Persefinnien uusi bisnes!

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "vieras"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

"vieras"

Vieras
Kaksinaamaista porukkaa.. Ei mikään ihme, että Soinilla on millä mällätä!

Suomalaisten uusnatsien verkkokauppa ehkä laiton.

Suomessa toimiva kansallissosialistinen ryhmä Kansallinen Vastarinta pyörittää verkkokauppaa, joka myy natsitavaraa. Onko se laillista?

Internetissä on kirja- ja tavarakauppa, jonka nimi on Kadulle.com. Nimi kuulostaa urheilujärjestön nuorisokampanjalta – liikkeelle nyt vetelät nuoret!

Kadulle.com on päällisin puolin tavallisen harmaa nettipuoti. Nettisivut ovat kelvolliset, mutta yllätyksettömät. Kauppa myy kirjoja, T-paitoja, musiikkia, vaatteita ja julisteita. Sen toiminta on tanakasti aatteellista, mutta sekään ei ole kovin ihmeellistä – onhan Suomi puolillaan aatteellisia puoteja.

Yksi hyvin oleellinen ero Kadulle.comissa on kuitenkin joka ikiseen muuhun suomalaiseen verkkokauppaan: ideologia sen taustalla on julistuksellinen kansallissosialismi. Kauppaa pyörittävät nuoret suomalaiset uusnatsit, ja kaupan mahdollisilla tuotoilla he rahoittavat aatteellista toimintaansa.



Uusnatsien verkkokauppa myy enimmäkseen kirjoja.

Myynnissä on sitä itseään. Esimerkiksi Adolf Hitlerin Taisteluni osat I jaII, joiden "tervettä, rotutietoista ja vahvaa ihmiskuvaa suosiva sanoma on puhutellut ihmisiä kansallisuuteen katsomatta".

On Ku Klux Klanin ex-johtajan David Duken teoksia, arjalaisten historiikki I & II, Etelä-Afrikan valkoisten rasistien vastarintaliikkeen (AWB) historiikki, Yhdysvaltojen merijalkaväen itsepuolustusopas Kill or Get Killed sekä Irlannin tasavaltalaisarmeijan IRA:n taisteluoppaita.

Taisteluoppaiden määrä herättää kysymyksiä. Onneksi verkkokauppa antaa niihin myös vastauksen. Yksi kaupan tuoreimpia myyntiartikkeleita on veitsitappeluopas Basic Manual of Knife Fighting, jota kauppa mainostaa näin: "Yhteiskunnallisen turvattomuuden lisääntyessä myös Suomessa jokaisen kansalaisen on parasta opetella puolustamaan itseään ja lähipiiriään".

Teoreettisemmille asianharrastajille tarjolla on myös muutama kirjallinen kummajainen, kuten ruotsinkielinen käännös vuonna 1936 julkaistusta saksalaisesta teoksesta, joka käsittelee "germaanista suhtautumista kuolemaan".

Kaupan sivulla kerrotaan, että "eräiden tarinoiden mukaan kirjan oikea kirjoittaja olisi ollut SS-Reichsführer Heinrich Himmler ". Myynnissä on myös Savitri Devi -nimisen kansallissosialistin runokokoelma, jonka hän sodan jälkeen kirjoitti Hitlerin muistolle.



Verkkokaupan on perustanut Pohjoinen perinne -niminen rekisteröity yhdistys. Sen takana on ainakin oululainen Juuso Tahvanainen, joka on Kansallisen Vastarinnan melko tuore johtaja.

Kansallinen Vastarinta on Suomessa toimiva avoimen äärikansallismielinen järjestö, ja sen juuret ovat pohjoismaisessa 1990-luvulla perustetussa uusnatsiverkostossa.

Liike toimii puoliavoimesti. Se on järjestänyt marsseja ja julkisia esiintymisiä eri puolilla Suomea ja myynyt aatteellista kirjallisuutta markkinoilla, toisaalta se karttaa mediajulkisuutta eikä anna haastatteluja.

Aatteekseen liike määrittää kansallissosialismin eikä kainostele myöntää, että taustalla on ihailu natsi-Saksan ideologiaan.

Kansallinen Vastarinta on väkivaltainen. Se myös julistaa halveksuvansa demokratiaa.

Jyväskylän kaupunginkirjastossa puukotettiin järjestyksenvalvojaa viime tammikuussa. Poliisi kertoi teon jälkeen vanginneensa 27-vuotiaan Kansalliseen Vastarintaan kuuluvan miehen.

Kun heinäkuussa 2012 vasemmistopoliitikko Dan Koivulaakso joutui Oulussa kaasuhyökkäyksen kohteeksi, poliisi kertoi pidättäneensä oululaisen miehen, jolla on yhteyksiä Kansalliseen Vastarintaan.

Liikkeen aatetta johtaja Tahvanainen julistaa netissä muun muassa näin: "Terve ydinperhe muodostaa yhteiskuntamme perustan. Yhteiskuntaelämän luonnonmukaisten perusteiden tuhoa vastaan täytyy taistella. Hallituksemme apu poikkeaville elementeille ja moraaliselle taantumukselle tullaan neutralisoimaan."

