemaan... pitäisi kyllä. Ehkä varaan ajan huomenna, ehkä en. Täytyisi kyllä, että saisin puhuttua jollekin, mieheni ei jaksa kuunnella, sanoo vaan että "niinhän se on" tai että höpötän.

Minulla on myös samanlaista, että välillä olen varma sairastavani jotain tautia, syöpää tai pelkään jotain aivosairautta, kun päätä särkee usein. Olen juossut lääkärillä luomien takia, iho-oireilun takia peläten, että sairastan ihosyöpää jne. Kauheita pelkoja.

 

[a.p.]

olen tavallaan elänyt tuon pelkosi toteen, ja samalla tavalla siitä selviää sitten loppujen lopuksi kuin siitä ensimmäisestä kuolemasta. Ensin kuoli veli, sitten isä ja sitten äiti (vanhemmatkin työikäisiä) ja oikeastaan nyt toivon enään että seuraava joka kuolee olen minä itse, ettei tarvitsisi jäädä tänne suremaan...

Kuulostaa kauhealta! Otan osaa menetyksiisi ja toivon, että tulevaisuus on valoisampi.

 

[a.p.]

Aamuisin pelkään löytäväni mieheni tai lapseni hengettömänä... sydän oikein alkaa hakata lujaa, kunnes näen heidän olevan elossa. Toisinaan jännitän isäni luokse menoa, kun pelkään löytäväni hänet kuolleena, samalla tavalla kuin pelkäsin löytäväni äitini kuolleena hänen viime aikoinaan. Pelkään päänsärkyjäni, isoja luomiani, outoja oireita silmissä, käsissä, jaloissa, missä vain... pelkään, että sairastun ja kuolen. En halua jättää lapsiani ja miestäni, en halua että heille käy kuten minulle kun menetin äitini ja isäni menetti puolisonsa. Välillä pelko hallitsee elämää, mutta toisinaan pääsen sen yli. Onkohan tähän mitään keinoa, että pääsisin sen yli? Varmaankin se psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa juttelu, jos sekään.

 

[selviytynyt]

Ymmärrän pelkosi ja se on ymmärrettävääkin menetyksesi jälkeen. Mä pelkäsin lapseni menetyksen jälkeen ihan järjettömästi ja että toinenkin lapseni tai mieheni kuolee, juuri noita samoja asioita mitä sinä nyt kerrot. Vauvani menetys johti siihen että menetyksen pelko otti minut täysin valtaansa. Mieltäni hallitsi ajatus, että mitä mieltä on edes elää kun kumminkin kuolee, ennemmin tai myöhemmin eikä meillä ole mitään päätäntävaltaa siihen. Musta tuntui että joku jossain mielivaltaisesti päättää koska kukakin kuolee ilman mitään järkevää syytä. Miksi sitten ei kuolla kaikki heti, päästään koko perhe taas samaan paikkaan. Pääsin onneksi viikoittain juttelemaan psykiatrian polille ihanan hoitajan kanssa ja se auttoi minut takaisin elämään. Kaksi vuotta kävin siellä säännöllisesti, mutta nyt pelko on pois ja elämänilo palannut. Hoitajani sanoi että silloin on oikea aika hakea apua kun pelkoa ei voi enää kotrolloida ja minusta kuullostaa siltä että sinä olet nyt siinä tilanteessa. Noita psykiatrisia hoitajia on moneen junaan, joten jos ensimmäisen kanssa ei synkkaa niin etsi joku toinen. Hyviäkin on olemassa, mulla on siitä kokemusta!

Tuli vielä mieleeni yksi juttu josta hoitajani puhui. Kun ihminen menettää jonkun jonka "ei kuuluisi" vielä kuolla, oma suojamuuri murtuu. Aikaisemmin on pärjännyt ajattelulla että noin käy vain muille, ei meille. Ja sitten kun se käykin itselle ja huomaa että niin voi todellakin käydä koska tahansa kenelle tahansa henkilön tietoisuus avartuu normaalitasoa laajemmaksi. Se tuo mukanaan tunteita joita voi olla vaikea käsitellä koska tilanne ei ole yleisellä tasolla katsottuna normaali. Ei hän ihan näitä sanoja käyttänyt, mutta toivottavasti sait pointista kiinni. Ei ole normaalia kuolla vuorokauden ikäisenä, eikä vielä viisikymppisenäkään. Yleensä ajatellaan ihmisen elävän yli 70-vuotiaaksi.

