Pettämisen jälkeen jatkaminen

[vierailija]

Petin miestäni viime viikonloppuna. Känninen sekoilu jonka heti tunnustin. Tosi paskamainen teko johon päällimmäisinä syinä humalatila, persoonallisuushäiriö, toimimaton uusperhekuvio ja ongelmat avioliitossa. Kaduin tekoani välittömästi kuitenkin ja tahtoisin jatkaa. Mieskin tahtoisi koska ei kuulemma kestä eroa minusta eikä lapsista.
Hänen tunteensa ovat menneet luonnollisesti vuoristorataa. Välillä sanoo että kyllä me selvitään, välillä taas että ei voi antaa anteeksi ja tätä ei voi enää korjata. Haukkuu minua huoraksi ja vetää tapahtuneen esiin koko ajan. No onhan tapahtuneesta kulunut vasta tosi vähän aikaa.
Aluksi itkin ja oloni oli todella tyhjä. Ajattelin että en kestä elää ilman häntä ja hyvitän tätä hänelle koko loppuelämäni jos hän vain jää. Nyt, johtuen varmaan osittain mieheni käytöksestä kohtaani ( oikeutettua vaikka onkin) olen alkanut miettimään tahdonko sittenkään jatkaa hänen kanssaan.
Hän ei ole helpoin kumppani eikä hyvä isäpuoli lapsilleni. En kuitenkaan uskalla ottaa asiaa puheeksi koska en ole varma. En halua satuttaa tai sekoittaa häntä yhtään enempää.
Kirjoitin tänne nyt jos saisin jotain objentiivista näkökantaa tähän tilanteeseen. Ihan mitä tahansa, tuomita ja haukkuakin saa jos se helpottaa. Olen itsekin aika sekaisin tällä hetkellä.

 

[vierailija]

Pettämiselle on aina jokin syy. Ja humalatila ei välttämättä ole se pohjimmainen syy. Oletko ollut jo pitempään tyytymätön suhteeseenne? Oletko ajatellut jo jonkin aikaa, ettei miehesi ole hyvä isäpuoli?

 

[vierailija]

Pettämiselle on aina jokin syy. Ja humalatila ei välttämättä ole se pohjimmainen syy. Oletko ollut jo pitempään tyytymätön suhteeseenne? Oletko ajatellut jo jonkin aikaa, ettei miehesi ole hyvä isäpuoli?

Kyllä ja kyllä. Meidän avioliitto on alusta asti ollut jotenkin pielessä. Kun menimme yhteen, minä olin jo valmiiksi äiti. Miehestäni tuli isä vasta vuoden päästä kun yhteinen lapsemme syntyi. Hän ei ottanut henkisesti isäpuolen roolia. Toki jonkun verrsn osallistui minunkin lasteni hoitoon mutta olen alusta asti tuntenut että hän ei tahdo ottaa vastuuta oikealla tavalla. Kyllä hän itsekin valittaa että tuntee olonsa ulkopuoliseksi. Hän ei myösköön rakasta minun lapsiani ja kohtelee heitä julmasti, välillä suuttuessaan jopa väkivaltaisesti retuuttaa ja ottaa kiinni. Omia lapsiaan hän rakastaa ja on hellä isä mutta mieheni on luonteeltaan sellainen että ei osaa jaksa ja halua juuri arkirutiineja tehdä ja noudattaa. Olen hänelle töstö kaikesta vihainen ja katkera ja se ehkä on pohjimmiltaan syy pettämiseen.
Kuitenkin rakastan häntä niin kovasti että tahtoisin elää hänen kanssaan. En tiedä pystynkö kuitenkaan enää samanlaiseen ei se varmaan ome enää mahdollista.
Ero pelottaa koska rakkaus, lisäksi lapsille tulisi paikkakunnan vaihdos, minä opiskelen joten taloudellisesti tulisi olemaan rankkaa.
Lapseni eivät myöskään ole koskaan hyväksyneet isäpuimtaan. Sanovat vihaavansa, että mieheni on ilkeä. Ja se o kyllä totta.
Mitä ihmettä minä oikein teen?
Hänenkin pitäisi muuttua jotta voisimme jatkaa yhdessä, eikö?

 

[vierailija]

Lähdet. Et sä sitä miestä oikeasti rakasta (jos rakastaisit, et olis pettänyt. Edes humalassa.) Sä olet riippuvainen hänestä, henkisesti ja taloudellisesti.

Mutta tuo, että kohtelee lapsia huonosti, pitäs olla jo syy nostaa kytkintä. Mulle olis.

"Tyhjän päälle" on pelottava lähteä, mutta saathan sä erilaisia tukia, eikä Suomessa kukaan nälkään kuole.