On ihmeellistä, mitä kaikkea osa nuorista miehistä Suomessakin miettii. Mahtaako uholla olla pohjaa?

Suojelupoliisi (Supo) seuraa Kansallista vastarintaa ja muita äärinationalistisia liikkeitä. Supon hieman epämääräinen arvio on, että yhteiskunnallisten ääriliikkeiden aktiivisuus on ylipäätään kasvanut Suomessa viime vuosien aikana. Siis myös muiden kuin äärikansallismielisten liikkeiden. Tämä ilmiö on satunnaisesti purkautunut ryhmien välisinä väkivaltaisina yhteenottoina.

Kyse on silti pienestä marginaali-ilmiöstä. Äärinationalististen liikkeiden jäsenmäärissä ei ole tapahtunut merkittävää kasvua. Ryhmiä on useita, mutta niistä suurin osa on paikallisia ja pieniä. "Puhutaan muutamista henkilöistä muutamiin kymmeniin henkilöihin per ryhmä", sanoo Supon ylitarkastaja Tuomas Portaankorva.

Yksikään ryhmistä ei ole sitä kokoluokkaa, että siitä olisi merkittäväksi uhaksi yhteiskunnan turvallisuudelle. Osa ryhmistä käyttää väkivaltaa, mutta se on yleensä sattumanvaraista ja "tilanteen provosoimaa", ei suunnitelmallista toimintaa, Portaankorva sanoo.

Verkkosivuillaan Kansallinen Vastarinta kertoo järjestön jäsenten tuoreista vierailuista muun muassa Saksan Dresdeniin sekä Italiaan, "tutustumaan tovereihin". Tiedetään, että ryhmä on väleissä esimerkiksi Ruotsin Vastarintaliikkeeseen, saksalaiseen Freie Nationale Struktureniin ja italialaiseen CasaPoundiin, jotka ovat aatteeltaan hieman erilaisia, mutta ryhmiä yhdistää toisiinsa nationalismi ja väkivalta.

"Verkostoituminen ulkomaille on yksi viime vuosien trendi", Portaankorva sanoo.

"Olemme nähneet entistä enemmän yhteyksiä suomalaisryhmistä ulkomaisiin ryhmiin. Toki nyt selvitetään sitä, onko kyse henkilökohtaisista yhteyksistä vai ryhmätason välisistä yhteyksistä."



Mahtaako uusnatsien verkkokauppa olla laillista liiketoimintaa Suomessa? Mitä sanoo laki, kun kaupan taustalla on aate, joka manifesteissaan pyrkii "yhteiskuntajärjestyksen kaatamiseen"?

Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio pyörittelee asiaa pitkään: "Tässä ollaan harmaalla alueella", hän sanoo.

Uusnatsi-tavaran myyminen verkkokaupassa ei sinänsä ole välttämättä laitonta Suomessa. Se on todennäköisemmin laillista, ainakin niin kauan kuin tavaraa myydään tavallaan fanituotteiksi.

Kyllä Suomessa saa myydä esimerkiksi Hitlerin Taisteluni-kirjaa antikvariaateissa. Sotaharrastajat ovat vuosikymmeniä hamstranneet etenkin vanhoja natsi-Saksan armeijan ja Neuvostoliiton puna-armeijan tavaroita.

Uusnatsi-tavaran myymisen laillisuus riippuu Nuotion mukaan asiayhteydestä: Mihin tarkoitukseen uusnatsitavaraa myydään? Mihin tarkoitukseen verkkokaupan mahdolliset tuotot käytetään?

"Jos järjestö, jonka tehtävänä on kumota laillinen yhteiskuntajärjestys, hankkii verkkokaupalla varoja toimintaansa, se kuulostaa huolestuttavalta", Nuotio sanoo.

Silloin liiketoiminta todennäköisesti luiskahtaa laittoman puolelle.

Laittomaksi uusnatsi-varusteiden myyminen tulee todennäköisesti myös silloin, jos niitä myydään poliittista käyttöä varten. Jos liikkeen kannattajat esimerkiksi saapuvat natsiliput heiluen agitoimaan Helsingin keskustaan.

"Jos jossain kansankokouksessa tulee uusnatsitunnuksilla varustautuneita ihmisiä ja ryhdytään huutelemaan ja jaagaamaan, ollaan jo paljon lähempänä sitä kiihotusta kansanryhmää kohtaan", Nuotio sanoo.

Tarkennetaan professori Nuotion kommenttia sen verran, että "jaagata" on vanhaa Helsingin slangia ja tarkoittaa jahtaamista.

"Sanoisin, että sinänsä Suomessa voisi käydä kauppaa tämänlaisilla uusnatsipropagandalla ja symboliikalla. Se rikosoikeudellinen puoli lähenee, jos niitä käytetään ihan tosissaan. Ilmoitetaan, että olen uusnatsi ja valmis tekemään asioita, joita ideologiamme edellyttää."