 

[a.p.]

On minulla elämäniloa, nautin elämästä ja perheestäni... mutta pelkään silti menettäväni läheiseni tai että läheiseni menettävät minut.

 

[täällä yksi]

Vuosi sitten menetin läheisen ihmisen ja kyllä se kuolema on päivittäin mielessä, joko niin, että joku rakas läheinen kuolee tai itse kuolen. Mutta pakko sitä on vaan jaksaa ja yrittää sen pelon kanssa olla ja elää.

 

[a.p.]

Vuosi sitten menetin läheisen ihmisen ja kyllä se kuolema on päivittäin mielessä, joko niin, että joku rakas läheinen kuolee tai itse kuolen. Mutta pakko sitä on vaan jaksaa ja yrittää sen pelon kanssa olla ja elää.

Sama se on minullakin. Pakko vaan elää ja jaksaa sen pelon kanssa. Mutta nyt mietinkin, että jos siitä kuitenkin pääsisi jotenkin eroon... täytyy kai aloittaa käymällä sen psyk.sh:n luona, jos siitä olisi edes apua.

 

[-.-]

Tuli vielä mieleeni yksi juttu josta hoitajani puhui. Kun ihminen menettää jonkun jonka "ei kuuluisi" vielä kuolla, oma suojamuuri murtuu.
Osut naulan kantaan.Olen menettänyt äidin ja isän ,molemmat työikäisiä.
Itselleni on kehittynyt mitä omituisempia pelkoja. Niitä on aika vaikea kontroloida mutta onnistun siinä huumorin avulla.

 

[....]

Kun joku läheinen kuolee yllättäen pistää se väkisin miettimään kaikenlaista ikävää ja joillekin se aiheuttaa pelkoa. Ap:n kannattaisi mielestäni käydä keskustelemassa ammatti-ihmisen kanssa selkeyttääkseen päätään. Tuttavat eivät jaksa kauaa kuunnella tai ymmärtää eikä heitä oikein kuulukaan liikaa vaivata mielestäni. Pikkuhiljaa asiaan jotenkin tottuu mutta ei sitä koskaan unohda ja oman kuoleman se tekee todeksi. Jotenkin itseäni lohduttaa asia että olemattomuudesta ihminen tulee ja tyhjään häipyy ja täytyy olla iloinen siitä mikä oli hetken kun itse oli olemassa.

 

[vierailija]

Mua pelottaa lähes jatkuvasti, että vaimoni kuolee, hän on maailman ihanin ihminen ja mulle kaikki kaikessa. En pysty tuntemaan koskaan onnentunteita, koska pelkään jatkuvasti vaimoni kuolemaa, lääkkeet eivät auta. Vaimon menettämisen lisäksi mua ahdistaa erittäin paljon kaikki käytännön järjestelyjen hoitaminen ja toimeentuleminen, jos jään yksin. Suomessa kaikki käytännön- ja perintöasioiden hoitaminen on tehty niin kohtuuttoman vaikeaksi, että en selviäisi niistäkään, mielestäni Suomi on oksettava ja mielisairas maa, jonka hallitus tahallaan pilaa omien itsekkäiden syiden johdosta, toivottavasti karman laki toteutuu heidän kohdallaan.
Psykiatrini ei osaa sanoa asiaan mitään, terapiaa en saa, koska olen siihen liian sairas! Mulla on vakavia mielenterveysongelmia, jos vaimoni kuolisi, niin hyvin todennäköisesti hirttäisin itseni. Lähes joka ilta toivon, että kuolisin nukkuessani pois, niin paljon pelkään vaimoni kuolemaa ja vihaan tätä maata, jonka maahanmuutto tulee pilaamaan lopullisesti viimeistään seuraavan 20 vuoden kuluttua (en ole rasisti, mutta ymmärrän kulttuurien valtavat erot), joka ei ole vielä edes kunnolla alkanut, mutta odottakaapa tulevaa väestöräjähdystä, niin alkaa tapahtumaan ja kunnolla. Ainoa toivo Suomen pelastumisessa olisi, että Perussuomalaiset, joka on oikeamielisin ja hyväsydämisin puolue, pääsisi valtaan, mutta niin ei tule käymään ennen kuin on liian myöhäistä, koska niin kovaa aivopesua ja valehtelua media pitää Perussuomalaisia vastaan ja suomalaiset uskovat sen, koska ovat poliittisesti niin IDIOOTTEJA ja sinisilmäisiä.