Se on Nuotion mukaan hieman huolestuttavaa sinänsä, jos Suomessa on uusnatsituotteille niin paljon kysyntää, että niiden varassa kannattaa pyörittää verkkokauppaa.



No, onko sitä kysyntää?

Kysytään heiltä itseltään, Kansallisen Vastarinnan verkkokauppiailta. Kaupan nettisivuilla on yksi kännykkänumero.

Numero ei ole käytössä, operaattori ilmoittaa. Lähetän sähköpostia Kadulle.com-kaupan sähköpostiosoitteeseen, mutta en saa siihen vastausta.

Kaupan rekisteröineen Pohjoinen perinne -yhdistyksen nimellä löytyy Janne Ahokas, Kansallisen Vastarinnan aktiivi Turussa. Ryhmä on aktiivisin Oulussa sekä Turussa, jossa ryhmällä on toimintakeskus, jota kutsutaan Kodiksi. Ahokas vastaa kännykkään.

Kannattaako aatteellinen verkkokauppa?

"En kommentoi mitään, en oikeastaan mihinkään muuhunkaan", Ahokas sanoo.

Oletko siinä mukana?

"Kyllä."

"Se on ihan yleinen linjamme, ettei medialle anneta kommentteja. Meillä on oma media, jossa tiedotetaan. Toimittajakunta on kussut aika hyvin omaan nilkkaansa. Senkään takia on ihan turha yrittää saada mitään."

Pystyisikö johtajanne Juuso Tahvanainen kommentoimaan asiaa?

"Varmaan pystyisi, mutta ei hänkään varmaan kommentoi. Ihan vastarintaliikkeen sivuilta voit katsoa, ettemme anna kommentteja. Koskee kaikkia ihmisiä ja kaikkia asioita."

Milloin teitte päätöksen, ettette kommentoi?

"Se on ollut ihan alusta asti."



Ainakin toistaiseksi Kadulle-kauppa on toiminnassa, mutta voi olla, että se valitsee asiakkaansa.

Teen sähköpostitilauksen T-paidasta, jota voisi käyttää tämän jutun kuvituksena. Tilaukseen ei vastata.

Niille, jotka Kadulle.com kelpuuttaa asiakkaikseen, on tarjolla esimerkiksi Kansallisen Vastarinnan tukijäsenyys (50 euroa), johon kuuluu "aloituspaketti".

Hieman kuin ostaisi jäätelökoneen tai tv-kanavapaketin.

Kerrottakoon, että 2010-luvun suomalaisen kansallissosialistin aloituspakettiin kuuluu Kansallinen Vastarinta -lehden vuosikerta, liikkeen aktivistiopas sekä Kansallissosialismi – Biologinen maailmankatsomus -teos.

Niillä pääsee aatteessa alkuun.

Jos nyt on aivan varma, että haluaa.

Suomalaisten uusnatsien verkkokauppa ehkä laiton - Sunnuntai - Helsingin Sanomat
 
Nämähän on eri porukkaa kuin perussuomalaiset.
Suomen vastarintaliike – Wikipedia
Suomen vastarintaliike (lyhenne SVL, nimenä käytössä myös Kansallissosialistinen Suomen vastarintaliike) on uusnatsistinen ja ulkoparlamentaarinen järjestö, jonka johtajana toimii sen verkkosivuston päätoimittaja Juuso Tahvanainen. Järjestö on toiminut tiiviissä yhteistyössä veljesjärjestöjensä Ruotsin vastarintaliikkeen (ruots. Svenska Motståndsrörelsen, SMR) ja Norjan vastarintaliikkeen kanssa. Yhdessä nämä järjestöt muodostavat Pohjoismaisen vastarintaliikkeen (PVL).[
 
Alkuperäinen kirjoittaja minä:
Nämähän on eri porukkaa kuin perussuomalaiset.
Suomen vastarintaliike – Wikipedia
Suomen vastarintaliike (lyhenne SVL, nimenä käytössä myös Kansallissosialistinen Suomen vastarintaliike) on uusnatsistinen ja ulkoparlamentaarinen järjestö, jonka johtajana toimii sen verkkosivuston päätoimittaja Juuso Tahvanainen. Järjestö on toiminut tiiviissä yhteistyössä veljesjärjestöjensä Ruotsin vastarintaliikkeen (ruots. Svenska Motståndsrörelsen, SMR) ja Norjan vastarintaliikkeen kanssa. Yhdessä nämä järjestöt muodostavat Pohjoismaisen vastarintaliikkeen (PVL).[

Kyllä ainakin osalla persuista on samoja aatteita..
 
[QUOTE="vieras";28781628]Kyllä ainakin osalla persuista on samoja aatteita..[/QUOTE]

Ja siksi otsikossa kannattaakin yhdistää tämä persujen bisnekseksi :) Voi luoja mitä idiotismia!
 
[QUOTE="vieras";28783386]Totuus riipaisee. =)[/QUOTE]

Ketä? Minua vai? Yleisesti ottaen joskus riipaiseekin. Nyt riipaisee lähinnä ihmisten aivottomuus. Niin ja perussuomalaisiin en lukeudu, vaikka se ei mitenkään olennaista tässä yhteydessä edes ole.
 
Kun Maria sai tietää raskaudesta, hän ilahtui. Oli oikeastaan yllättävää, kuinka tyytyväiseksi tieto hänet teki.

Raskauksia oli itse asiassa alkanut kaksi. Jossain oli siis kaksi naista, joiden molempien kohdussa kasvoi Marian lahjoittamasta munasolusta alkunsa saanut sikiö. Vauva, jonka geeniperimästä puolet olisi hänen.

Kun kaikki alkoi joitain vuosia sitten, Marian piti täyttää lapsettomuusklinikalla terveystietolomake. Sen perusteella Mariasta voisi rakentaa mielessään tällaisen kuvan:

Maria on keskimittainen ja hoikka. Hänellä on vihreät silmät ja ruskeat hiukset. Hänen ihonsa on vaalea, ja hän on syntyperäinen suomalainen. Hänen suvussaan ei ole vakavia perinnöllisiä sairauksia, hän on terve kuin pukki eikä liikaa yli kolmenkymmenen. Hänet kasvokkain tapaava voisi vielä lisätä: hiukset ovat puolipitkät ja kihartuvat, vaikutelma älykäs ja analyyttinen, huumori sarkastista.

Mariassa on useita hyviä ominaisuuksia, mutta tämän jutun kannalta yksi niistä on ylitse muiden.

Hän on nainen, jolla on vilkkaat munasarjat.

Maria on luovuttanut munasoluja kolmesti, ja jokaisella kerralla munasoluja on saatu talteen enemmän kuin edellisellä: aluksi kymmenisen, sitten toistakymmentä, kolmannella kerralla vieläkin enemmän. Yhteensä Marian luovuttamia munasoluja on yli viisikymmentä.

Ehkä joku on raskaana niiden avulla juuri tälläkin hetkellä, ehkä osa hedelmöitetyistä alkioista on pakastettuna tulevia raskauksia varten – niiden määrää Maria ei tiedä. Kenties jossain joku hyvin toivottu pieni lapsi kurtistaa kulmiaan juuri nyt niin, että hänen silmiensä väliin tulee pitkittäinen ryppy, sellainen kuin Marian isoisällä.

Olen tavannut Marian, koska olen miettinyt, olisiko minustakin luovuttamaan munasolujani. Useat tuntemani naiset ovat niin jo tehneet.

He ovat enimmäkseen kaltaisiani: kolmekymmentä täyttäneitä naisia, joilla on omia lapsia, mutta jotka ovat nähneet, millaista tuskaa tahaton lapsettomuus saattaa aiheuttaa. He saavat munasolun luovuttamisen kuulostamaan win-win-päätökseltä: miksei samaan aikaan auttaisi muita ja antaisi itsestään jotain, joka ei kesken lopu?

Jos olen fyysisesti normaali nainen, minulla on ollut syntyessäni pari miljoonaa munasolua munasarjoissani. Siitä niiden määrä laskee, mutta vielä teini-iässä niitä on noin 400 000.

Ne riittävät hyvin, sillä elämän aikana vain noin nelisensataa kypsyy munasarjassa ennen ovulaatiota ja poistuu elimistöstä kuukausittain. Niiden rooliksi jää olla kiusallinen pieni riesa.

Osa naisista taas ei pysty saamaan lapsia omilla munasoluillaan. Tämä eräänlainen kohtaanto-ongelma – joillain on toimivia munasoluja turhankin kanssa, joillain ei lainkaan – pystyttiin ensimmäistä kertaa ratkaisemaan tasan 30 vuotta sitten. Silloin, heinäkuussa 1983, alkoi ensimmäinen lahjamunasolulla alkunsa saanut raskaus.

Sen jälkeen lahjasoluista on tullut yksi vakiintunut lapsettomuuden hoitotapa. Suomessa luovutetuilla munasoluilla aloitettiin vuonna 2011 yhteensä 705 hoitoa, joista sai alkunsa 224 raskautta ja syntyi 181 lasta.

Hoitoja tehtäisiin Suomessa ehkä enemmänkin, ellei lapsettomuusklinikoilla olisi munasoluista krooninen pula. Monilla klinikoilla munasolua saa jonottaa yli vuoden.

Klinikan psykologi tahtoi tietää, miksi Maria halusi luovuttaa munasoluja, ja Maria kertoi syynsä mielellään. Niitä oli kaksi: auttamishalu ja uteliaisuus.

Ajatus oli saanut alkunsa lapsettomuusblogeista.

Maria ei ole koskaan halunnut omia lapsia, kuten ei hänen aviomiehensäkään. Mutta kun Marian kaveripiiri alkoi joitakin vuosia sitten lisääntyä, hän käsitteli asiaa lukemalla blogeja tahattomasta lapsettomuudesta. Ne olivat koukuttavia, täynnä tunnetta. Blogeista huokuva tuska ja kaipuu yllättivät Marian.

Tuollaista voi siis noin hirveästi haluta, hän mietti. Marialle ajatus oli vieras, mutta tuntui valtavan epäreilulta. Hän soitti lapsettomuusklinikalle ja kertoi haluavansa auttaa.

Vaikka juuri auttamishalu oli motiiveista päällimmäinen, Maria kertoo vierastavansa ylistävää puhetta aiheesta.

"Jotkut ajattelevat, että tämä on jalo teko, mutta sanon siihen, että hah. Auttamismotiivin lisäksi päätökseen yhdistyi oma uteliaisuuteni", hän tokaisee.

"Onhan tämä omahyväisyyttä: minulla on niin hyvät geenit, että haluan viedä niitä eteenpäin."

Me istumme helsinkiläisessä rantakahvilassa melkein ainoina asiakkaina. Lapsille on varattu lelulaatikko, mutta sen ääressä ei leiki kukaan. Ihana rauha.

Rauhallisesti aiheesta puhuu Mariakin. Hän kertoo pitävänsä hedelmöityshoitolain muutosta vuonna 2007 hyvänä: nyt sukusolusta alkunsa saanut lapsi voi 18 vuotta täytettyään saada tietoonsa luovuttajan henkilöllisyyden. Joskus Mariankin ovelle voi siis ilmestyä joku, jolle hän on geneettinen äiti.

Ei. Ei äiti, Maria korjaa. Lapsi on joku, joka on vain hänen geneettinen perillisensä.

Mutta miltä se oikein tuntuu?

Maria kertoo minulle saman kuin psykologille: että hän pitää ajatusta varsin hauskana, onhan hän itsekin utelias. Mutta tuskin hän sentään pettyisi, jos ei koskaan kuulisi lapsesta mitään.

Minua Marian rento asiallisuus kiehtoo: että nainenkin voi nykyisen lisääntymisteknologian aikana spruutata geeniperimänsä maailmalle, noin vain, ja jatkaa elämäänsä huolettomana – tai no, ainakin lapsettomana.

Mutta tähän liittyy kuitenkin yllättävän paljon vastuuta ja valtaa, Maria muistuttaa. Luovuttaja saa keskeyttää hoidot aina halutessaan, vielä silloinkin, kun vastaanottaja saa jo lääkettä, joka valmistaa kohdun limakalvoa alkion siirtoa varten. Se voi olla vastaanottajalle valtava pettymys. Mutta sitä tapahtuu äärimmäisen harvoin, klinikoilta kerrotaan.

Samalla viikolla kun tapaan Marian, saan kuulla eräästä, jolle niin on käynyt jo kahdesti. Se on jo onnetonta tuuria.

Luovuttaja voi myös määrätä munasoluistaan hedelmöitetyt, pakastetut alkiot tuhottavaksi milloin tahansa. Vastaanottajat ovat silloin avuttomia. Valta-asema päättyy vasta silloin, kun alkio on siirretty toiseen naiseen – aborttiin ei ketään voi pakottaa.

Eikä munasolun luovuttaminen muutenkaan kovin huolettomalta kuulosta.

Pingispalloja vatsassa. Siltä Mariasta ennen ensimmäistä munasolujen poimintaa tuntui. Vähän kuin kertoisi kuukautiset kahdellakymmenellä.

Luovutusprosessi oli edennyt nopeasti: laboratoriokokeet ja lääkärin tapaaminen, jossa käytiin läpi mahdolliset riskit ja sivuvaikutukset, sitten selailtiin molempien täysiä kalentereita.

Hoidon ajan piti sopia vastaanottajallekin, sillä Marian ja naisen kuukautiset sovitettaisiin yhteen.

Ultraäänitutkimuksissa Maria saisi juosta usein. Ultra oli Marialle hieman erikoinen kokemus – oli hienoinen yllätys, että laite muistutti dildoa.

Pian Maria sai kotiinsa mukaan tarvikkeet, joita hän kutsuu askartelupaketiksi: "saatanallisen" suuri neula oli onneksi vain liuoksen sekoittamista varten, pistämistä varten tarkoitettu neula oli maltillisempi. Marialla oli piikkikammo, mutta ehkä tämä kävisi siedätyshoidosta. Hän kirjasi ylös hormonit:

Gonal F: 10 päivää ja pistosta
Cetrotide: 6 päivää ja pistosta
Decapeptyl: 1 pistos

Kolmen eri hormonin tehtävänjako oli tämä: munasarjojen toiminnan kiihdytys, jarrutus ja munasolujen irrotus. Aluksi Maria pisti itseensä gonadotropiinia, joka stimuloi munasarjoja. Yhden munasolun sijaan Marian munasarjoissa alkaisi kehittyä useita munasoluja, toivon mukaan ainakin kymmenkunta. Siitä ne pingispallot.

Myöhemmin Maria alkoi pistää itseensä vastavaikuttajahormonia. Sillä estettiin munasolujen ennenaikainen kypsyminen ja munarakkulan puhkeaminen liian aikaisin. Viimeinen oli "irrotuspistos", jolla solut saatiin irtoamaan munasarjoista.

Ensimmäinen päivittäinen piikki oli helppo, se muistutti kynää. Toinen oli epämiellyttävämpi: se sai ihon alle inhottavan ilmakuplan. Etupäässä piikkirumba, se koko askartelupaketin kanssa touhuaminen, oli Marian mielestä koomista.

Vaikka hoito oli fyysisesti raskaampaa Marialle, henkisesti se oli taatusti kovempaa sille toiselle. Marialle hoidot olivat kuitenkin oma rajattu maailmansa, joka kosketti hänen oikeaa elämäänsä klinikan seinien ulkopuolella vain vähän.

Sitä toista tuntematonta, jonka kuukautiset oli saatu käymään samaan aikaan kuin Marian, hän ajatteli usein. Raskaana ollessa tuntuu varmaan muutenkin siltä, että vatsassa oli joku alien, Maria mietti. Ja että joku oli ryhtynyt tähän prosessiin, odotti hänen munasoluaan. Ajatus oli kiehtova ja liikuttava.

He eivät koskaan etsisi toisiaan. Lapsi voisi itse selvittää aikuisena Marian henkilöllisyyden, mutta toisinpäin ei, ehdottomasti ei, eikä lapsen vanhemmilla eikä kenelläkään muulla maailmassa olisi Marian henkilötietoihin oikeutta.

Ainoa Mariaa hieman häiritsevä ajatus oli, etteivät vanhemmat ehkä koskaan kertoisi lapselle, että hänet oli saatu aikaan lahjasolulla. Mariasta se ei olisi oikein, sillä hänestä jokainen ansaitsisi rehellisen tiedon alkuperästään.

Suomalaisten tutkimusten mukaan 30–50 prosenttia vanhemmista aikoo tehdä niin kuin Maria toivoo.

Hormonihoidon aikana Maria ailahteli. Se ei ollut hänelle tyypillistä. Poimintapäivä oli erityisen herkkä: ovulaatioon mennessä Marian vatsa oli jo niin turvoksissa, etteivät housut enää mahtuneet jalkaan. Mieltä vaivasi hormonimyrsky, vartaloa fyysiset oireet.

Onneksi suonensisäiset rauhoittavat lääkkeet vaivuttivat hoitopöydällä sumuun. Se oli taivaallinen pilvi.

Sitten puudutus ja ultraääniohjattu punktio: levottomuutta herättävän suuri piikki emättimen seinän läpi munarakkuloihin ja munasolujen poiminta. Niitä saatiin paljon. Maria tunsi ihanan pilven läpi tyytyväistä onnistumista.

Punktion jälkeen hän nukkui heräämössä makeasti. Herätessä pingispallot olivat kadonneet, mutta keho tunsi, että sitä oli sorkittu. Ainakin yksi sairauslomapäivä oli tosiaan tarpeen. Maria söi klinikan tarjoaman – hieman onnettoman – aamupalan ja lähti voipuneena jatkamaan arkeaan.

Marian oireet johtuivat siitä, että hormonit aiheuttivat hänelle keinotekoiset vaihdevuodet.

Munasolun luovuttajan hoidot vastaavat hedelmöityshoitoja, ja oireet ovat pitkälti samat: painon väliaikaista nousua, mielialan vaihtelua, painetta vatsassa, päänsärkyä, ja joskus muita vaihdevuosille ominaisia oireita, kuten emättimen kuivumista ja kuumia aaltoja.

Oireet ovat kuitenkin väliaikaisia ja harmittomia, mietin.

Päätän silti selvittää riskejä vielä tarkemmin. Selvitän niitä kotimaisten ja ulkomaisten klinikoiden sivuilta, soitan ylilääkäreille, tapaan yhden klinikan hoitajan ja selailen alan tutkimuksia.

Vakavin riski on niin sanottu hyperstimulaatio. Silloin munasarjat täyttyvät punktion jälkeen uudelleen nesteellä ja aiheuttavat turvotusta, pahoinvointia ja joskus hengitysvaikeuksia. Onneksi klinikat vakuuttavat, että vakavat hyperstimulaatiot ovat harvinaisia. Mutta mitä "harvinainen" oikein tarkoittaa?

Yhdysvalloissa munasolujen luovutuksia koordinoivan yhdistyksen mukaan noin joka kolmas hormoneja saaneista saa vähintään lievän hyperstimulaation.

Suomessa eri klinikat sanovat vakavan hyperstimulaation uhkaavan noin prosenttia luovuttajista. Puoli prosenttia hormonihoidoissa käyneistä joutuu sairaalahoitoon. Erityinen riski hyperstimulaatio on nuorille, hoikille naisille eli juuri niille, joilta munasoluja toivotaan.

Punktiossa riskinä ovat verenvuoto ja tulehdukset. Ja entä sitten hormonihoitojen pitkäaikaisvaikutukset: niitä ei vielä edes tunneta, sillä hoitoja on tehty vasta parikymmentä vuotta. Mutta jos terveysriskit toisaalta olisivat merkittävät, olisi ongelmia varmasti tähän mennessä jo huomattu jossain päin maailmaa.

Eikö tämä kaikki huolestuttanut Mariaa?

Ei, hän sanoo. Klinikalla kaikki kerrottiin hänelle tarkasti.

"Pahimmillaan olisin voinut joutua sairaalaan, mutta siitäkin toipuu. Se olisi vain paska mäihä."

Sitten teen virheen: etsin netistä kuvia hyperstimulaatiosta, naisista, joiden vatsa on luovutuksen jälkeen kuin raskaana olevan naisen.

Soitan vielä Reija Klemetille, THL:n seksuaali- ja lisääntymisterveysyksikön päällikölle, joka on tehnyt hedelmöityshoidoista väitöskirjansa.

Mutta ei Klemettikään osaa antaa tarkkaa vastausta. Hänen väitöskirjassaan vakavan hyperstimulaation sai 2,4–3,6 prosenttia hedelmöityshoitoja saaneista. Ja vakavalla tarkoitetaan sairaalahoitoon joutuneita. Ei sellaisia lievempiä tapauksia, jotka parantuvat levolla ja nesteenjuonnilla.

"Asia, jota ei riittävästi ajatella, on, että yliopistojen seinällä on ilmoituksia, joissa nuoria opiskelijatyttöjä pyydetään luovuttamaan munasoluja. Eihän niissä riskeistä puhuta, vaan positiivisesti kannustetaan", Klemetti sanoo.

Hän toivoo, että klinikoilla kerrottaisiin riskeistä kunnolla, mutta niiden käytännöt saattavat vaihdella. Kyse ei kuitenkaan ole pikkuasioista: äärimmäisen harvoissa tapauksissa luovuttaja saattaa menettää munasarjansa, kauhutapauksissa hyperstimulaatioon voi kuolla.

"Itse en nuorena synnyttämättömänä naisena lähtisi luovuttamaan munasoluja", Klemetti sanoo jo ennen kuin olen sitä edes uskaltanut kysyä.

Tästä kaikesta huolimatta toissa vuonna 287 naista luovutti munasolujaan yksityisillä klinikoilla Suomessa. Sadat naiset ovat siis käyneet läpi hoidot keinotekoisine vaihdevuosineen – siksi, että haluavat auttaa.

Eikö heille kuuluisi edes maksaa?

Mainoksessa neljä pitkätukkaista naista katsoo hymyillen kameraan: vaalea, punapää, musta, latino.

He ovat kauniita, mutta ilmeisesti he myös välittävät muista, sillä sellaisia naisia mainos sanoo etsivänsä munasolun luovuttajiksi.

Olen törmännyt mainokseen amerikkalaisen opiskelijalehden sivuilla, ja netin osto- ja myyntisivusto Craigslist on samanlaisia pullollaan. Miltei kaikki amerikkalaisklinikat lupaavat munasolun luovutuksesta 5 000–10 000 dollaria.

Vaaleiden, sinisilmäisten, yliopistossa opiskelevien nuorten naisten munasolut ovat kestosuosikkeja, mutta juuri nyt hyvin maksetaan kuulemma aasialaisille ja mustille. Heille on kysyntää.

Suomessa luovuttajasta saa kertoa vastaanottajille ihon värin, etnisen taustan, hiusten ja silmien värin, pituuden – valkoihoiset vanhemmat eivät siis täällä saa hoitojen jälkeen yllätyksekseen tummahipiäistä lasta.

Yhdysvalloissa asiakkaat vaativat enemmän. Esimerkiksi lapsettomuusklinikka Elite Fertility Solutions lupaa jokaisesta luovuttajasta ainakin 25 valokuvaa. Myös heidän sisaristaan ja vanhemmistaan on kuvia.

Kaikki luovuttajat ovat klinikan mukaan 20–29-vuotiaita, terveitä, painoltaan korkeintaan viisi prosenttia alle tai yli ihannepainonsa, eivätkä he tupakoi. Heidän terveydellinen ja sosiaalinen taustansa on tutkittu kolme sukupolvea taaksepäin.

Ja lisäksi, klinikka korostaa, he ovat kaikki älykkäitä, vastuullisia ja auttavaisia.

Juuri luovuttajakatalogit ovat klinikoiden ydinbisnestä. Siksi jotkut syyttävät lapsettomuusklinikoita Yhdysvalloissa ostajien kartellista: heidän mielestään munasoluista pitäisi maksaa enemmän. Klinikoita ja niiden henkilökuntaa edustavat yhdistykset pitävät jättisummia epäeettisinä. Mutta hoidothan ovat kannattavaa liiketoimintaa, arvostelijat sanovat. Nostavathan lääkäritkin korkeaa palkkaa, ja hoitoihin tulevat pulittavat suuria summia.

Silti myös Yhdysvalloissa klinikat korostavat lahjoittajien auttamishalua. Tutkimusten mukaan halu auttaa on enemmistölle tärkeämpi syy kuin raha.

Mutta toisaalta on turha olla tekopyhä: lukujen valossa rahalla on väliä. Maissa, joissa luovutuksesta maksetaan, munasoluja on tarjolla riittävästi. Ja Suomen kaltaisissa maissa niistä on pulaa.

Bisnestä lahjamunasoluilla tehtävät lapsettomuushoidot ovat Suomessakin. Hoidoista 97 prosenttia tehdään yksityisillä klinikoilla. Niitä oli vuonna 2011 Suomessa kaksitoista. Osa lapsettomuushoitoja tehneistä yksityisistä klinikoista on viime vuosina fuusioitunut johonkin suureen terveyspalveluja tuottavaan yritykseen: Fertinova on osa Terveystaloa, Felicitas Mehiläinen-konsernia, Graviditas Aavaa.

Luovutetulla munasolulla tehdyt hoidot ovat klinikoilla erityisen kalliita: listahinnat ovat 6 000–7 000 euroa, ja sen päälle ehkä vielä kalliit lääkkeet.

Ennen nykyistä hedelmöityshoitolakia munasoluista sai maksaa Suomessakin vapaammin. Nyt laki sallii "kohtuullisen" vaivanpalkan, kulukorvaukset ja päivärahat.

Mitä mieltä tahattomasti lapsettomat ovat – eikö munasoluista kannattaisi maksaa, että jonot lyhentyisivät?

Ei se ole yksinkertainen asia, sanoo Anne Lindfors, lapsettomien Simpukka-yhdistyksen toiminnanjohtaja. Mutta hänestä nykyjärjestely on hyvä: suomalaiseen tapaan sopii, ettei kyseessä ole kaupallinen toiminta.

"Vaikka jokuhan siitä taloudellisesti hyötyy", Lindfors myöntää.

Silti hän ei toivoisi, että kukaan ryhtyisi luovutuksen kaltaiseen vastuulliseen toimenpiteeseen vain hetken rahapulassa.

Tätä nykyä suomalaiset klinikat yrittävät rekrytoida luovuttajia lehtimainoksilla ja Facebookissa. Ja sitten ovat ne Klemetinkin mainitsemat yliopistojen käytävien seinille nastoilla kiinnitetyt laput.

Maksaminen on aihe, josta saa kyllä keskustella, sanoo johtava ylilääkäri Antti Perheentupa Fertinovasta. Mutta maksut muuttaisivat koko pohjoismaisen eettisen käytännön, jossa ihmisen soluista ei ole haluttu tehdä kauppatavaraa.

"Munasoluja olisi helpompi saada, jos meidän olisi mahdollista maksaa edes liberaalimpia kulukorvauksia", Perheentupa miettii. "Mutta missä se raja sitten menee, eihän Suomessa kaupata munuaisiakaan."

Siittiöitä tosin ostetaan tanskalaisilta spermapankeilta, hän sanoo. Joku siis tekee sillä käytännössä bisnestä.

Mutta nyt yksi asia on muuttunut: munasolujen pakastaminen on kehittynyt teknisesti, ja lakikin on entistä sallivampi. Syksystä lähtien naiset voivat pakastuttaa munasolujaan lapsettomuusklinikoilla. Jatkossa meillä voi olla munasolupankkeja ihan samaan tapaan kuin spermapankkeja.

Se helpottaa asioita, kun hoidot eivät ole enää aikaan sidottuja, Antti Perheentupa kertoo.

Ehkä tulevaisuudessa naiset pakastavat nuorena omat munasolunsa käytettäväksi myöhemmin. Helppo säilytys saattaa ratkaista koko niukkuusongelman.

Ja sen, että nyt auttavainen nuori nainen saattaa joutua kantamaan riskin, jonka suuruutta hän ei itse täysin pysty arvioimaan.

Jokaisen hoitonsa jälkeen Maria sai hoitajalta kirjekuoren: 250 euroa käteistä. Se tuntui vähän absurdilta.

Marian mielestä on "hirveän hyvä", ettei munasoluista makseta sen suurempia summia.

"Tilanne muuttuisi aika hasardiksi."

Palkkiottomuus takaa, että luovuttaja on miettinyt asiat läpi. Eikä Maria usko, että palkkio hyödyttäisi lapsettomuushoidoissa olevia, päinvastoin.

"Eivät klinikat katteitaan pienennä, hoidon saajilta ne rahat kynittäisiin joka tapauksessa."

Ja lopulta: lapsettomuusklinikat ja niiden henkilökunta tekevät arvokasta työtä ja auttavat muita ihmisiä. Ja jokainen munasoluja luovuttaneesta naisesta, jonka kanssa keskustelen, pitää kokemusta kokonaisuudessaan hienona.

Marian kahvikuppi rantakahvilassa on tyhjä. Mitä hän haluaa vielä sanoa naiselle, joka harkitsee samaa kuin hän?

"Kehottaisin ajattelemaan asioita kolmenkymmenen vuoden jänteellä ja miettimään, onko kovin arka kehonsa suhteen. Onhan siinä ne dildojutut, ja emättimeen työnnetään piikki."

Mutta noin muuten, se kannattaa, kyllä.

"Tulen yhä hyvälle tuulelle siitä, että hoidin homman loppuun asti. Jossain tuolla vetelee nyt joku pieni tyyppi, josta lähtee hirveästi ääntä."

Marian nimi on muutettu.
 

Yhteistyössä